Eräs entinen esimieheni sanoi minulle kerran:"Sinä olet sellainen ihminen, jolle kaikki kertovat kaiken!" Ei tuo varmasti ihan pidä paikkaansa, mutta kuitenkin. Mietin, että minun pitäminen Leelian lepotuolina johtunee siitä, että minuun voi luottaa. En ikinä kerro asioita eteenpäin, jos ystävä niin vannottaa. Lisäksi minut tunnetaan työtoverina, joka yrittää kriisitilanteissa neuvoa, kenelle kannattaa valittaa. Olen valittamisen mestari.
Kiperimpiä tilanteita työpaikalla ovat olleet kiusaamiset. Esimieskin voi olla kiusaaja. Jouduin vuosia sitten osalliseksi tapahtumaan, jota en ikinä unohda. Työtoverini soitti ja pyysi saada tavata minut. Hän tuli toisesta toimipisteestä luokseni ja puhkesi puhumaan. Tarinaa riitti yli tunnin. Itkun lomassa Jari kertoi, että hän on päättänyt irtisanoutua. Hän ei jaksa enää jatkuvaa esimiehen kiusaamista.
Jari oli joutunut esimiehensä vainon kohteeksi. Hän oli kokenut työn mitätöimistä, uhkailua, eristämistä, työn vaikeuttamista, juoruilua...Muutaman kerran esimies oli ollut aamulla odottamassa, tuleeko Jari töihin ajoissa. Hän oli yrittänyt selvittää asiaa esimiehen esimiehen kanssa - ilman tulosta. "Mitä sinä tekisit tässä tilanteessa?" Jari kysyi. Vastasin, etten ainakaan sanoisi itseäni irti, sillä sitähän tuo kiusaaja juuri toivoo. Tein nopean päätöksen: soitin siitä paikasta työyhteisön ylimmälle "bossille", selostin tilanteen ja annoin Jarin itsensä kertoa loput.
Jarin tarinalla oli happy end. En tiedä enkä haluakaan tietää, miten asia sen jälkeen eteni, mutta kiusaaminen loppui. Ystäväni on edelleen työtoverini ja on edennyt urallaan hienosti. Sama esimies kiusasi myös toista työntekijää, joka oli puhunut asiasta eräälle rehtorille. Tuo fiksu ihminen pelasti kiusatun siirtämällä hänet omaan yksikköönsä.
Olen itsekin joutunut kiusatuksi. Olen juuri sopiva tyyppi kiusaamisen kohteeksi: hoidan työni niin hyvin, ettei siitä löydy moitteen sijaa. Kun teen virheitä, tunnustan ne heti ja pyydän anteeksi. Olen itsevarma ja suorasanainen, kyseenalaistan asioita. Pahin kiusaajani oli ay-aktiivi, joka tuli kollegani kanssa kesken oppitunnin oppilaiden kuullen luokkaan minua haukkumaan. Tuolloin lopetin kaiken kommunikoinnin miehen kanssa. En tervehtinyt, en sanonut hänelle sanaakaan. Lopetin myös yhteisissä virkistystilaisuuksissa käymisen. Muutaman kerran oli pakko puhutella häntä: kokouksen puheenjohtajana minun oli annettava hänelle puheenvuoroja. Tiedän, että psykologien mielestä minun olisi pitänyt selvittää asia. Mutta tiedän myös, ettemme olisi yksimielisyyteen päässeet. Miksi siis tuhlata aikaa jonninjoutavaan keskusteluun?
Lievempiä kiusaamistapauksiakin on ollut, mutta olen ohittanut ne. Kun esimerkiksi tulee kahvihuoneeseen ja puhe katkeaa äkkiä, kyseessä on Agatha Christien erään dekkarin mukaan "enkeli lensi ohi" -tilanne. Työpaikalla puskaradio on paras viestintäväline. Olen saanut lukemattomia kertoja kuulla, mitä se ja se minusta siellä ja siellä sanoi. Olen melkein aina antanut juorun mennä ohi korvien. Jos jonkun mielestä kuusikymppinen lehtori ei saisi värjäyttää violetteja raitoja, ottaa tatuointia tai lävistystä, niin so what? "Ei paska pöyhien parane", totesi legendaarinen Norssin lehtori kerran erään harjoittelijan tunnista. Nykypäivänä tuosta palautteesta joutuisi varmasti esimiehen puhutteluun!
