Vuoden 1990 alkupuolella ystäväni - silloinen Norssin "ravustaja" - Kaija Nukarinen sai mertaansa aika vonkaleen. Hän pyysi minua opettajaharjoittelun ohjaajaksi, ja siltä istumalta suostuin. En tiennyt, mihin pääni panin, mutta tapoihini ei kuulu jahkailu eikä yön yli nukkuminen ennen päätöksentekoa.
Niinpä sitten didaktikko Marja-Leena Koppinen oli kertonut ohjausryhmässään, että osa pääsee ammattikouluun harjoittelemaan. "Miksi me sinne joudutaan? Opetetaanko sielläkin äikkää? Eihän me sinne voida mennä"... Kun harjoittelijat sitten pelokkaina tulivat keskusammattikouluun, sain aluksi kumota aika kummallisia ennakkoluuloja amiksista. Moni oli viimeksi vieraillut ammattikoulussa yläasteella, kun oli ollut pakko käydä tutustumassa eri jatko-opintovaihtoehtoihin. Heidän mielikuvissaan amikset olivat niitä naapurin häirikkökakaroita: tupakoivia, kaljakasseja kilisyttäviä, ikivanhalla karvanoppa-Corollalla kruisailevia jätkiä, jotka tähtäsivät opinnoissaan työkkärin luukulle.
Kun harjoittelivat rohkenivat jalkautua luokkiin seuraamaan opetusta, heidän asenteensa muuttuivat. Opetettavakseen he saivat ravitsemisalan pieniä 16 - 18 opiskelijan ryhmiä. Erityisiä työrauhaongelmia ei ollut, ja äikän opiskelu sujui mallikkaasti yhteisten opintojen jaksoilla. Pian harjoittelijoiden kauhuskenaariot katosivat, ja he suorastaan ihastuivat ammattikouluun. Huomasimme, mitä lisäarvoa ammattikoulukokemus tuleville opettajille toi. Heille amiksen opetussisällöt olivat ihan uutta - mutta hyvin tarpeellista tietoa. Esimerkiksi kirjoitusviestinnän ja kokous- sekä neuvottelutaidon osa-alueita he eivät tunteneet ollenkaan. Niinpä moni istui pitkän illan selvitellessään, kuinka opettaa vaikkapa yksinkertaisen tiedotteen tekemistä tai puheenjohtajana toimimista kokouksessa.
Ulkopuolisesta harjoittelun ohjaamisesta piti tulla Norssille vain tilapäinen apu ruuhkavuosiksi, kun koulutettiin aineenopettajia suurten ikäluokkien eläköitymisen varalle. Minun kohdallani ohjaamista kesti 19 vuotta - enkä päivääkään vaihtaisi pois. Annoin harjoittelijoille melko vapaat kädet kokeilla erilaisia opetusmetodeja ja rohkaisin heitä löytämään uusia ideoita. Olen hieman huvittuneena seurannut, miten nyt ilmiöpohjainen oppiminen on sitä kuuminta hottia. Kuitenkin harjoittelijat pitivät didaktikkojen pyynnöstä "ilmiötunteja" jo 2000-luvun lopussa. Niinpä ohjaamisen sivutuotteena opin itsekin paljon. Sain hyviä materiaaleja, joita taitaa olla muutama vieläkin tallella. Ainakin Minna Kuutin novellitehtävä ja Ville Rauvolan työhaastatteluohje putkahtavat aina kaappeja siivotessani esiin! Myös OKL:n järjestämät seminaarit, keskustelut ja koulutukset antoivat uutta pontta arjen haasteisiin.
Ohjaajan vuosieni aikana huomasin, miten opiskelu muuttui. Alkuaikoina harjoittelijat paloivat halusta pitää ylimääräisiäkin tunteja ja päästä äkkiä kentälle oikeaan työhön. Sittemmin joukkoon eksyi nuoria, jotka tekivät opeharjoittelun vain varmuuden vuoksi. Unelmissa siinsi toimittajan, draamapedagogin tai viestinnän ammattilaisen työ. Onneksi he kuitenkin klaarasivat harjoittelun kunniallisesti läpi. Opettajan työhön soveltumattomia kohtasin vain muutaman. Jos ihminen on sosiaalisesti kyvytön ottamaan ja saamaan kontaktia 16-vuotiaaseen oppilaaseen, niin ei hyvältä näytä. Joillekin selvisi vasta katederilla, ettei opettajuus ole sittenkään se oma juttu. Hyvä, että selvisi.
Millainen on hyvä opettaja? 1990-luvulta on mieleen jäänyt yksi koulutus, jossa sain tukea käsitykselleni hyvästä opettajuudesta. Jyväskylän yliopiston tutkija Kimmo Jokinen kertoi kokemuksiaan eräästä peruskoulun kasiluokasta. Hän oli kollegansa kanssa seurannut yhtä luokkaa koko lukukauden ajan peräpenkistä. Oppilaiden mielikuva hyvästä opettajasta kiteytyy Jokisen mukaan kolmeen asiaan: Opettaja on auktoriteetti. Opettaja on alansa asiantuntija. Opettaja on ihminen. Allekirjoitan kokemuksesta nuo kaikki teesit.
Vaikka suomalaisessa koulussa tapahtuisi minkälainen digiloikka tahansa, jonkun on johdettava joukkoja edestä - kuten edesmennyt jalkaväen kenraali Ehrnrooth sanoi. Jonkun on pidettävä lankoja tiukasti kädessä. Vähitellen voi höllentää. Jos opettaja ei osaa asiaansa, hän on hukassa. Kerran harjoittelija piti tuntia ja opetti väärin. Kyseessä oli mitätön kieliasia, johon en viitsinyt puuttua. Eräs Pekka sanoi pariin kertaan:"Ei se ole noin!" Harjoittelija ei reagoinut. Sitten Pekka kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Kysytäänpä vaikka tältä vanhalta kotkalta. Enkö olekin oikeassa?" Kyllä Pekka oli oikeassa.
Opettajan on uskallettava myöntää, ettei aina tiedä tai muista. Kukaan ei ole kävelevä kieliopas. Asioita voi nykyään nopeasti tarkistaa älypuhelimesta. Yksi opettajan tärkeimmistä avuista on hulvaton huumorintaju - ennen kaikkea kyky osata nauraa myös itselleen. Monen kinkkisenkin tilanteen saa laukeamaan, kun löytää sopivan läpän. Hienohelmoista hynnelöistä ei opettajiksi ole. Kerran kieltenopettajakollegaltani oli pudonnut hame lattialle kesken tunnin kartoittajapoikien edessä. Hän oli tyynesti nostanut hameen ylös, kiinnittänyt sen hakaneulalla ja jatkanut tuntia. Haavikkoa mukaellen parodiaa ei ole, me teemme sen itse.
