Poikani muutti Saksaan pelaamaan jääkiekkoa vuonna 1997. Sitten hän löysi sieltä vaimon, meni naimisiin ja sai kolme lasta. Ensimmäinen poika Lari Leevi syntyi 1999 ja sai kaksoiskansalaisuuden automaattisesti. Pojan isä otti Saksan kansalaisuuden ja menetti samalla Suomen kansalaisuuden. Pelaajana joukkueelle oli siitä etua, sillä vain tietty määrä joukkueesta sai olla ulkomaalaisia. Eikä Saksan kansalaisuutta noin vain otettu, vaan hyväksyntään vaadittiin kielikoe sekä kokeet Saksan yhteiskuntaopista ja historiasta.
Seuraavat pojat syntyivät sitten saksalaisiksi. Kun Suomessa tuli mahdollisuus kaksoiskansalaisuuteen vuodesta 2003 alkaen, minä mummo lupasin maksaa kaikille neljälle Suomen kansalaisuuden. Peruin äkkiä lupaukseni, sillä hinta olisi ollut pari tuhatta euroa. Muistan, että asiasta käytiin tuolloin kiivastakin keskustelua, ja hintaa sittemmin alennettiin.
Mutta elämä on. Tilanteet muuttuvat. Kesällä 2015 pojanpoikani, 16 v, päätti tulla Suomeen pelaamaan jääkiekkoa ja samalla "opiskelemaan". Tällöin mummo riensi taas apuun ja lahjoitti kaikille kolmelle pojalle ja heidän isälleen Suomen kansalaisuuden. Hintakin on laskenut: Saksassa maksoin kaikista alle 300 euroa. Paljastui myös, että vanhin poika oli säilyttänyt kaksoiskansalaisuuden koko ajan.
Vuosi mummon hellässsä huomassa sujui ihan mallikkaasti Jääkiekko-oppia tuli Jypistä ihan tarpeeksi - ja amiksen & lukion kurssejakin kohtuullisesti. Poika palasi Saksaan huhtikuun lopussa 2016, joten maassaoloaikaa kertyi yhdeksän kuukautta. Saksalainen tyttöystävä ilmeisesti painoi vaakakupissa enemmän kuin jääkiekko.
Kolme viikkoa sitten poika sai kirjeen ja kutsun Suomen armeijan kutsuntoihin. Soitin heti Sotilaspiiriin ja sanoin, että älkää vielä riemastuko. Ei lapsenlapseni tule tänne armeijaan! Minua puhutteli tiukka täti, joka kertoi faktat. Kun Lari on asunut Suomessa yhtäjaksoisesti noin kauan ja hänellä selvästi on siteitä maahan, niin asevelvollisuus on suoritettava. Lykkäystä toki voi anoa, mutta ei sitä ihan kevyin perustein myönnetä. Vetosin kielitaitoon: ei kai nyt miltei ummikko voi osallistua ampumaharjoituksiin eikä muuhunkaan sodankäyntiin. Kuulemma esimerkiksi Santahaminassa on englanninkielinen palveluvaihtoehto.
Saksassa Bundeswehr lakkautettiin 2011 ja siirryttiin palkka-armeijaan. On myös vapaaehtoinen työpalveluvaihtoehto, mutta se ei ole juuri suosiota saanut. Sotilaspiirin virkailija kertoi, että pojanpoikani saa vapautuksen, jos hän käy neljä kuukautta Saksan "sivarina". Muutoin hänen pitää pakoilla seitsemän vuotta ja anoa aina lykkäystä uudelleen. Tuskin mitkään opinnotkaan kestävät noin kauan, niinpä nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Ehdotin pojan isälle, että vetäkää esiin muslimikortti. Pojan äiti on uskonnoltaan islamitisch. Tuskin SA haluaa riveihinsä epäilyttäviä nuoria miehiä, joilla on yhteys muslimikulttuuriin. Jos tuo peruste ei pelitä, niin neuvoin kääntymään jehovalaiseksi; hehän kieltäytyvät asepalvelusta uskonnollisista syistä.