Tänä viimeisenä työvuotenani olen aistinut entistä enemmän työilmapiirin heikkenemistä. Ammattikoulu-uudistus ja SSS-hallituksen leikkaukset syövät naista ja miestä. Tulevaisuus on uhkaava: seuraava reformi odottaa, eikä sen sisällöstä ole mitään tietoa. Onko yhteisten aineiden opetusta amiksissa enää lainkaan? Varmuutta työpaikasta ei enää ole. Se ruokkii konflikteja, jotka pitäisi selvittää. Kuitenkin tuntuu, että työpaikkakiusaaminen on tabu. Esimiehet välttelevät ongelman kohtaamista ainakin silloin, jos kiusaajana on toinen esimies tai suosikkialainen. Ei haluta nostaa kissaa pöydälle, kun se on niin painava. Emme osaa olla olla korrektisti eri mieltä. Monesti kunnon riita puhdistaisi ilmapiiriä paremmin kuin hyssyttely ja hynnelöinti.
Loppuun lainaan lempirunoilijaani Helvi Hämäläistä (Valitut runot, 1987). Jokainen tulkisee runon itsestään käsin.
Joku sanoo:Tässä on aita.
Sen aidan ylitse menen.
Joku sanoo: Tässä on muuri.
Sen muurin murskaan.
Joku sanoo: Tässä on taivas.
Niin taivaaseen minä menen.
Minä taivaaseen menen.
Joku sanoo: Et ylitse mene, tässä on tuonenvirta.
Otan kovan elämäni kiviä ja ylitse menen.
Niin: ylitse menen ja murran muurin
ja taivaaseen menen.
Kovan elämäni kiviä pitkin yli tuonelan virran menen.
lauantai 21. toukokuuta 2016
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
Äidinkielestä äitienpäivänä
Tyttäreni sai työpaikan viestintätoimistosta. Hän kertoi olevansa communications assistant. "Mutta mitä sinä siellä oikeasti teet?" kysyin. Hän sanoi toimivansa sisällöntuottajana: eri yritykset tilaavat sisältöjä kaikkiin mahdollisiin sosiaalisiin medioihin, ja tyttäreni tekee niitä. Jos uraputki aukeaa, niin ehkäpä hän istahtaa joskus creativen pallille! Taas kerran mammaparka sai niellä karvasta anglismien kalkkia. Lisää on luvassa: tyttäreni valmistuu medianomiksi. Onneksi ei sentään estenomiksi eikä vestonomiksi! Paikanhakuilmoituksissa vilisevät software developerit ja management consultantit. Odotan, milloin haetaan fitness instructoria. Fitnessohjaajahan on vain ohjaaja.
Meille suomalaisille tittelit ovat tärkeitä. Muistan, kuinka kasari- ja ysärivuosikymmenellä olin vanhempana mukana poikani jääkiekkojoukkueen tukitoiminnassa. Sitä pöyhkeämpiä isät olivat, mitä korkeamman tittelin he junnujoukkeen hierarkiassa saivat: joukkueenjohtaja, huoltopäällikkö, päävalmentaja... Onneksi nuo nimitykset sentään olivat suomenkielisiä. Puhuttaneenko nyt directeur sportifeista, carereista ja coacheista?
Omalla työpaikallani määrättiin muutama vuosi sitten, että jokaiselle opettajalle painetaan henkilökorttiin vain sana opettaja. Myönnän ihan reilusti, että itsekin tykkään omasta tittelistäni: minulla luki aiemmassa kortissa FM, äidinkielen lehtori. Aion pitää sen eläkkeelle asti ja varastaa vielä muistoksi. Lehtori-nimike tarkoitti aikoinaan yliopiston loppututkinnon suorittanutta opettajaa, esimerkiksi saksan kielen lehtoria. Sittemmin ammattikouluihin siepattiin tuo titteli tarkoittamaan ketä tahansa opettajaa, jolla oli virka. Esimerkiksi kirjansitojan ammattikoulutuksen käynyt ja opettajaopiston suorittanut oli viestinnän lehtori. Niin, eihän kukaan saa erottua joukosta. Tasa-arvo rulettaa.