Minun helmasyntini oppitunneilla on eksyä aiheesta. Usein alan kertoa aamulla ensimmäiseksi, mitä ole lehdestä lukenut - tai kommentoin vaikkapa edellisyön pikkuleijonien peliä. "Ai seuraatko sinäkin jääkiekkoa?" joku kysyy hämmästyneenä. Viime viikolla eräs poika uteli, mikä merkki minulla on tatuoituna käsivarteen. Vastasin: "Se on Roosa nauha -tunnus. Otin sen silloin, kun sain terveen paperit rintasyöpähoitojen jälkeen. Haluan viestiä kaikille, että syövästäkin voi parantua." Syvä hiljaisuus. Kukaan ei kommentoinut. Minun ihmisyyteeni kuuluu olla avoin ja kertoa, että minulla on elämä luokan ulkopuolellakin. Usein palautteisiin opiskelijat kirjoittavat, "että sinä kerrot aina hyviä juttuja!"
Tuo 19 vuoden rupeama opettajankouluttajana kehitti työtäni todella paljon. Olen kiitollinen ilmaisesta laadukkaasta koulutuksesta ja vertaistuesta. Vaikka joskus oli raskasta lukea tuntisuunnitelmia ja käydä pitkiä palautekeskusteluja, jäin kuitenkin voiton puolelle. Eikä ammattikouluharjoittelu karkottanut meiltä opettajia - vaan päinvastoin. Kollegojani KKY:ssä ovat AO:ssa harjoitelleet Heidi, Laurat,Tea-Marisa, Minnat, Tanja, Tuuli, Terhi... On hyvä jäädä joskus eläkkeelle, kun tietää äikänopetuksen olevan hyvissä käsissä.
tiistai 26. huhtikuuta 2016
lauantai 23. huhtikuuta 2016
Joutuuko vanha nainen hunningolle?
Olin tänään aloittamassa ryhmäni kanssa viitoskurssin tuntia, kun ovelle pysähtyi poika kaverinsa kanssa viereisestä luokasta. Hän kysyi:"Onko se totta, että sinä jäät eläkkeelle?" Vastasin, etten ole vielä päättänyt, milloin jään, mutta todennäköisesti tämän vuoden lopussa viimeistään. "Siis ettet oo enää, kun me kirjotetaan?" Sanoin, etten ole enää keväällä. "Sitten meidän pitää tulla abikurssille eka jaksossa ja kirjoittaa syksyllä! Voi että!" Siinä oli tämän perjantain pelastus! Hiveli kovasti vanhan mummon itsetuntoa.
Muutama vuosi sitten eräs Iina vaati päästä minun abikurssilleni. Perusteluna oli: "Minä haluan ruoskaa!" Minä kyllä tarjoan myös tällaisia sadomasokistisia palveluja opetukseni sivutuotteena. Tuo Iina on nyt opiskelemassa äidinkielen opettajaksi. Eikä muuten ole ainoa entisistä oppilaistani, josta on tulossa työni jatkaja.
Olen aina ollut tiukan linjan opettaja, mistä osa pitää, osa ei. Siksi onkin hyvä, että me aineenopettajat olemme erilaisia. Muistan myös sen luokalle jääneen häirikköpojan 80-luvulta, joka totesi: "Se viimevuotinen opettaja oli paljon parempi. Se oli kiltti. Ei ollenkaan niin julma kuin sinä." Ja minä olin tuolloin alle kolmikymppinen uraani aloitteleva epävarma tyyppi, jonka varmaan piti kaikin keinoin yrittää pitää metallin pojat ruodussa. Noiden yli 30 vuoden aikana olen huomannut, että nuoret pitävät napakasta säntillisyydestä: se tuo turvaa. Koviksetkin leimaantuvat opettajaansa kuin kananpojat emoonsa. Yksi parhaimpia luonnehdintoja minusta tuli opeharjoittelijana olleen Mika Terävän suusta: "Sinä Maire olet sellainen lempeä julmuri!"
Henkilökohtainen eläkeikäni tuli täyteen huhtikuun alussa. Nyt olen pohdiskellut, milloin jäisin eläkkeelle. Päivämääriä on useita - viimeinen takaraja on 31.12.16, sillä seuraavana vuonna tulee voimaan uusi eläkelaki, eikä minulle kerry enää bonusta, jota saan nyt. Toisaalta minulla on virka, joten voisin olla 68:aan asti. Taidan olla AO:ssa niitä viimeisiä viranhaltijoita - minun mukanani menee äidinkielen lehtorin virka hautaan.
Olen urani aikana kokenut tyyntä ja enemmän vielä myrskyä. Tiedän, etten ole ollut yhdellekään esimiehelle helppo nakki. Enkä ole halunnutkaan olla. Olen ollut vain oma itseni, jonka pirtaan eivät sovi mielistely, niiailu eikä liika konsensus. Sanon aina suoraan, mitä ajattelen ja kyseenalaistan asioita. Joskus on tuntunut, että jo pelkkä kysyminen tulkitaan kritiikiksi. Olen myös monta kertaa todennut, etten oikeastaan tarvitsisi esimiestä. Osaan kyllä tämän äikänopen homman nurin ja oikein. Aina kun minulla on ongelma, käännyn mieluiten kollegojeni puoleen. Heiltä olen aina saanut vertaistukea ja hyviä neuvoja. Esimiehillä ei taida olla edes tarkkaa käsitystä siitä, mitä on nykypäivän äidinkielen ja kirjallisuuden opetus.
Mutta mitä ihmettä minä teen sitten, kun jään eläkkeelle? Olen aina ollut työorientoitunut ihminen, enkä ole kyllästynyt opettamiseen. Nuorten kanssa on niin mukava heittää läppää. Jokaiseen päivään mahtuu aina intensiivistä preesensiä. Koulutyön rytmi tuo päiviin säännöllisyyden. On herättävä aamulla, noustava ja lähdettävä kohti uusia seikkailuja. Sairauspoissaloistakin tunnen joskus syyllisyyttä. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat ykkösharrastuksiani, joille on aina jäänyt aikaa työn ohessakin. En usko, että kuitenkaan jaksan koko aikaa lukea, vaikka kirjasto on sadan metrin päässä ja täynnä vielä lukemattomia romaaneja.
Kuntosali-ihminen en ole. Kammoksun kaikkea, missä tulee hiki. Minulle sopii vain kevyt käyskentely ulkosalla kauniilla ilmalla. Kaipaan leppeitä tuulia, aurinkoa ja sopivaa lämpöä. Vaellusretkille, laskettelemaan, pallopeleihin, vesijuoksuun tai ratsastamaan minusta ei ole. Golfaaminen houkuttelisi, mutta ei kai enää yli kuusikymppinen kykene sitä aloittamaan?