Puolustusministeri Niinistö hermostui kaksoiskansalaisista. Lisäksi hän paheksui julkisesti reserviläisiä, jotka eivät enää haluakaan kertausharjoituksiin vaan sivareiksi. Kai nyt pelottavampi on saksalainen sotilas, jolla on muslimiyhteyksiä, kuin venäläinen. Meillä ei tunnu totisesti olevan helppoa välttyä aseellisesta palvelusta. Nykypäättäjät elävät vielä Raatteen tiellä. Talvisotaa ei enää tule, ja jos tulee jokin muu sota, johon Suomi joutuu, niin uskon ruotsalaisia, jotka väittävät, että vihollinen (lue: Venäjä) marssii kolmessa päivässä halki Suomen. Siinä ei yhdestä Suomen kaksoiskansalaispojasta ole muuhun kuin tykinruuaksi! Mummo liputtaa rauhan puolesta.
perjantai 24. helmikuuta 2017
keskiviikko 8. helmikuuta 2017
Naimapuuhia
Minusta tuli sinkku noin kaksi vuotta sitten traagisten vaiheiden jälkeen. Kun yksinoloani oli kestänyt muutamia kuukausia, hyvää tarkoittavat ystävät ja naapuritkin alkoivat naittaa minua. Sain vinkkejä sopivista aviomieskandidaateista miltei viikoittain. En lotkauttanut korvianikaan. Olinhan sentään ollut naimisissa 40 vuotta, mikä on mielestäni kunnioitettava saavutus.
Minua surkuteltiin ja toivottiin, että "kyllä sinä vielä kaverin löydät." Nykypäivän ihmiselle yksinäisyys on myrkkyä. Psykologien mielestä se jopa tappaa. Olen ainoa lapsi ja tottunut jo pienestä olemaan paljon yksin. Työelämän suunnaton väenpaljous, sosiaalisuus ja yhteisöllisyys imivät minusta mehut. Olen nämä pari vuotta nauttinut siitä, että saan päättää ihan itse, milloin herään, mitä syön, minne lähden ja keitä tapaan. Enkä ole kuitenkaan yksin: kirjojen lukeminen viihdyttää minua loputtomiin.
Näiden kahden vuoden aikana minua on kosittu kaksi kertaa. Toinen ehdokas oli liian vanha ja toinen liian nuori. En sentään ota mallia Jenni Haukiosta enkä Katri-Helenasta. Kumpikaan ehdokkaistani ei varmaan olisi naimisiin halunnut. Toinen oli ottanut ilmaisen piian ja toinen tarjoutui toyboyksi. Tuo 20 vuotta nuorempi olisi voinut olla ihan hyvä sängynlämmittäjä, mutta vanhan ukon potenssin kyseenalaistin.
Olen masokisti ja kiusaan itseäni lukemalla esimerkiksi Keskisuomalaisen Mies etsii naista -palstaa. Viimeksi huomioni herättivät seuraavat kaksi ilmoitusta.
hei, minä mukava vapaa lapsi, eläinrakas mies 51v. Etsin suhteeseen tositarkoituksella kivaa hymyilevää tavallista järkevää naista.
50 vuotias mies keskisuomesta etsii 50-65 vuotiasta naista tosi tarkoituksella jolle saan antaa rakkaut ja lähe-isyyttä ja jakaa ilot ja surut yhdessä laitaa puhelin numerosi viestin odotan ja vastan sinulle.
