Kuka kasvattaa lapsesi?

Tyttäreni kertoi, että hänen esimiehensä oli antanut palautetta: "Sinä olet nykynuoreksi niin hyvin käyttäytyvä, että olet varmaan saanut hyvän kasvatuksen." Alainen oli ollut ihan kirjaimellisesti hoomoilasena. Miten niin? Ei kai. Mitä se hyvä kasvatus oikein tarkoittaa? Mamma ymmärtää hyvin tytön tyrmistyksen: en todellakaan tunne olleeni hyvä kasvattaja - ei varmasti hänen edesmennyt isänsäkään.

Olen itse ainoa lapsi eikä minulla ollut pikkulapsista mitään kokemusta, kun poikani syntyi 1974. Tunsin olevani ihan pihalla. Mitä tämän vauvan kanssa pitää tehdä? Kuinka kauan äitinäolo kestää? Luin Anna Wahlgrenin Lapsikirjaa ynnä muita kasvatusoppaita ja olin edelleen ymmällä. En osannut pojan kanssa tehdä muuta kuin rakennella legoilla ja lukea. Luin kaikki mahdolliset lastenkirjat: Vaahteramäen Eemeli, Peppi, Piilomaan pikku aasi, Fedja-setä, Mikko Mallikas, Minttu, Pekka Töpöhäntä...suosituimmaksi osoittautui Nelimarkan kuvittama Seitsemän veljestä. Tyttäreni syntyi 14 vuotta myöhemmin, ja jatkoin samaa rataa. En vieläkään osannut kasvattaa!

Kiitoksen ja kunnian lasteni kasvatuksesta saavat Jyväskylän päiväkodit ja myöhemmin koulut. 1970-luvun loppupuolella sain poikaani kunnalliseen päiväkotiin vasta viisivuotiaana. Siihen saakka hän oli yksityisessä perhepäivähoidossa. Onneksi hoitajiksi osui minua fiksumpia naisia, joiden luona poika viihtyi hyvin. Tyttäreni puolestaan pääsi 10 kuukauden ikäisenä Kortesuon päiväkotiin. Monena aamuna hän istui tuulikaapissa odottamassa, että äiti tai isä ehti viemään päiväkotiin. Siellä tytär oli aluksi kuuden, sitten 12 lapsen ryhmässä, jonka vastuullisia hoitajia olivat Anneli ja Leena. Jo siellä syntyi sellaisia ystävyyssuhteita, joista muutama on säilynyt näihin päiviin saakka.

Päiväkodissa lapseni oppivat kädentaitoja, jotka minulta täysin puuttuvat. Ystäväni ihanasti pilkkaavat minua siitä, etten osaa edes nappia ommella. Lapseni oppivat myös yhteisöllisyyttä ja sosiaalisia taitoja, jotka olisivat jääneet aika vajaiksi, jos he olisivat olleet vain minun seurassani hiekkalaatikolla. En ole ikinä ymmärtänyt sitä marttyyriäitien mantraa, jonka mukaan vain äiti on paras hoitaja lapselle. Minusta kaikki muut, jotka ovat lapsiani kasvattaneet, ovat sankareita: aina parempi, kun en ole ollut kaiken aikaa pilaamassa lapsiani!

Kun tyttäreni oli kaksi- ja puolivuotias, vein hänet kerran terveyskeskukseen 40 asteen kuumeen takia. Tehtiin kaikki mahdolliset tutkimukset ja todetiin, että on valkuaista virtsassa. Naispuolinen uskovainen lääkäri tuli odotushuoneeseen ja antoi lähetteen sairaalan osastolle. Kun kuume oli korkea ja virtsakoe viittasi munuaistulehdukseen, osastohoito olisi paikallaan. Tyttäreni istui sohvalla tulipunaisena ja sanoi:"Ei sairaalaan. Helehetti saatana vittu pisu pimpeli pom!" Tällöin lääkäri totesi, että "kun tuo lapsi lopettaa kiroilun ja menee veltoksi, niin sitten voitte viedä hänet sairaalaan. Nyt voitte mennä kotiin." Tuolloin tunsin hieman syyllisyyttä. Ei hän kirosanoja ollut päiväkodissa oppinut vaan ihan kotona - äidiltä ja TV:n Spede-ohjelmista tuon pimpeli pomin. Nykyään tyttäreni huomauttelee minulle liiasta kiroilusta. 