Matkustelu kiinnostaa. Eräs ystäväni houkutteli minua Fuengirolaan ja sanoi:"Sieltä löydät vielä miehen. Aurinkorannikko on täynnä konkurssin tehneitä Panamaan rahansa piilottaneita liikemiehiä!" No, juuri se miesjoukko ei kovin paljon minua houkuta. Enkä minä heitä, sillä he ottavat nuoren ja notkean naisen piiaksi itselleen. Työni on ollut niin sosiaalista, etten enää jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Espanjan suomalaisyhteisö voisi olla minulle liian yhteisöllinen. Toki siellä saisi olla myös omissa oloissaan. En vain pärjää ilman lukemista ja paperisanomalehteä kovin kauan. Sitäpaitsi Fuengirolassa voisi kaltaiseni vanha nainen joutua ihan kirjaimellisesti hunningolle. Halpa viini sekoittaisi äkkiä pään ja vaarana olisi alkoholisoituminen.
Saksassa asuvat lapsenlapseni ovat niin isoja, etteivät he enää minun huolenpitoani tarvitse. Baijeri on ihanaa seutua ja vietän siellä aikaa mielelläni. Ilmaston lämpeneminen vain on sekoittanut säät. Viime kesänäkin oli kaksi viikkoa yli 40 asteen helteitä. Sisällä pimennysverhojen suojassa voi vain olla - lukeakaan ei jaksa kovin pitkään.
Olen pohtinut paljon, millä päiväni täytän - sitten eläkkeellä. Olen ilmoittautunut jo pakolaisten suomen kielen opettajaksi. S2-pätevyyttä minulla ei ole, mutta kaipa edes keskustelukerhoja voisin vetää. Kotikaupunki tarjoaa yllin kyllin kulttuuria: elokuvia, teatteria, konsertteja ja keskustelutilaisuuksia. Onpa minua pyydetty erään puolueen kunnalisvaaliehdokkaksikin. Siihen en lupautunut. On paljon hauskempi seurata sivusta poliittista valtapeliä ja arvostella tasapuolisesti kaikkia. Politiikkaan olen liian suorapuheinen ja rehellinen. Minulta puuttuvat kaikki huijarin ominaisuudet. Olen huono kaikissa peleissä.
On toisaalta hyvä, että minulla on vielä miettimisaikaa. Koetan tehdä ratkaisuni niin, etten joudu hunningolle. Koulun voin jättää huojentunein mielin. Seuraajani lukion kurssien opettajat ovat kaikki entisiä harjoittelijoitani. He ovat kaikki erilaisia - jokaisella on oma vahvuusalueensa. He pärjäävät kyllä. Ei sota yhtä vanhaa naista kaipaa!
Muutama vuosi sitten eräs Iina vaati päästä minun abikurssilleni. Perusteluna oli: "Minä haluan ruoskaa!" Minä kyllä tarjoan myös tällaisia sadomasokistisia palveluja opetukseni sivutuotteena. Tuo Iina on nyt opiskelemassa äidinkielen opettajaksi. Eikä muuten ole ainoa entisistä oppilaistani, josta on tulossa työni jatkaja.
Olen aina ollut tiukan linjan opettaja, mistä osa pitää, osa ei. Siksi onkin hyvä, että me aineenopettajat olemme erilaisia. Muistan myös sen luokalle jääneen häirikköpojan 80-luvulta, joka totesi: "Se viimevuotinen opettaja oli paljon parempi. Se oli kiltti. Ei ollenkaan niin julma kuin sinä." Ja minä olin tuolloin alle kolmikymppinen uraani aloitteleva epävarma tyyppi, jonka varmaan piti kaikin keinoin yrittää pitää metallin pojat ruodussa. Noiden yli 30 vuoden aikana olen huomannut, että nuoret pitävät napakasta säntillisyydestä: se tuo turvaa. Koviksetkin leimaantuvat opettajaansa kuin kananpojat emoonsa. Yksi parhaimpia luonnehdintoja minusta tuli opeharjoittelijana olleen Mika Terävän suusta: "Sinä Maire olet sellainen lempeä julmuri!"
Henkilökohtainen eläkeikäni tuli täyteen huhtikuun alussa. Nyt olen pohdiskellut, milloin jäisin eläkkeelle. Päivämääriä on useita - viimeinen takaraja on 31.12.16, sillä seuraavana vuonna tulee voimaan uusi eläkelaki, eikä minulle kerry enää bonusta, jota saan nyt. Toisaalta minulla on virka, joten voisin olla 68:aan asti. Taidan olla AO:ssa niitä viimeisiä viranhaltijoita - minun mukanani menee äidinkielen lehtorin virka hautaan.
Olen urani aikana kokenut tyyntä ja enemmän vielä myrskyä. Tiedän, etten ole ollut yhdellekään esimiehelle helppo nakki. Enkä ole halunnutkaan olla. Olen ollut vain oma itseni, jonka pirtaan eivät sovi mielistely, niiailu eikä liika konsensus. Sanon aina suoraan, mitä ajattelen ja kyseenalaistan asioita. Joskus on tuntunut, että jo pelkkä kysyminen tulkitaan kritiikiksi. Olen myös monta kertaa todennut, etten oikeastaan tarvitsisi esimiestä. Osaan kyllä tämän äikänopen homman nurin ja oikein. Aina kun minulla on ongelma, käännyn mieluiten kollegojeni puoleen. Heiltä olen aina saanut vertaistukea ja hyviä neuvoja. Esimiehillä ei taida olla edes tarkkaa käsitystä siitä, mitä on nykypäivän äidinkielen ja kirjallisuuden opetus.
Mutta mitä ihmettä minä teen sitten, kun jään eläkkeelle? Olen aina ollut työorientoitunut ihminen, enkä ole kyllästynyt opettamiseen. Nuorten kanssa on niin mukava heittää läppää. Jokaiseen päivään mahtuu aina intensiivistä preesensiä. Koulutyön rytmi tuo päiviin säännöllisyyden. On herättävä aamulla, noustava ja lähdettävä kohti uusia seikkailuja. Sairauspoissaloistakin tunnen joskus syyllisyyttä. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat ykkösharrastuksiani, joille on aina jäänyt aikaa työn ohessakin. En usko, että kuitenkaan jaksan koko aikaa lukea, vaikka kirjasto on sadan metrin päässä ja täynnä vielä lukemattomia romaaneja.
Kuntosali-ihminen en ole. Kammoksun kaikkea, missä tulee hiki. Minulle sopii vain kevyt käyskentely ulkosalla kauniilla ilmalla. Kaipaan leppeitä tuulia, aurinkoa ja sopivaa lämpöä. Vaellusretkille, laskettelemaan, pallopeleihin, vesijuoksuun tai ratsastamaan minusta ei ole. Golfaaminen houkuttelisi, mutta ei kai enää yli kuusikymppinen kykene sitä aloittamaan?