Huh, huh! Ylimääräinen beetasalpaajan puolikas oli tarpeen. En maksustakaan vastaisi kummallekaan herralle. Kyllä nyt miehen sentään pitää osata edes ymmärrettävästi kirjoittaa ja ilmaista asiansa. Vapaa 51-vuotias lapsi saa olla rauhassa, samoin rakkaut tarjoava toinen viisikymppinen. Ainakin kolme leskiystävääni on löytänyt kumppanin maksullisilta eliittipalstoilta. Kaikki parit ovat edelleen yhdessä ja vaikuttavat varsin onnellisilta. Itse en eliittiurosta etsiskele - en taida eliittiin kuulua.
Oma lukunsa ovat viikoittain Facebookiin ilmaantuvat kaveripyynnöt milloin Adam Smithiltä, Jack Fergusonilta tai Niclas Petterssonilta. Hylkään ne kiireesti ja merkitsen roskapostiksi. Iltapäivälehdissä on jatkuvasti onnettomia tarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat menneet halpaan ja ryhtyneet kirjeenvaihtoon noiden auervaarojen kanssa. Lopputuloksena on useimmiten kymmenientuhansien eurojen rahojen menetykset ulkomaisille huijareille. Ihmettelen, kuinka joku voi olla niin sinisilmäinen, että uskoo amerikkalaisen majurin rakkaudenvakuutuksiin, vaikkei ole livenä miestä tavannutkaan. Rakkauden nälkä on loputon, samoin ihmisen ikävä toisen luo.
Tuntuu, että ystäväni alkavat uskoa, etten nyt kovin aktiivisesti ole miestä metsästämässä. Alkuun heitin läppää, että jos vastaan kävelee tummaihoinen itseni ikäinen psykiatri, niin hyväksyn tyypin heti. Miksi psykiatri? Minulla on tutkittu kaikki paikat päätä lukuun ottamatta. Tuollainen kallonkutistaja kotona voisi olla hauskaa juttuseuraa! Lisäksi mahdollisuus kohdata mustaihoinen minusta kiinnostunut 65-vuotias psykiatri olisi yhtä todennäköinen kuin lottovoitto!
Totta puhuen olen tyytyväinen tähän ihanan vapaaseen elämään. En vanno, ettenkö voisi vielä miesseuralaista ottaa - vaan en kotiini asumaan. Likaiset sukat ja bokserit lattialla eivät houkuta kotiapulaisen tehtäviin. "Sinä olet liian kriittinen!" ystäväni sanovat. Ehkä. Kuitenkin samojen harrastusten - oleilu, kirjallisuus, teatteri, musiikki, kulinarismi, radikaalit aatteet - pitäisi meitä yhdistää. Jos minä retkahtaisin kokoomuslaiseen tai persuun, niin silloin läheiseni saisivat roudata minut kiireesti muistitutkimuksiin. Kyseessä olisi varmasti dementian esiaste tai mielen muu paha järkkyminen.
Loppuun siteeraan Mualiman kaaneimmista rakkausrunoista (Kirjastudio 2005) Anja Porion säkeitä:
-- Niin sillon voeppii ilimaantua
se oekee kaveruus
jossa oekee lähheisyys on
pelekkee illoo
kun suap antoo toesellekkii omasta lämmöstääsä
ja vappaas on
aakeempi kun järven selekä.
Minua surkuteltiin ja toivottiin, että "kyllä sinä vielä kaverin löydät." Nykypäivän ihmiselle yksinäisyys on myrkkyä. Psykologien mielestä se jopa tappaa. Olen ainoa lapsi ja tottunut jo pienestä olemaan paljon yksin. Työelämän suunnaton väenpaljous, sosiaalisuus ja yhteisöllisyys imivät minusta mehut. Olen nämä pari vuotta nauttinut siitä, että saan päättää ihan itse, milloin herään, mitä syön, minne lähden ja keitä tapaan. Enkä ole kuitenkaan yksin: kirjojen lukeminen viihdyttää minua loputtomiin.