Kului yli 40 vuotta, ennen kuin lähes kaikki puolueet ottivat vaaliteemakseen oikeuden varhaiskasvatukseeen ja korostavat sen tärkeyttä. Ennen muinoin agraariyhteiskunnassa lapset kasvoivat isoissa perheissä, joissa kasvattajia oli useita: sisarukset, mummot, papat ja koko kylä tai kaupunginosa. Nykyään mielestäni on suorastaan vaarallista, jos lapsi jää vain äidin hoitoon kotiin. Yksivuotiaaksi asti näin voi toimia, mutta sen jälkeen lapsi kaipaa toisten seuraa ja ansaitsee pedagogisesti päteviä opettajia. Miksi monen äidin on niin vaikea myöntää, että joku muukin voi olla lapselle ihan yhtä hyvä, ellei parempi hoitaja? Jos äiti jää vuosiksi kotiin, hän putoaa työmarkkinoilta. Ainakin puolipäivätyö ja -hoito pitäisi voida järjestää. Lisäksi isille pakolliset kotihoitokuukaudet.


Kun nyt katson lapsiani, olen kiitollinen siitä, että sain kasvatusapua. Heistä on tullut ihan tolokun immeisiä. Minun ansiotani on ehkä innostus lukemiseen. Jääkiekkovalmentaja-liikunnanopettajapoikani toivoi viimeksi syntymäpäivälahjaksi suomalaista kaunokirjallisuutta (asuu Saksassa). Tyttäreni puolestaan antaa minulle lukuvinkkejä hyvistä kirjoista ja on kirjaston suurkuluttaja. Kumpikin on sosiaalisilta taidoiltaan hyvä ja menestynyt ehkä juuri niiden taitojen ansiosta työelämässä. Isänsä geeneistä lapseni ovat perineet taiteelliset taipumuksensa, minulta puolestaan periksiantamattomuuden. Kumpikaan ei jää tuleen makaamaan vaan katsoo ongelmatilanteen loppuun asti. On monessa elämäntilanteessa hyvin tarpeellista uskaltaa sanoa ääneen mielipiteensä, vaikka se ei olisi sama kuin keskustelukumppanin. Ehkä osasin tehdä jotakin oikein, vaikka paljon näytin huonoa esimerkkiä. Äiti on aina äiti - ja äitiys kestää läpi elämän. Samoin molemminpuolinen rakkaus.

Yksi kauneimmista vanhemmuutta käsittelevistä runoista on Kahlil Gibranin Profeetta (1923), josta oheiset katkelmat:

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.

He tulevat kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne,
ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

-- Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne,
                            sillä heillä on omat ajatuksensa.

 

Olviretkestä se alkoi

Tämän lukuvuoden suurin pettymykseni koulussa on, ettemme ole saaneet viedä opiskelijoita teatteriin. Eivät muka rahat riitä! Kyseessä olisivat olleet lukion kursseja suorittavat kakkoset, joita on noin 80. Vuodesta 1982 alkanut perinne katkesi. Yritin etsiä syyllisiä rahapulaan aina Sanni Gran-Laasosesta lähtien, mutta kolahtikin omaan nilkkaan. Yksikkömme budjetti kuulemma levähti, kun meille neljälle opettajalle pyytämättä ja tilaamatta työnantaja alkoi maksaa lukioliitteen mukaista palkkaa viime vuodesta alkaen. Uskokoon rahapulaan, ken tahtoo! Minä en.

Vuonna 1982 valmistui uusi teatteritalo, ja avajaisnäytelmänä oli Aleksi Kiven Olviretki. Tiedetään, että kirjailija itse olisi mieluummin unohtanut koko näytelmän. Kuitenkin vanhan teatterin avauksena oli esitetty sama näytelmä, joten haluttiin kunnioittaa traditiota.

Opetin tuolloin taide- ja ympäristökasvatusta neljälle ravitsemisalan ryhmälle. Teatterivierailuhan sopi oikein hyvin ohjelmaan, ja myös kollegani Ritva Nurminen oli viemässä isoa joukkoa muita amiksia esitykseen. Valmistelin iltaa huolellisesti: keskustelimme teatterikokemuksistamme ja samalla kävimme läpi sitä, miten käsikirjoituksesta kehkeytyy näytelmä. Tuohon aikaan lähes jokaisella opiskelijalla oli paljonkin mukavia teatterimuistoja. Ala- ja yläkouluilla oli käytössään korvamerkittyä rahaa teatterivierailuhin. Jopa jostakin Puuppolan Peräkylältäkin oli matkustettu onnikalla isolle kirkolle näytelmiä katsomaan.