Matkustelu kiinnostaa. Eräs ystäväni houkutteli minua Fuengirolaan ja sanoi:"Sieltä löydät vielä miehen. Aurinkorannikko on täynnä konkurssin tehneitä Panamaan rahansa piilottaneita liikemiehiä!" No, juuri se miesjoukko ei kovin paljon minua houkuta. Enkä minä heitä, sillä he ottavat nuoren ja notkean naisen piiaksi itselleen. Työni on ollut niin sosiaalista, etten enää jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Espanjan suomalaisyhteisö voisi olla minulle liian yhteisöllinen. Toki siellä saisi olla myös omissa oloissaan. En vain pärjää ilman lukemista ja paperisanomalehteä kovin kauan. Sitäpaitsi Fuengirolassa voisi kaltaiseni vanha nainen joutua ihan kirjaimellisesti hunningolle. Halpa viini sekoittaisi äkkiä pään ja vaarana olisi alkoholisoituminen.
Saksassa asuvat lapsenlapseni ovat niin isoja, etteivät he enää minun huolenpitoani tarvitse. Baijeri on ihanaa seutua ja vietän siellä aikaa mielelläni. Ilmaston lämpeneminen vain on sekoittanut säät. Viime kesänäkin oli kaksi viikkoa yli 40 asteen helteitä. Sisällä pimennysverhojen suojassa voi vain olla - lukeakaan ei jaksa kovin pitkään.
Olen pohtinut paljon, millä päiväni täytän - sitten eläkkeellä. Olen ilmoittautunut jo pakolaisten suomen kielen opettajaksi. S2-pätevyyttä minulla ei ole, mutta kaipa edes keskustelukerhoja voisin vetää. Kotikaupunki tarjoaa yllin kyllin kulttuuria: elokuvia, teatteria, konsertteja ja keskustelutilaisuuksia. Onpa minua pyydetty erään puolueen kunnalisvaaliehdokkaksikin. Siihen en lupautunut. On paljon hauskempi seurata sivusta poliittista valtapeliä ja arvostella tasapuolisesti kaikkia. Politiikkaan olen liian suorapuheinen ja rehellinen. Minulta puuttuvat kaikki huijarin ominaisuudet. Olen huono kaikissa peleissä.
On toisaalta hyvä, että minulla on vielä miettimisaikaa. Koetan tehdä ratkaisuni niin, etten joudu hunningolle. Koulun voin jättää huojentunein mielin. Seuraajani lukion kurssien opettajat ovat kaikki entisiä harjoittelijoitani. He ovat kaikki erilaisia - jokaisella on oma vahvuusalueensa. He pärjäävät kyllä. Ei sota yhtä vanhaa naista kaipaa!
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Perkele - terveisiä koulusta!
Kävelin Harjun koulun pitkää käytävää. Penkillä istui kaksi kaunista neitoa kännykät kädessään. "Missä vitussa se Joni on?" ihmetteli toinen. Pysähdyin ja kommentoin:"Ei se ainakaan enää siellä ole. Kyllä se varmaan on jo aikoja sitten tullut vitusta pois!" Tytöt katsoivat minua hoomoilasina, ja sitten toinen pyyteli anteeksi kielenkäyttöään.
Kuulen harvoin opiskelijoiden kiroilevan tunneilla. Yleensä he puhuvat ihan siististi. Jos joku - useimmiten poika - toistuvasti huutelee vittua, minulla on kaksi vakiokommenttia: "Siitä puhe, mistä puute" vai "Sydämen kyllyydestäkö suu puhuu?". Tyttöjä muistutan, ettei kannattaisi omaa tavaraa noin julkisesti mainostaa. Näin minä, paraskin puhuja, olen saanut pidetyksi suut supussa aika hyvin. On noloa tunnustaa, että itseltäni lipsahtelee kirosanoja aina silloin tällöin. Pyydän ihan nätisti anteeksi, ja sanon, ettei saisi sadatella,
Kultaisella 1980-luvulla jouduin opettamaan eräälle ravitsemisalan ryhmälle vaihtoehtoisia kirosanoja. Koulussa oli luokka, joka kuulemma kiroili opetuskeittiössä kaiken aikaa. Osastonjohtaja tuli luokseni ja pyysi apua. "Etkö sinä keksisi jotakin, kun niiden Matin ja Jannen puheessa joka viides sana on se v-alkuinen?" Hänen mielestään oli niin hävettävää, kun opettajakokelaat korvat punaisina joutuivat kuuntelemaan moista sadattelua. Muistin, että auskultointivuonna oli didaktikkomme Marja-Leena Koppinen antanut meille monisteen 'pahan päivän' varalle. Kaivoin arkistostani Kotuksen tutkijan Maija Länsimäen artikkelin "Hempeä paikka helman alla - vulvan nimityksiä". Tutkija oli koonnut synonyymit murteista ja slangeista.
Seuraavalla äikän tunnilla otin kiroilun puheeksi. Sanoin, että nyt saatte niin paljon korvaavia ilmauksia, kuin taululle mahtuu. Kirjotin koko tussitaulun täyteen Länsimäen tutkimuksesta poimimiani vitun synonyymejä. Lista oli melkoinen. Esimerkkeinä olkoot seuraavat: läpi, holo, kuilu, vilamo, pykälä, hukkaviiva, kriipu, kuppi, lippi, toosa, linnunpesä, flutuuna, penaali, pinni, mokero, ruusu, kukkanen, etuveitikka, velho ja sipakko. Kehotin valtsemaan mieluisimman. Lopuksi suosittelin kahta erityisesti ravitsemisalan opiskelijoille sopivaa sanaa: torttu ja piirakka. Sitten luin vielä Erno Paasilinnan novellin Vittu. Se kertoo kirjailijasta, joka panee kirjansa nimeksi Vittu, ja matkustaa sitten maakuntiin mainostamaan kirjaansa. Tunti meni oikein rattoisasti. Kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa.
Parin viikon kuluttua sain kuulla, mitä opetuksestani oli seurannut. Matti ja Janne olivat mieltyneet slangisanastosta peräisin olevaan sanaan penaali. Opettajakokelas oli mennyt neuvomaan poikia, kun sopankeitto ei ollut oikein sujunut. Tällöin Matti oli hermostunut ja huutanut:"Älä koko aikaa meitä kyylää. Vedä penaali päähäs!"
1990-luvun loppupuoliskolla jouduin rehtorin puhutteluun kiroilusta tunneilla. Myönnän, että jos opiskelija kiroilee, niin vastaan usein samalla tavalla. Tuolloin meillä oli vaikeita opetusryhmiä, joiden kielenkäyttöön oli puututtava joka tunti. Olin tuolloin käyttänyt Länsimäen artikkelia ja yrittänyt opettaa vaihtoehtoista sanastoa. Ilmeisesti puskaradio oli toiminut tehokkaasti ja rehtorin korviin oli mennyt viesti opetusmetodeistani. Otin tilaisuuteen mukaan luottohenkilöni, entisen opettajani ja ystäväni, Marja-Leena Koppisen. Hän kertoi osallisuudestaan minun ronskiin kielenkäyttööni. Kirjallista varoitusta en saanut, mutta rehtorin mielestä opettajan pitäisi olla esikuva ja osata käyttäytyä mallikelpoisesti. Sanoin, ettei minusta esikuvaksi ole - ehkä ihmiseksi sentään.