Eräs kielitaitoinen ystäväni ihmetteli taannoin, mikä keskussairaalassa on "triangeli." Hän oli saanut sinne lähetteen eikä ymmärtänyt, mihin pitäisi mennä. Me ystävät valistimme Facebookissa, että kyse on triagesta. Se tarkoittaa päivystysvastaanottoa, jossa sisään pyrkivät potilaat luokitellaan kirjaimilla A - E. Kokemukseni mukaan A tarkoittaa kuollutta ja E luulosairasta. Kerran olen saanut B-luokituksen, kun heittäydyin ensimmäiseen vapaaseen sänkyyn ja näyttelin kuollutta. Ei tuonen tupa kai kovin kaukana ollut, kun minut kiidätettiin ambulanssilla suoraan osastolle keuhkokuumeen takia.
Kun koulutusta taasen kerran uudistettiin, ambulanssin hoitohenkilöstö olisi halunnut ammattinimikkeekseen paramedik. Onneksi joku älysi kysyä Kielitoimiston mielipidettä asiasta. Sieltä ehdotettiin ensihoitajaa, joka on mielestäni hyvä ja kuvaava nimike. Kyllä Suomessa pitää edellyttää omakielisiä nimikkeitä.
Mutta miksi sitten pitää olla triage? Ei Pihtiputaan dementoitunut mummo ymmärrä, mihin hän joutuu, kun eivät tolkuissaan olevat työikäisetkään. Voisiko vastaanoton nimetä Ensihoitoyksiköksi? Siinähän seulotaan potilaat voinnin mukaan ja lähetetään eteenpäin. Tampereen yliopistosairaala joutui muutama vuosi sitten muuttamaan yksikkönsä nimen suomenkieliseksi, kun joku potilas kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle (Aamulehti 3.6.2010). Yksikkö oli nimeltään Stroke Unit. Koska Suomen kansalliskieli ei ole latina, niin Tays joutui kiltisti vaihtamaan nimeksi Aivoverenkiertoyksikkö.
Miksi oma äidinkieli ei aina kelpaa? Olen pohtinut asiaa tunneilla opiskelijoiden kanssa. Heidän mielestään englanninkieliset sanat ovat vain "niin cool, hienomman kuulosia". Lisäperusteluna on usein se, että kaikkihan englantia osaavat. Osaavatko? Epäilen. Myös koulujen nimet ovat opiskelijoiden mielestä tylsiä. Pitäisi voida opiskellla akatemiassa tai instituutissa. Kysyn aina kurssin alussa: "Missä koulussa te opiskelette?" Nyt täsmätieto on alkanut levitä, mutta vain noin puolet osaa koko litanian, esimerkiksi Jyväskylän koulutuskuntayhtymän Lukiot-liikelaitoksen Schildtin lukion Voionmaan toimipiste. Keskisuomalaisessa päätoimittaja Mervola irvaili ihanasti KKY:n koulujen nimistä - ja tapansa mukaan oli oikeassa (Ksml 21.1.2015). Hänen mukaansa viranomaiskieli pyrkii neutraloimaan kielen sellaiseksi, että sanojen alkuperäinen merkitys hämärtyy. Niinpä. Kapulakielestä on tullut suorastaan tavoiteltava asia.
Kyllä ne taitavat olla enimmäkseen miehiä ja isiä, jotka pullistelevat hienoilla titteleillään. Ei ole isänkieltä, vaikka meillä on isänmaa. Onneksi on ainakin yksi mieskirjailija - Pentti Saarikoski - joka on kiteyttänyt runoonsa äidinkielen tärkeyden. "Suomen kieli on minulle ikkuna ja talo. Minä asun tässä kielessä. Se on minun ihoni."
Meille suomalaisille tittelit ovat tärkeitä. Muistan, kuinka kasari- ja ysärivuosikymmenellä olin vanhempana mukana poikani jääkiekkojoukkueen tukitoiminnassa. Sitä pöyhkeämpiä isät olivat, mitä korkeamman tittelin he junnujoukkeen hierarkiassa saivat: joukkueenjohtaja, huoltopäällikkö, päävalmentaja... Onneksi nuo nimitykset sentään olivat suomenkielisiä. Puhuttaneenko nyt directeur sportifeista, carereista ja coacheista?