Näiden kahden vuoden aikana minua on kosittu kaksi kertaa. Toinen ehdokas oli liian vanha ja toinen liian nuori. En sentään ota mallia Jenni Haukiosta enkä Katri-Helenasta. Kumpikaan ehdokkaistani ei varmaan olisi naimisiin halunnut. Toinen oli ottanut ilmaisen piian ja toinen tarjoutui toyboyksi. Tuo 20 vuotta nuorempi olisi voinut olla ihan hyvä sängynlämmittäjä, mutta vanhan ukon potenssin kyseenalaistin.
Olen masokisti ja kiusaan itseäni lukemalla esimerkiksi Keskisuomalaisen Mies etsii naista -palstaa. Viimeksi huomioni herättivät seuraavat kaksi ilmoitusta.
hei, minä mukava vapaa lapsi, eläinrakas mies 51v. Etsin suhteeseen tositarkoituksella kivaa hymyilevää tavallista järkevää naista.
50 vuotias mies keskisuomesta etsii 50-65 vuotiasta naista tosi tarkoituksella jolle saan antaa rakkaut ja lähe-isyyttä ja jakaa ilot ja surut yhdessä laitaa puhelin numerosi viestin odotan ja vastan sinulle.
Huh, huh! Ylimääräinen beetasalpaajan puolikas oli tarpeen. En maksustakaan vastaisi kummallekaan herralle. Kyllä nyt miehen sentään pitää osata edes ymmärrettävästi kirjoittaa ja ilmaista asiansa. Vapaa 51-vuotias lapsi saa olla rauhassa, samoin rakkaut tarjoava toinen viisikymppinen. Ainakin kolme leskiystävääni on löytänyt kumppanin maksullisilta eliittipalstoilta. Kaikki parit ovat edelleen yhdessä ja vaikuttavat varsin onnellisilta. Itse en eliittiurosta etsiskele - en taida eliittiin kuulua.
Oma lukunsa ovat viikoittain Facebookiin ilmaantuvat kaveripyynnöt milloin Adam Smithiltä, Jack Fergusonilta tai Niclas Petterssonilta. Hylkään ne kiireesti ja merkitsen roskapostiksi. Iltapäivälehdissä on jatkuvasti onnettomia tarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat menneet halpaan ja ryhtyneet kirjeenvaihtoon noiden auervaarojen kanssa. Lopputuloksena on useimmiten kymmenientuhansien eurojen rahojen menetykset ulkomaisille huijareille. Ihmettelen, kuinka joku voi olla niin sinisilmäinen, että uskoo amerikkalaisen majurin rakkaudenvakuutuksiin, vaikkei ole livenä miestä tavannutkaan. Rakkauden nälkä on loputon, samoin ihmisen ikävä toisen luo.
Tuntuu, että ystäväni alkavat uskoa, etten nyt kovin aktiivisesti ole miestä metsästämässä. Alkuun heitin läppää, että jos vastaan kävelee tummaihoinen itseni ikäinen psykiatri, niin hyväksyn tyypin heti. Miksi psykiatri? Minulla on tutkittu kaikki paikat päätä lukuun ottamatta. Tuollainen kallonkutistaja kotona voisi olla hauskaa juttuseuraa! Lisäksi mahdollisuus kohdata mustaihoinen minusta kiinnostunut 65-vuotias psykiatri olisi yhtä todennäköinen kuin lottovoitto!
Totta puhuen olen tyytyväinen tähän ihanan vapaaseen elämään. En vanno, ettenkö voisi vielä miesseuralaista ottaa - vaan en kotiini asumaan. Likaiset sukat ja bokserit lattialla eivät houkuta kotiapulaisen tehtäviin. "Sinä olet liian kriittinen!" ystäväni sanovat. Ehkä. Kuitenkin samojen harrastusten - oleilu, kirjallisuus, teatteri, musiikki, kulinarismi, radikaalit aatteet - pitäisi meitä yhdistää. Jos minä retkahtaisin kokoomuslaiseen tai persuun, niin silloin läheiseni saisivat roudata minut kiireesti muistitutkimuksiin. Kyseessä olisi varmasti dementian esiaste tai mielen muu paha järkkyminen.