Pääsin vähällä. Samaan aikaan naapurikoulussa eräs miesopettaja oli saanut kirjallisen varoituksen kiroilusta. Itse en ole kiroilua lopettanut. Viimeksi abikurssilla tammikuussa lipsahti. Olin valmistellut huolelliseti tunnin argumentaatio- ja retorisista keinoista diaesityksineen. Kun yritin avata dokukameraa, se ei änäntänytkään. "Perkele niitä ITTEC-palvelun jätkiä. Minä syön ne elävältä, kun tapaan. Korjauspyyntö on lähetetty ennen joulua!" Samassa huomasin kaksi nuorta miestä luokan ovella. He olivat vähällä perääntyä, mutta melkein pussasin poikia ja toivotin korjaajat tervetulleiksi. Tunnustin, että olin nimitellyt heitä rumilla nimillä, ja pyytelin anteeksi. Tarina päättyi happy endiin.
Joskus kirosana on ihan paikallaan. Se maustaa tehokkaasti puhetta ja herättää kuulijat. Jatkuvasti käytettynä sanat menettävät tehonsa. Historiaan on jäänyt presidentti Urho Kekkosen myllykirjeen puhuttelu työmarkkinaosapuolille vuodelta 1975:"Saatanan tunarit!" Nykyhallitusta voisi tervehtiä tänään 40 vuotta myöhemmin ihan samalla tavalla.
Kuulen harvoin opiskelijoiden kiroilevan tunneilla. Yleensä he puhuvat ihan siististi. Jos joku - useimmiten poika - toistuvasti huutelee vittua, minulla on kaksi vakiokommenttia: "Siitä puhe, mistä puute" vai "Sydämen kyllyydestäkö suu puhuu?". Tyttöjä muistutan, ettei kannattaisi omaa tavaraa noin julkisesti mainostaa. Näin minä, paraskin puhuja, olen saanut pidetyksi suut supussa aika hyvin. On noloa tunnustaa, että itseltäni lipsahtelee kirosanoja aina silloin tällöin. Pyydän ihan nätisti anteeksi, ja sanon, ettei saisi sadatella,
Kultaisella 1980-luvulla jouduin opettamaan eräälle ravitsemisalan ryhmälle vaihtoehtoisia kirosanoja. Koulussa oli luokka, joka kuulemma kiroili opetuskeittiössä kaiken aikaa. Osastonjohtaja tuli luokseni ja pyysi apua. "Etkö sinä keksisi jotakin, kun niiden Matin ja Jannen puheessa joka viides sana on se v-alkuinen?" Hänen mielestään oli niin hävettävää, kun opettajakokelaat korvat punaisina joutuivat kuuntelemaan moista sadattelua. Muistin, että auskultointivuonna oli didaktikkomme Marja-Leena Koppinen antanut meille monisteen 'pahan päivän' varalle. Kaivoin arkistostani Kotuksen tutkijan Maija Länsimäen artikkelin "Hempeä paikka helman alla - vulvan nimityksiä". Tutkija oli koonnut synonyymit murteista ja slangeista.
Seuraavalla äikän tunnilla otin kiroilun puheeksi. Sanoin, että nyt saatte niin paljon korvaavia ilmauksia, kuin taululle mahtuu. Kirjotin koko tussitaulun täyteen Länsimäen tutkimuksesta poimimiani vitun synonyymejä. Lista oli melkoinen. Esimerkkeinä olkoot seuraavat: läpi, holo, kuilu, vilamo, pykälä, hukkaviiva, kriipu, kuppi, lippi, toosa, linnunpesä, flutuuna, penaali, pinni, mokero, ruusu, kukkanen, etuveitikka, velho ja sipakko. Kehotin valtsemaan mieluisimman. Lopuksi suosittelin kahta erityisesti ravitsemisalan opiskelijoille sopivaa sanaa: torttu ja piirakka. Sitten luin vielä Erno Paasilinnan novellin Vittu. Se kertoo kirjailijasta, joka panee kirjansa nimeksi Vittu, ja matkustaa sitten maakuntiin mainostamaan kirjaansa. Tunti meni oikein rattoisasti. Kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa.
Parin viikon kuluttua sain kuulla, mitä opetuksestani oli seurannut. Matti ja Janne olivat mieltyneet slangisanastosta peräisin olevaan sanaan penaali. Opettajakokelas oli mennyt neuvomaan poikia, kun sopankeitto ei ollut oikein sujunut. Tällöin Matti oli hermostunut ja huutanut:"Älä koko aikaa meitä kyylää. Vedä penaali päähäs!"
1990-luvun loppupuoliskolla jouduin rehtorin puhutteluun kiroilusta tunneilla. Myönnän, että jos opiskelija kiroilee, niin vastaan usein samalla tavalla. Tuolloin meillä oli vaikeita opetusryhmiä, joiden kielenkäyttöön oli puututtava joka tunti. Olin tuolloin käyttänyt Länsimäen artikkelia ja yrittänyt opettaa vaihtoehtoista sanastoa. Ilmeisesti puskaradio oli toiminut tehokkaasti ja rehtorin korviin oli mennyt viesti opetusmetodeistani. Otin tilaisuuteen mukaan luottohenkilöni, entisen opettajani ja ystäväni, Marja-Leena Koppisen. Hän kertoi osallisuudestaan minun ronskiin kielenkäyttööni. Kirjallista varoitusta en saanut, mutta rehtorin mielestä opettajan pitäisi olla esikuva ja osata käyttäytyä mallikelpoisesti. Sanoin, ettei minusta esikuvaksi ole - ehkä ihmiseksi sentään.
Pääsin vähällä. Samaan aikaan naapurikoulussa eräs miesopettaja oli saanut kirjallisen varoituksen kiroilusta. Itse en ole kiroilua lopettanut. Viimeksi abikurssilla tammikuussa lipsahti. Olin valmistellut huolelliseti tunnin argumentaatio- ja retorisista keinoista diaesityksineen. Kun yritin avata dokukameraa, se ei änäntänytkään. "Perkele niitä ITTEC-palvelun jätkiä. Minä syön ne elävältä, kun tapaan. Korjauspyyntö on lähetetty ennen joulua!" Samassa huomasin kaksi nuorta miestä luokan ovella. He olivat vähällä perääntyä, mutta melkein pussasin poikia ja toivotin korjaajat tervetulleiksi. Tunnustin, että olin nimitellyt heitä rumilla nimillä, ja pyytelin anteeksi. Tarina päättyi happy endiin.