Omalla työpaikallani määrättiin muutama vuosi sitten, että jokaiselle opettajalle painetaan henkilökorttiin vain sana opettaja. Myönnän ihan reilusti, että itsekin tykkään omasta tittelistäni: minulla luki aiemmassa kortissa FM, äidinkielen lehtori. Aion pitää sen eläkkeelle asti ja varastaa vielä muistoksi. Lehtori-nimike tarkoitti aikoinaan yliopiston loppututkinnon suorittanutta opettajaa, esimerkiksi saksan kielen lehtoria. Sittemmin ammattikouluihin siepattiin tuo titteli tarkoittamaan ketä tahansa opettajaa, jolla oli virka. Esimerkiksi kirjansitojan ammattikoulutuksen käynyt ja opettajaopiston suorittanut oli viestinnän lehtori. Niin, eihän kukaan saa erottua joukosta. Tasa-arvo rulettaa.
Eräs kielitaitoinen ystäväni ihmetteli taannoin, mikä keskussairaalassa on "triangeli." Hän oli saanut sinne lähetteen eikä ymmärtänyt, mihin pitäisi mennä. Me ystävät valistimme Facebookissa, että kyse on triagesta. Se tarkoittaa päivystysvastaanottoa, jossa sisään pyrkivät potilaat luokitellaan kirjaimilla A - E. Kokemukseni mukaan A tarkoittaa kuollutta ja E luulosairasta. Kerran olen saanut B-luokituksen, kun heittäydyin ensimmäiseen vapaaseen sänkyyn ja näyttelin kuollutta. Ei tuonen tupa kai kovin kaukana ollut, kun minut kiidätettiin ambulanssilla suoraan osastolle keuhkokuumeen takia.
Kun koulutusta taasen kerran uudistettiin, ambulanssin hoitohenkilöstö olisi halunnut ammattinimikkeekseen paramedik. Onneksi joku älysi kysyä Kielitoimiston mielipidettä asiasta. Sieltä ehdotettiin ensihoitajaa, joka on mielestäni hyvä ja kuvaava nimike. Kyllä Suomessa pitää edellyttää omakielisiä nimikkeitä.
Mutta miksi sitten pitää olla triage? Ei Pihtiputaan dementoitunut mummo ymmärrä, mihin hän joutuu, kun eivät tolkuissaan olevat työikäisetkään. Voisiko vastaanoton nimetä Ensihoitoyksiköksi? Siinähän seulotaan potilaat voinnin mukaan ja lähetetään eteenpäin. Tampereen yliopistosairaala joutui muutama vuosi sitten muuttamaan yksikkönsä nimen suomenkieliseksi, kun joku potilas kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle (Aamulehti 3.6.2010). Yksikkö oli nimeltään Stroke Unit. Koska Suomen kansalliskieli ei ole latina, niin Tays joutui kiltisti vaihtamaan nimeksi Aivoverenkiertoyksikkö.
Miksi oma äidinkieli ei aina kelpaa? Olen pohtinut asiaa tunneilla opiskelijoiden kanssa. Heidän mielestään englanninkieliset sanat ovat vain "niin cool, hienomman kuulosia". Lisäperusteluna on usein se, että kaikkihan englantia osaavat. Osaavatko? Epäilen. Myös koulujen nimet ovat opiskelijoiden mielestä tylsiä. Pitäisi voida opiskellla akatemiassa tai instituutissa. Kysyn aina kurssin alussa: "Missä koulussa te opiskelette?" Nyt täsmätieto on alkanut levitä, mutta vain noin puolet osaa koko litanian, esimerkiksi Jyväskylän koulutuskuntayhtymän Lukiot-liikelaitoksen Schildtin lukion Voionmaan toimipiste. Keskisuomalaisessa päätoimittaja Mervola irvaili ihanasti KKY:n koulujen nimistä - ja tapansa mukaan oli oikeassa (Ksml 21.1.2015). Hänen mukaansa viranomaiskieli pyrkii neutraloimaan kielen sellaiseksi, että sanojen alkuperäinen merkitys hämärtyy. Niinpä. Kapulakielestä on tullut suorastaan tavoiteltava asia.
Kyllä ne taitavat olla enimmäkseen miehiä ja isiä, jotka pullistelevat hienoilla titteleillään. Ei ole isänkieltä, vaikka meillä on isänmaa. Onneksi on ainakin yksi mieskirjailija - Pentti Saarikoski - joka on kiteyttänyt runoonsa äidinkielen tärkeyden. "Suomen kieli on minulle ikkuna ja talo. Minä asun tässä kielessä. Se on minun ihoni."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)