Loppuun siteeraan Mualiman kaaneimmista rakkausrunoista (Kirjastudio 2005) Anja Porion säkeitä:
-- Niin sillon voeppii ilimaantua
se oekee kaveruus
jossa oekee lähheisyys on
pelekkee illoo
kun suap antoo toesellekkii omasta lämmöstääsä
ja vappaas on
aakeempi kun järven selekä.
perjantai 3. helmikuuta 2017
Lähihoitoa ovensuusta
Yle uutisoi nettisivuillaan 27.1.17 (päivitetty), että lähihoitajiksi aikoville tulisi palauttaa soveltuvuustestit. Kustannussyistä ne muutamia vuosia sitten lopetettiin. Otsikko on raflaava: Alalle soveltumattomat halutaan ulos lähihoitajakoulutuksesta - "Otetaan vain kaikki sisään, kyllä Valvira siivoaa jäljet!" Niinpä - ihmishenkien kustannuksellako?
Olen itse kohdannut alalle soveltumattomia lähihoitajaopiskelijoita sekä työssäni opettajana että potilaana. Kesällä kerran minut otti vastaan lähes luku- ja kirjoitustaidoton TRIAGEN hoitaja. Hän ei kyennyt sanelusta kirjoittamaan nimeäni eikä sotu-tunnustani. Onneksi löysin KELA-kortin, niin neitonen sitten siitä kopioi tarpeelliset tiedot ja rustasi kaavakkeeseen: potilas ollu palttian matkalla. istunu viikon linja autossa nyt polvi turvonnut, ontuu kipuja. Kun menin paperin kanssa seuraavaan pisteeseen, ei tietojani löytynyt mistään. Syykin selvisi: nimi ja sotu olivat edelleen väärin.
Kun yhteisten aineiden opetus amiksissa on säästöliekillä, ja opettajiksi saattavat kelvata kaikki reippaat nuoret miehet ja naiset, niin miten käy luku- ja kirjoitustaidon oppimisen? Lähihoitajan pitäisi osata niin äidinkieltä kuin hieman latinaakin. Vaikka lääkkeet ovat dosetissa, olisi ihan hyvä tietää, mitä troppeja potilas saa. Pitäisi ainakin osata lukea vieraskieliset nimet.
Ystäväni toimi puolisonsa omaishoitajana. Perheellä oli hyvä lähihoitaja, josta tuli miltei ystävä. Ongelmat tulivat hoitajan kesäloman aikana, kun sijaisiksi putkahteli opiskelijoita. Ensimmäinen neitonen oli seisonut ulko-ovella ja sanonut, ettei hän voi tulla lähemmäksi, kun hanskat unohtuivat kotiin. Hän oli ilmoittanut kyllä voivansa istua jakkaralla ja vahtia, ettei mitään satu. Seuraava kandidaatti oli puhunut koko ajan ovella kännykkään ja korjaillut peilin edessä huulipunaansa. Lounaslaatikon tyttö oli jättänyt eteisen tuolille - hoidettava ei ollut halvaantuneella kädellään saanut pakettia auki. Pistäminen ei ollut onnistunut:"Ku ei me vielä oo pistelty kun appelsiiniin!"
Viime vuonna minulla oli niin kännykkäriippuvainen opiskelija, ettei hän kehotuksista huolimatta suostunut luopumaan puhelimestaan vaan näpytteli sitä kaiken aikaa. Kerran hirmuistuin ja sanoin:"Ota se kännykkäsi, mene käytävään ja soita kaikki puhelut, lähetä tekstarit, käy Instagramissa, googleta...sitten kun olet kaikki asiasi hoitanut, niin tule takaisin." Ei tyttö tullut. Tuli kyllä valikoiden loppukevään tunneille, mutta kännykkäkiellon takia hän vain joko itki tai mökötti. Voin kuvitella, miten tuo Tilda hoitaa kännykällä potilaitaan, jotka kaipaisivat kosketusta ja juttelua ihan livenä - joillekin pitäisi vaipatkin vaihtaa.