Joskus kirosana on ihan paikallaan. Se maustaa tehokkaasti puhetta ja herättää kuulijat. Jatkuvasti käytettynä sanat menettävät tehonsa. Historiaan on jäänyt presidentti Urho Kekkosen myllykirjeen puhuttelu työmarkkinaosapuolille vuodelta 1975:"Saatanan tunarit!" Nykyhallitusta voisi tervehtiä tänään 40 vuotta myöhemmin ihan samalla tavalla.
lauantai 9. huhtikuuta 2016
Nummibodareihinko se päättyy?
Saan kiittää Jyväskylän kaupunginteatteria paljosta. Yli kolmekymmentä vuotta kestänyt yhteistyö on kantanut hedelmiä: teatterin kuluttajia ja rakastajia on tullut lisää. Olemme joskus päässeet koeyleisöksikin. Keväällä 2004 käsikirjoittaja ja ohjaaja Irene Aho valmisteli esityskuntoon näytelmää Heikko esitys! Teatterin markkinointisihteeri muisti meidät amikset ja pyysi ryhmiä katsomaan esitystä etukäteen. Meitä ei tarvinnut juuri houkutella.
Heikko esitys! ei todellakaan ollut heikko esitys. En muista, että mistään näytelmästä olisi syntynyt niin kiihkeää, innostunutta ja monipuolista keskustelua opiskelijoiden kanssa. Heikko esitys! pani meidät ajattelemaan, ottamaan kantaa kipeisiin asioihin: se herätti ja ravisteli - ei jättänyt ketään kylmäksi. Eräs tyttö sanoi kyynel silmäkulmassa, miten hän nyt alkaa ymmärtää vanhempiensa avioeroa ja ennen kaikkea äitiään. Toinen opiskelija kertoi saaneensa lisää rohkeutta yrittää olla vain oma itsensä eikä miellyttää aina muita.
Kyllä näytelmä kiihotti muitakin katsojia. Silloisen kulttuurilautakunnan jäsen Mirjami Asikainen kirjoitti Keskisuomalaiseen mielipidekirjoituksen, jossa hän haukkui esityksen. Hän ei ollut nähnyt siinä kuin rienausta ja jumalanpilkkaa. Asikaisen mielestä esitys laski teatterin taiteellista tasoa.
Minä kimpaannuin Asikaiselle niin, että panin lusikkani soppaan, ja kirjoitin vastineen. Keskusteluun yhtyivät niin ohjaaja itse kuin jotkut Asikaisen hengenheimolaisetkin. Eräs heistä oli kovasti huolissaan, millaisia käytöstapoja ja arvoja opetan oppilailleni, kun vien heidät moista synnintekoa katsomaan. Tuo pikku teatterisota laantui pian, mutta koskaan en ole saanut niin monta yhteydenottoa ja kiitollisuuden ilmausta kirjoituksistani kuin tuolloin - jopa ihan tuntemattomilta ihmisiltä.
Myöhemmin yksi opiskelijoiden suosikkinäytelmistä on ollut mm. Kaisa Korhosen ohjaama Täällä Pohjantähden alla. Vein sitä katsomaan lukiokursseja suorittavat kakkoset. En yleensä herkisty teatterissa, mutta Pohjantähden katsomossa kyyneleet virtasivat joka kerta. Koskelan poikien teloitukset ja kaatumiset sodissa ovat minulle aina liikaa. Vakavina olivat opiskelijatkin. Jälkeenpäin moni kertoi, ettei ollut tiennyt Suomen historiasta aiemmin juuri mitään, esimerkiksi kansalaissodan tapahtumat järkyttivät nuoria.
Uusin opiskelijoiden rakastama näytelmä on ollut Pieni raha. Jouni Salon huikea näyttelijäsuoritus kehitysvammaisena poikana kosketti. Esityksissä kyynelehtivät eniten lähihoitajaopiskelijat, ja kovin vakavilta näyttivät karskit talonrakentajapojatkin. Muutama kertoi jälkeenpäin esityksen puhutelleen siksi, että perheessä tai lähipiirissä on sattunut vastaavanlaisia tapauksia. Erilaisuutta ei siedetä, ja vihapuheet vain yltyvät.
Jos nyt olisin työpaikallani diktaattori, veisin opiskelijat katsomaan Nummibodareita. Enpä muista aikoihin nähneeni niin huikeaa vanhan ja uuden yhdistämistä. Kuinka soljuvasti käsikirjoittaja Sakari Hokkanen onkaan käyttänyt Kiven alkuperäistekstiä ja nykysuomea. Tiedän, että Nummisuutarit ei houkuttaisi opiskelijoitani, mutta bodareissa on rautaa - ihan sitä kovinta hevimetallia. Vauhti on niin huima, ettei mukana tahdo pysyä. Hannu Lintukoski on unelmaroolissaan. Jäin kaipaaamaan vain sitä vilauttelua, jota olen Lintukoskelta jo oppinut odottamaan. Myös esityksen interaktiivisuus on kiehtovaa. Voi, kun olisin saanut kokeilla minäkin Hannun hauista!
Toivon hartaasti, että katkon jälkeen yhteistyö kaupunginteatterin kanssa elpyy ja alkaa uudestaan. Nykypäivän opetus on vietävä ulos luokista - ihan opetusministerimme Sanni-tyllerönkin mielestä. Me ammattiopistossa olemme olleet edellä aikaamme. Rahanpuutteeseen ei teatterikasvatuksen soisi päättyvän.
Heikko esitys! ei todellakaan ollut heikko esitys. En muista, että mistään näytelmästä olisi syntynyt niin kiihkeää, innostunutta ja monipuolista keskustelua opiskelijoiden kanssa. Heikko esitys! pani meidät ajattelemaan, ottamaan kantaa kipeisiin asioihin: se herätti ja ravisteli - ei jättänyt ketään kylmäksi. Eräs tyttö sanoi kyynel silmäkulmassa, miten hän nyt alkaa ymmärtää vanhempiensa avioeroa ja ennen kaikkea äitiään. Toinen opiskelija kertoi saaneensa lisää rohkeutta yrittää olla vain oma itsensä eikä miellyttää aina muita.
Kyllä näytelmä kiihotti muitakin katsojia. Silloisen kulttuurilautakunnan jäsen Mirjami Asikainen kirjoitti Keskisuomalaiseen mielipidekirjoituksen, jossa hän haukkui esityksen. Hän ei ollut nähnyt siinä kuin rienausta ja jumalanpilkkaa. Asikaisen mielestä esitys laski teatterin taiteellista tasoa.
Minä kimpaannuin Asikaiselle niin, että panin lusikkani soppaan, ja kirjoitin vastineen. Keskusteluun yhtyivät niin ohjaaja itse kuin jotkut Asikaisen hengenheimolaisetkin. Eräs heistä oli kovasti huolissaan, millaisia käytöstapoja ja arvoja opetan oppilailleni, kun vien heidät moista synnintekoa katsomaan. Tuo pikku teatterisota laantui pian, mutta koskaan en ole saanut niin monta yhteydenottoa ja kiitollisuuden ilmausta kirjoituksistani kuin tuolloin - jopa ihan tuntemattomilta ihmisiltä.