Saimme liput ensi-iltaan, ja odotuksemme olivat korkealla. Näytöksen jälkeen olisin halunnut vajota maan alle. Opiskelijat vannoivat, etteivät enää ikinä lähde teatteriin - paitsi oman kylän kesäteatteriin. Kriitikot haukkuivat näytelmän pohjamutiin, ja yleisö kaikkosi. Vähin äänin avajaisnäytelmä poistui ohjelmistosta, kun katsojia oli ollut vain viisi, kuusi.

Oppia ikä kaikki - niin minulle opettajana kuin varmasti kaupunginteatterillekin. En lopettanut teatterikäyntejä, mutta esikatselin aina kaikki näytelmät, ennen kuin varasin liput. Jos opiskelijoilla on aika vähän kokemuksia teatterista, ei heitä kannata roudata  esimerkiksi Brechtin Setsuanin hyvää ihmistä tai Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää katsomaan. Aloittelijoille on oltava kevyttä kamaa, mielellään komediaa tai farssia.

Olviretki-flopin jälkeen olemme  valinneet ohjelmistosta aina parasta - ei välttämättä suurta draamaa - vaan riemastuttavia ja koskettaviakin näytelmiä. Vuonna 1992 muodostui kestosuosikiksi Pekka Töpöhäntä. Reidar Palmgren Monnina oli juuri niin ilkeä kuin pitikin ja Erkki Teittinen Pekkana hellyttävän söpö. Itse näin esityksen seitsemän kertaa, enkä kyllästynyt. Ilahduttavaa oli sekin, miten helposti nuoret ymmärsivät keskeiset teemat: erilaisuuden ja kiusaamisen.

Cooneyn farssit Hulvaton hotelli, Sukuvika ja Koukussa ovat olleet taattua tavaraa. Kouluyhteisössä puskaradio toimii kiitettävästi. Kun muutama luokka oli nähnyt esityksen, toisilta sateli pyyntöjä päästä mukaan. Periaatteenamme oli, että opiskelija pääsi kerran kolmen vuoden aikana koulun kustannuksella teatteriin. Alkuaikoina perimme lipun hinnasta muutaman markan omavastuun.

Jossakin vaiheessa kuntien opetustoimi ei saanut enää koulujen teatterikäynteihin erikseen nimettyä rahaa, joten teatterivierailut ilmeisesti loppuivat. Niinpä amikseen alkoi tulla porukkaa, joka ei ollut ikinä käynyt teatterissa. Monelle metallimiehelle, sähköasentajalle tai putkimiehelle kynnys lähteä teatteriin humpuukia katsomaan muodostui korkeaksi. "Me halutaan elokuviin. Ei teatteriin mitään nyyhkyjuttuja katsomaan. Pornoo ja moottorisahamurhaajia pitää esityksessä olla!" huutelivat pojat. Lopulta kuitenkin houkutus kahdesta äikän vapaatunnista voitti, ja esimerkiksi Sukuvika-näytelmään ihastuivat kaikki. Kurssipalautteissa eniten kiitosta tuli teatterikäynneistä. Moni kirjoitti käyneensä teatterissa ihan vapaaehtoisestikin. Silloin tällöin olen tavannut väliajalla lämpiössä entisen oppilaani, joka on tullut kertomaan, miten "pakkovienti" teatteriin sai kiinnostuksen draamaa kohtaan syttymään. Hyvä niin - kasvatuksemme ei  mennyt hukkaan.

Teatterikäyntien yhteyteen saa ympättyä ihan oikeaa tapakasvatustakin. On muistutettava, että päällysvaatteet jätetään naulakkoon, lämpiössä ei tupakoida, eikä saliin viedä sipsipusseja ja kokispulloja. Taputtaa saa ja pitää, mutta mölytä ei saa - eikä näpelöidä kännykkää. Ihastelun ja ihmetyksen aihe on myös teatteritalo. Osa ei ole siellä koskaan käynyt, joten tietoisku Alvar Aallosta on aina paikallaan. Yksi teatterivierailu on hyvä esimerkki monilukutaidon oppimisesta.