Bongasin joskus viime kesänä netistä helsinkiläisen Erja Sandbergin artikkelin Hoitotyön opettajan näkökulma työhönsä (http:www.erjasandberg.eu/opetus/tutkimus-toisen-asteen-tukea-tarvitsevat-nuoret-putoavat-tyoelamasta/). ES on erityispedgogiikan asiantuntija, ADHD-aiheisen väitöskirjan tehnyt. Hän oli pestautunut vuodeksi helsinkiläiseen ammattikouluun lähihoitajien opettajaksi. Sandberg kirjoittaa kokemuksistaan niin rohkeasti ja suoraan, etteivät kaikki taida tykätä.
Tunnistin Sandbergin kirjoituksesta kaikki ne samat ongelmat, joihin olin törmännyt äikänopen työssä. Lähihoitajan työ on vaativaa, raskasta ja kehnosti palkattua.Tuntuu, että alalle houkutellaan kaikkia kynnellekykeneviä. Minulla oli paljon opiskelijoita, joilla itsellään oli mielenterveys- ja päihdeongelmia. He ihan avoimesti kertoivat karmeita tarinoitaan kirjoitelmissa, jos vain tehtävänanto suinkin salli. Katsoin aika ällistyneenä taannoin TV:stä Inhimillinen tekijä -ohjelmaa, jossa näyttelijä Kati Outinen kertoi, että hänelle suositeltiin työkkäristä lähihoitajan opintoja. Outisesta en tiedä, mutta minusta ei ainakaan työhön olisi. Henkisestä puolesta ehkä olisin selvinnyt, mutta fyysistä rasitusta en olisi kestänyt.
Jos voisin vaikuttaa, niin palauttaisin soveltuvuustestit hoitoalalle suuntautuville. Jo potilasturvallisuuden kannalta olisi kyettävä karsimaan "vaaralliset" opiskelijat ulkopuolelle. Lähihoitaja on potilaan lähin ja tärkein hoitaja. Kokemukseni mukaan olen joka sairaalareissulla ollut eniten lähihoitajien kanssa telemisissä. Ei lähihoitajien koulutusala ole jo syrjäytyneiden moniongelmaisten kaatopaikka - ainakaan silloin, kun erityistä tukea ei ole saatavilla.
Olen itse kohdannut alalle soveltumattomia lähihoitajaopiskelijoita sekä työssäni opettajana että potilaana. Kesällä kerran minut otti vastaan lähes luku- ja kirjoitustaidoton TRIAGEN hoitaja. Hän ei kyennyt sanelusta kirjoittamaan nimeäni eikä sotu-tunnustani. Onneksi löysin KELA-kortin, niin neitonen sitten siitä kopioi tarpeelliset tiedot ja rustasi kaavakkeeseen: potilas ollu palttian matkalla. istunu viikon linja autossa nyt polvi turvonnut, ontuu kipuja. Kun menin paperin kanssa seuraavaan pisteeseen, ei tietojani löytynyt mistään. Syykin selvisi: nimi ja sotu olivat edelleen väärin.
Kun yhteisten aineiden opetus amiksissa on säästöliekillä, ja opettajiksi saattavat kelvata kaikki reippaat nuoret miehet ja naiset, niin miten käy luku- ja kirjoitustaidon oppimisen? Lähihoitajan pitäisi osata niin äidinkieltä kuin hieman latinaakin. Vaikka lääkkeet ovat dosetissa, olisi ihan hyvä tietää, mitä troppeja potilas saa. Pitäisi ainakin osata lukea vieraskieliset nimet.