Myöhemmin yksi opiskelijoiden suosikkinäytelmistä on ollut mm. Kaisa Korhosen ohjaama Täällä Pohjantähden alla. Vein sitä katsomaan lukiokursseja suorittavat kakkoset. En yleensä herkisty teatterissa, mutta Pohjantähden katsomossa kyyneleet virtasivat joka kerta. Koskelan poikien teloitukset ja kaatumiset sodissa ovat minulle aina liikaa. Vakavina olivat opiskelijatkin. Jälkeenpäin moni kertoi, ettei ollut tiennyt Suomen historiasta aiemmin juuri mitään, esimerkiksi kansalaissodan tapahtumat järkyttivät nuoria.
Uusin opiskelijoiden rakastama näytelmä on ollut Pieni raha. Jouni Salon huikea näyttelijäsuoritus kehitysvammaisena poikana kosketti. Esityksissä kyynelehtivät eniten lähihoitajaopiskelijat, ja kovin vakavilta näyttivät karskit talonrakentajapojatkin. Muutama kertoi jälkeenpäin esityksen puhutelleen siksi, että perheessä tai lähipiirissä on sattunut vastaavanlaisia tapauksia. Erilaisuutta ei siedetä, ja vihapuheet vain yltyvät.
Jos nyt olisin työpaikallani diktaattori, veisin opiskelijat katsomaan Nummibodareita. Enpä muista aikoihin nähneeni niin huikeaa vanhan ja uuden yhdistämistä. Kuinka soljuvasti käsikirjoittaja Sakari Hokkanen onkaan käyttänyt Kiven alkuperäistekstiä ja nykysuomea. Tiedän, että Nummisuutarit ei houkuttaisi opiskelijoitani, mutta bodareissa on rautaa - ihan sitä kovinta hevimetallia. Vauhti on niin huima, ettei mukana tahdo pysyä. Hannu Lintukoski on unelmaroolissaan. Jäin kaipaaamaan vain sitä vilauttelua, jota olen Lintukoskelta jo oppinut odottamaan. Myös esityksen interaktiivisuus on kiehtovaa. Voi, kun olisin saanut kokeilla minäkin Hannun hauista!
Toivon hartaasti, että katkon jälkeen yhteistyö kaupunginteatterin kanssa elpyy ja alkaa uudestaan. Nykypäivän opetus on vietävä ulos luokista - ihan opetusministerimme Sanni-tyllerönkin mielestä. Me ammattiopistossa olemme olleet edellä aikaamme. Rahanpuutteeseen ei teatterikasvatuksen soisi päättyvän.
Olviretkestä se alkoi
Tämän lukuvuoden suurin pettymykseni koulussa on, ettemme ole saaneet viedä opiskelijoita teatteriin. Eivät muka rahat riitä! Kyseessä olisivat olleet lukion kursseja suorittavat kakkoset, joita on noin 80. Vuodesta 1982 alkanut perinne katkesi. Yritin etsiä syyllisiä rahapulaan aina Sanni Gran-Laasosesta lähtien, mutta kolahtikin omaan nilkkaan. Yksikkömme budjetti kuulemma levähti, kun meille neljälle opettajalle pyytämättä ja tilaamatta työnantaja alkoi maksaa lukioliitteen mukaista palkkaa viime vuodesta alkaen. Uskokoon rahapulaan, ken tahtoo! Minä en.
Vuonna 1982 valmistui uusi teatteritalo, ja avajaisnäytelmänä oli Aleksi Kiven Olviretki. Tiedetään, että kirjailija itse olisi mieluummin unohtanut koko näytelmän. Kuitenkin vanhan teatterin avauksena oli esitetty sama näytelmä, joten haluttiin kunnioittaa traditiota.
Opetin tuolloin taide- ja ympäristökasvatusta neljälle ravitsemisalan ryhmälle. Teatterivierailuhan sopi oikein hyvin ohjelmaan, ja myös kollegani Ritva Nurminen oli viemässä isoa joukkoa muita amiksia esitykseen. Valmistelin iltaa huolellisesti: keskustelimme teatterikokemuksistamme ja samalla kävimme läpi sitä, miten käsikirjoituksesta kehkeytyy näytelmä. Tuohon aikaan lähes jokaisella opiskelijalla oli paljonkin mukavia teatterimuistoja. Ala- ja yläkouluilla oli käytössään korvamerkittyä rahaa teatterivierailuhin. Jopa jostakin Puuppolan Peräkylältäkin oli matkustettu onnikalla isolle kirkolle näytelmiä katsomaan.
Saimme liput ensi-iltaan, ja odotuksemme olivat korkealla. Näytöksen jälkeen olisin halunnut vajota maan alle. Opiskelijat vannoivat, etteivät enää ikinä lähde teatteriin - paitsi oman kylän kesäteatteriin. Kriitikot haukkuivat näytelmän pohjamutiin, ja yleisö kaikkosi. Vähin äänin avajaisnäytelmä poistui ohjelmistosta, kun katsojia oli ollut vain viisi, kuusi.
Oppia ikä kaikki - niin minulle opettajana kuin varmasti kaupunginteatterillekin. En lopettanut teatterikäyntejä, mutta esikatselin aina kaikki näytelmät, ennen kuin varasin liput. Jos opiskelijoilla on aika vähän kokemuksia teatterista, ei heitä kannata roudata esimerkiksi Brechtin Setsuanin hyvää ihmistä tai Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää katsomaan. Aloittelijoille on oltava kevyttä kamaa, mielellään komediaa tai farssia.
Olviretki-flopin jälkeen olemme valinneet ohjelmistosta aina parasta - ei välttämättä suurta draamaa - vaan riemastuttavia ja koskettaviakin näytelmiä. Vuonna 1992 muodostui kestosuosikiksi Pekka Töpöhäntä. Reidar Palmgren Monnina oli juuri niin ilkeä kuin pitikin ja Erkki Teittinen Pekkana hellyttävän söpö. Itse näin esityksen seitsemän kertaa, enkä kyllästynyt. Ilahduttavaa oli sekin, miten helposti nuoret ymmärsivät keskeiset teemat: erilaisuuden ja kiusaamisen.
Cooneyn farssit Hulvaton hotelli, Sukuvika ja Koukussa ovat olleet taattua tavaraa. Kouluyhteisössä puskaradio toimii kiitettävästi. Kun muutama luokka oli nähnyt esityksen, toisilta sateli pyyntöjä päästä mukaan. Periaatteenamme oli, että opiskelija pääsi kerran kolmen vuoden aikana koulun kustannuksella teatteriin. Alkuaikoina perimme lipun hinnasta muutaman markan omavastuun.
