Rakkaat lukijani! Olen saanut paljon postia ja pyyntöjä kirjoittaa uusia
blogeja. Olen tietoisesti pitänyt sometaukoa. Olen toki kommentoinut
Facebookissa ystävien postauksia. Sitten tuossa syksyllä kirjoitin
Keskisuomalaiseen sekä yksin että sosiaalisen sisareni Marja-Leenan
kanssa yhdessä koulutusasioista. Saimme enimmäkseen positiivista
palautetta. Vain kansanedustajamme Sinkun mielestä opetusministerimme on
oikealla tiellä erityisesti ammattikoulureformin ja digiloikan
toteuttamisessa. Onneksi nyt näkyy eri sanomalehdissä monien muidenkin
ihmisten huolestuneita kirjoituksia siitä, miten metsään mennään. Suomen
ammatillista koulutusta ollaan romuttamassa. Toisaalta asian ymmärtää:
kokkariopetusministeri puolueineen ei halua duunareille liikaa
sivistystä. Riittää, että sähköasentaja osaa kytkeä sähköt - lukea ja
kirjoittaa hänen ei tarvitse osata.
Olen elokuun alusta asti elänyt kolmatta elämääni. Pelkäsin hieman
etukäteen, miten sopeudun eläkkeelle. Kesän nukuin viimeisen raskaan
talven univelkoja, syksy meni kaihileikkausta odotellessa ja ehdinpä
käväistä parin viikon matkalla Fuengirolassakin. Siellä juhlimme
seitsenkymppisten ystävieni häitä, toisen ystäväparin 45-vuotishääpäivää
ja huipentumana olivat omat 65-vuotissynttärini. Matkustelua aion
lisätä, sillä uudet ympäristöt aina virkistävät.
Olen saanut yllättävän vähän vieroitusoireita työstä pois jäämisestä.
Unirytmi menee välillä sekaisin, kun en malta lopettaa hyvän kirjan
lukemista vaan jatkan aamukahteen. Kaipaan muutamia rakkaita
työtovereitani, erityisesti kahden tutkinnon opettajia. Perusjengiin
olen ollut tiiviissä yhteydessä, sillä onhan meillä vielä iso projekti
kesken. Tällä tietoa palkkariitamme tulee toukokuussa käräjäoikeuteen.
Lakitoimistosta olemme saaneet asian edistymisestä varsin lupaavia
uutisia. JESS!
Siirtymävaiheeseen kuulunevat jatkuvat (painajais)unet koulusta.
Toistuva uni minulla on ollut jo vuosikausia sellainen, että
yo-kirjoitukset ovat ovella ja minulla on ruotsin kielioppi kertaamatta.
Nyt näen unia matikan kokeista: en ole suorittanut ainuttakaan matikan
kurssia ja kirjoituksiin olisi mentävä. Myös uni, jossa myöhästyn
tunnilta, en löydä luokkaa enkä opiskelijoita, toistuu. Lukujärjestys
katosi taas viiime yönä, ja heräsin hiestä märkänä mutta huojentuneena.
Enhän aikatauluja enää tarvitse.
Eläkeläisen päivät ovat ihania. Voin nukkua aamulla niin pitkään, kuin
haluan. Sitten luen lehden, ehkä laitan hieman aamupalaa ja katson ulos.
Jos sää sallii, teen lyhyitä kävelylenkkejä. Kotona katselen
nauhoittamiani ohjelmia TV:stä. Syksyn suosikkeja ovat olleet
pohjoismaiset trillerit, Poldark - ja Sorjonenkin menetteli. Ilman
uutisia ja A-talkia en voisi olla. Olen lukenut lukemattomia kirjoja:
dekkareita, romaaneja, muistelmia ja elämänkertoja. Minna Rytisalon
Lempi hurmasi minut täysin: se on ehdottomasti paras syksyn kotimainen
esikoiskirja. Nyt yöpöydällä ovat Kurt Nuotion muistelmien kolmas osa
Everstiksi epäilty mies ja Marianna Flinckenberg-Glushkoffin
Pietarilainen polkuhevonen. Lukeminen on kuin panisi rahaa pankkiin!
Toinen voimaannuttava harrastus on oleilu. Lapsuuskodissa piti aina olla
puuhaamassa jotakin, muutoin mummo moitti laiskuudesta. Nyt voin
häpeämättä vain olla ja ihmetellä maailman menoa.
Mietin joskus, miten ehdin tehdä työssäoloaikana muuta kuin arvioida
kirjoitelmia ja suunnitella tunteja. Nyt olen ehtinyt jopa tapailla
ystäviäni: käydä kylässä ja kutsua ihmisiä kotiini. Rakkaimmat
työtoverini soittelevat usein ja kertovat koulusta. Päivä päivältä noita
tositarinoita elävästä elämästä kuunnellessani tulen yhä
onnellisemmaksi. En kaipaa sinne myrskynsilmään. Jos olisin vielä
jatkanut, kuten suunnittelin, minut olisi jo viety koppiautolla
psykiatrisen sairaalan teholle ja pantu lepositeisiin. Kun käydään
YT-neuvotteluja ja kaikesta pitää säästää, ihmisen luonteen raaimmat
puolet tulevat esille. Työtoveri on toiselle susi, ja omaa reviiriä
pitää puolustaa verissäpäin.
Olen onnellinen siitä, että jaksoin vuodesta 1977 vuoteen 2016 opettaa
äidinkieltä ja kirjallisuutta. Työvuosia kertyi 37, jotka tein sata
lasissa loppuun asti. En haikaillut vuorotteluvapaille enkä osikselle.
Jos jokin jäi harmittamaan, niin se, etten osannut olla tarpeeksi
sairauslomilla, vaikka olisi joskus pitänyt. Minulla oli aina kiire
takaisin töihin. Vasta nyt ymmärrän niiden kahden lääkärin (toinen
Novassa, toinen Palokan sairaalassa) miltei samanlaisen repliikin, kun
yritin lyhentää sairauslomaani. He sanoivat:"Kuulkaa rouva, te ette ole
korvaamaton!" Melkein olin - mutta kyllähän viisi eri ihmistä on varmaan
selvinnyt ihan kiitettävästi tuntieni hoitamisesta!
Rakkaat lukijani, nyt alan blogata ahkerasti. Aiheita kyllä piisaa.