Ystäväni toimi puolisonsa omaishoitajana. Perheellä oli hyvä lähihoitaja, josta tuli miltei ystävä. Ongelmat tulivat hoitajan kesäloman aikana, kun sijaisiksi putkahteli opiskelijoita. Ensimmäinen neitonen oli seisonut ulko-ovella ja sanonut, ettei hän voi tulla lähemmäksi, kun hanskat unohtuivat kotiin. Hän oli ilmoittanut kyllä voivansa istua jakkaralla ja vahtia, ettei mitään satu. Seuraava kandidaatti oli puhunut koko ajan ovella kännykkään ja korjaillut peilin edessä huulipunaansa. Lounaslaatikon tyttö oli jättänyt eteisen tuolille - hoidettava ei ollut halvaantuneella kädellään saanut pakettia auki. Pistäminen ei ollut onnistunut:"Ku ei me vielä oo pistelty kun appelsiiniin!"
Viime vuonna minulla oli niin kännykkäriippuvainen opiskelija, ettei hän kehotuksista huolimatta suostunut luopumaan puhelimestaan vaan näpytteli sitä kaiken aikaa. Kerran hirmuistuin ja sanoin:"Ota se kännykkäsi, mene käytävään ja soita kaikki puhelut, lähetä tekstarit, käy Instagramissa, googleta...sitten kun olet kaikki asiasi hoitanut, niin tule takaisin." Ei tyttö tullut. Tuli kyllä valikoiden loppukevään tunneille, mutta kännykkäkiellon takia hän vain joko itki tai mökötti. Voin kuvitella, miten tuo Tilda hoitaa kännykällä potilaitaan, jotka kaipaisivat kosketusta ja juttelua ihan livenä - joillekin pitäisi vaipatkin vaihtaa.
Bongasin joskus viime kesänä netistä helsinkiläisen Erja Sandbergin artikkelin Hoitotyön opettajan näkökulma työhönsä (http:www.erjasandberg.eu/opetus/tutkimus-toisen-asteen-tukea-tarvitsevat-nuoret-putoavat-tyoelamasta/). ES on erityispedgogiikan asiantuntija, ADHD-aiheisen väitöskirjan tehnyt. Hän oli pestautunut vuodeksi helsinkiläiseen ammattikouluun lähihoitajien opettajaksi. Sandberg kirjoittaa kokemuksistaan niin rohkeasti ja suoraan, etteivät kaikki taida tykätä.
Tunnistin Sandbergin kirjoituksesta kaikki ne samat ongelmat, joihin olin törmännyt äikänopen työssä. Lähihoitajan työ on vaativaa, raskasta ja kehnosti palkattua.Tuntuu, että alalle houkutellaan kaikkia kynnellekykeneviä. Minulla oli paljon opiskelijoita, joilla itsellään oli mielenterveys- ja päihdeongelmia. He ihan avoimesti kertoivat karmeita tarinoitaan kirjoitelmissa, jos vain tehtävänanto suinkin salli. Katsoin aika ällistyneenä taannoin TV:stä Inhimillinen tekijä -ohjelmaa, jossa näyttelijä Kati Outinen kertoi, että hänelle suositeltiin työkkäristä lähihoitajan opintoja. Outisesta en tiedä, mutta minusta ei ainakaan työhön olisi. Henkisestä puolesta ehkä olisin selvinnyt, mutta fyysistä rasitusta en olisi kestänyt.
Jos voisin vaikuttaa, niin palauttaisin soveltuvuustestit hoitoalalle suuntautuville. Jo potilasturvallisuuden kannalta olisi kyettävä karsimaan "vaaralliset" opiskelijat ulkopuolelle. Lähihoitaja on potilaan lähin ja tärkein hoitaja. Kokemukseni mukaan olen joka sairaalareissulla ollut eniten lähihoitajien kanssa telemisissä. Ei lähihoitajien koulutusala ole jo syrjäytyneiden moniongelmaisten kaatopaikka - ainakaan silloin, kun erityistä tukea ei ole saatavilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)