Jossakin vaiheessa kuntien opetustoimi ei saanut enää koulujen teatterikäynteihin erikseen nimettyä rahaa, joten teatterivierailut ilmeisesti loppuivat. Niinpä amikseen alkoi tulla porukkaa, joka ei ollut ikinä käynyt teatterissa. Monelle metallimiehelle, sähköasentajalle tai putkimiehelle kynnys lähteä teatteriin humpuukia katsomaan muodostui korkeaksi. "Me halutaan elokuviin. Ei teatteriin mitään nyyhkyjuttuja katsomaan. Pornoo ja moottorisahamurhaajia pitää esityksessä olla!" huutelivat pojat. Lopulta kuitenkin houkutus kahdesta äikän vapaatunnista voitti, ja esimerkiksi Sukuvika-näytelmään ihastuivat kaikki. Kurssipalautteissa eniten kiitosta tuli teatterikäynneistä. Moni kirjoitti käyneensä teatterissa ihan vapaaehtoisestikin. Silloin tällöin olen tavannut väliajalla lämpiössä entisen oppilaani, joka on tullut kertomaan, miten "pakkovienti" teatteriin sai kiinnostuksen draamaa kohtaan syttymään. Hyvä niin - kasvatuksemme ei mennyt hukkaan.
Teatterikäyntien yhteyteen saa ympättyä ihan oikeaa tapakasvatustakin. On muistutettava, että päällysvaatteet jätetään naulakkoon, lämpiössä ei tupakoida, eikä saliin viedä sipsipusseja ja kokispulloja. Taputtaa saa ja pitää, mutta mölytä ei saa - eikä näpelöidä kännykkää. Ihastelun ja ihmetyksen aihe on myös teatteritalo. Osa ei ole siellä koskaan käynyt, joten tietoisku Alvar Aallosta on aina paikallaan. Yksi teatterivierailu on hyvä esimerkki monilukutaidon oppimisesta.
Vuonna 1982 valmistui uusi teatteritalo, ja avajaisnäytelmänä oli Aleksi Kiven Olviretki. Tiedetään, että kirjailija itse olisi mieluummin unohtanut koko näytelmän. Kuitenkin vanhan teatterin avauksena oli esitetty sama näytelmä, joten haluttiin kunnioittaa traditiota.
Opetin tuolloin taide- ja ympäristökasvatusta neljälle ravitsemisalan ryhmälle. Teatterivierailuhan sopi oikein hyvin ohjelmaan, ja myös kollegani Ritva Nurminen oli viemässä isoa joukkoa muita amiksia esitykseen. Valmistelin iltaa huolellisesti: keskustelimme teatterikokemuksistamme ja samalla kävimme läpi sitä, miten käsikirjoituksesta kehkeytyy näytelmä. Tuohon aikaan lähes jokaisella opiskelijalla oli paljonkin mukavia teatterimuistoja. Ala- ja yläkouluilla oli käytössään korvamerkittyä rahaa teatterivierailuhin. Jopa jostakin Puuppolan Peräkylältäkin oli matkustettu onnikalla isolle kirkolle näytelmiä katsomaan.
Saimme liput ensi-iltaan, ja odotuksemme olivat korkealla. Näytöksen jälkeen olisin halunnut vajota maan alle. Opiskelijat vannoivat, etteivät enää ikinä lähde teatteriin - paitsi oman kylän kesäteatteriin. Kriitikot haukkuivat näytelmän pohjamutiin, ja yleisö kaikkosi. Vähin äänin avajaisnäytelmä poistui ohjelmistosta, kun katsojia oli ollut vain viisi, kuusi.
Oppia ikä kaikki - niin minulle opettajana kuin varmasti kaupunginteatterillekin. En lopettanut teatterikäyntejä, mutta esikatselin aina kaikki näytelmät, ennen kuin varasin liput. Jos opiskelijoilla on aika vähän kokemuksia teatterista, ei heitä kannata roudata esimerkiksi Brechtin Setsuanin hyvää ihmistä tai Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää katsomaan. Aloittelijoille on oltava kevyttä kamaa, mielellään komediaa tai farssia.
Olviretki-flopin jälkeen olemme valinneet ohjelmistosta aina parasta - ei välttämättä suurta draamaa - vaan riemastuttavia ja koskettaviakin näytelmiä. Vuonna 1992 muodostui kestosuosikiksi Pekka Töpöhäntä. Reidar Palmgren Monnina oli juuri niin ilkeä kuin pitikin ja Erkki Teittinen Pekkana hellyttävän söpö. Itse näin esityksen seitsemän kertaa, enkä kyllästynyt. Ilahduttavaa oli sekin, miten helposti nuoret ymmärsivät keskeiset teemat: erilaisuuden ja kiusaamisen.
Cooneyn farssit Hulvaton hotelli, Sukuvika ja Koukussa ovat olleet taattua tavaraa. Kouluyhteisössä puskaradio toimii kiitettävästi. Kun muutama luokka oli nähnyt esityksen, toisilta sateli pyyntöjä päästä mukaan. Periaatteenamme oli, että opiskelija pääsi kerran kolmen vuoden aikana koulun kustannuksella teatteriin. Alkuaikoina perimme lipun hinnasta muutaman markan omavastuun.
Jossakin vaiheessa kuntien opetustoimi ei saanut enää koulujen teatterikäynteihin erikseen nimettyä rahaa, joten teatterivierailut ilmeisesti loppuivat. Niinpä amikseen alkoi tulla porukkaa, joka ei ollut ikinä käynyt teatterissa. Monelle metallimiehelle, sähköasentajalle tai putkimiehelle kynnys lähteä teatteriin humpuukia katsomaan muodostui korkeaksi. "Me halutaan elokuviin. Ei teatteriin mitään nyyhkyjuttuja katsomaan. Pornoo ja moottorisahamurhaajia pitää esityksessä olla!" huutelivat pojat. Lopulta kuitenkin houkutus kahdesta äikän vapaatunnista voitti, ja esimerkiksi Sukuvika-näytelmään ihastuivat kaikki. Kurssipalautteissa eniten kiitosta tuli teatterikäynneistä. Moni kirjoitti käyneensä teatterissa ihan vapaaehtoisestikin. Silloin tällöin olen tavannut väliajalla lämpiössä entisen oppilaani, joka on tullut kertomaan, miten "pakkovienti" teatteriin sai kiinnostuksen draamaa kohtaan syttymään. Hyvä niin - kasvatuksemme ei mennyt hukkaan.
Teatterikäyntien yhteyteen saa ympättyä ihan oikeaa tapakasvatustakin. On muistutettava, että päällysvaatteet jätetään naulakkoon, lämpiössä ei tupakoida, eikä saliin viedä sipsipusseja ja kokispulloja. Taputtaa saa ja pitää, mutta mölytä ei saa - eikä näpelöidä kännykkää. Ihastelun ja ihmetyksen aihe on myös teatteritalo. Osa ei ole siellä koskaan käynyt, joten tietoisku Alvar Aallosta on aina paikallaan. Yksi teatterivierailu on hyvä esimerkki monilukutaidon oppimisesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)