Onko opettajalla työaikaa?

Kuntatyönantaja himoitsee opettajien siirtämistä kokonaistyöaikaan. Ihmettelen, miksi. Itse olen ollut kokonaistyöajassa siitä lähtien, kun olen opettanut lukion kursseja. Myös silloin, kun 19 vuoden ajan ohjasin opettajaharjoittelijoita, kotitöitä riitti usein yömyöhään. Joskus tuntisuunnitelma putkahti sähköpostiin vasta 00.00 tai myöhemmin.

OAJ on vastustanut hanketta. Tai sitten järjestö vaatii niin huimaa palkkojen korotusta, ettei kuntatyönantaja siihen suostu. Olin mukana työaikakokeilussa pari vuotta sitten. Se alkoi 1.1. ja jatkui kevätlukukauden loppuun. Ensimmäinen mutta tuli eteen uudenvuodenpäivänä. Kun koulu alkoi 2.1., niin pyhäpäivän kohdalle ei voinut merkitä mitään. Jos tunteja on seuraavana päivänä, niin kyllä nekin on suunniteltava. Ei kai kukaan mene kahta kättä heittäen ilman kurssisuunnitelmaa kouluun.

Merkitsin huolellisesti muistiin kaiken työn, eivätkä normaali-ihmisen työpäivän kahdeksan tuntia riittäneet. "Oikeissa töissä" olevilla on edelleen harha, että opettaja käväisee vain pitämässä muutaman tunnin päivässä ja sitten on vapaalla. Huomasin kyllä, että amiksessa opettaminen vei paljon vähemmän aikaa kuin lukion työ. Ei pidä unohtaa tosiasiaa, että amiksessa on erilaiset haasteet. En voi sanoa, että amiksen opettajille kuuluisi pienempi palkka: päinvastoin heille pitäisi maksaa likaisen työn lisää. Jos joutuu käyttämään suurimman osan tunnista kasvatukseen, vaikeiden ryhmien hillitsemiseen ja hallitsemiseen, niin ylimääräinen bonus on ihan ansaittu.

Lukion kurssilla teetän kolme tekstitaidon vastausta ja kirjoitutan esseen. Lisäksi saatan pitää "kokeita" vaikkapa kielenhuollosta. Laadin sellaiset tehtävät, että opiskelijat joutuvat etsimään tiedon oppikirjastaan Särmästä. Joskus tarkistan ne itse, joskus katsomme ne yhdessä. Palkan tulisi olla sidoksissa opetusryhmän kokoon. Vaatii ihan erilaista työmäärää lukea 45 esseetä kuin 90! Tosin 15 opiskelijan ryhmiä ei taida enää olla.

Juuri tuo työmäärä eri aineenopettajien kesken on ikuinen riidanaihe. Tiedän, että myös kieltenopettajat, terveystiedonopettajat ja muidenkin reaaliaineiden opettajat kirjoituttavat erilaisia tekstejä, joita he sitten arvioivat. Entäpä matematiikanopettajat ja liikunnaopettajat? Muistan menneiltä vuosilta, miten eräs liikunnanopettajaystäväni muistutti minua aina siitä, miten on huutava vääryys, että äidinkielenopen opv amiksessa on vain 20,5 tuntia! Kiistelymme päättyi aina ratkaisemattomaan.

Suurin uhka kokonaistyöajassa on se, että opettajat pelkäävät joutuvansa olemaan koulussa 8 - 16. Jos näin vaadittaisiin, silloin opettajilla tulisi olla kunnon työtilat - ei linja-autoaseman odotushallien kaltaisia saleja. Monet miespuoliset ammattiaineiden opettajat pitävät minua ihan sekopäänä, kun kerron vieväni töitä kotiin. En vain pystyisi lukemaan esimerkiksi 40:tä esseetä yhtä mittaa. On pakko pitää taukoa ja jatkaa sitten, kun siltä tuntuu. Kun kokonaistyöaika toteutetaan, on huolehdittava siitä, ettei pakko-oleilua työpaikalla edellytetä.

Opetusvelvollisuudet ovat muinaisjäänne. Omassa koulussani samasta työstä maksetaan ainakin neljää erilaista palkkaa OVTES:n liitteiden 4, 5, 6 ja 7 mukaan. Kuinka englannin opettaminen tuleville datanomeille voi  olla arvokkaampaa kuin talonrakentajille? Sosiaalialan opettajat ovat olleet kokonaistyöajassa jo kauan. Niinpä työnantaja keksii heille ns. muuta työtä opetuksen lisäksi. Muistan kollegojeni kironneen joutavia tuntikausien suunnittelusulkeisia kesäkuussa!

Oman aikansa vievät myös toimistotyöt: Wilman päivittäminen, sähköpostiliikenne ja erilaisten intran tärkeiden tiedotteiden lukeminen. Joskus tuntuu, että IT-osasto ihan keksimällä keksii uudistuksia, joita emme tarvitsisi. Esimerkkinä olkoon siirtyminen uuteen sähköpostiin. Osaan kyllä vastaanottaa ja lähettää viestejä, mutta entä jos ne eivät tule minulle perille? Huomasin pari viikkoa sitten, että KAVI-elokuvapolun tunnukset eivät toimineet. Niinpä lähetin viestin. Odotin lähes viikon, kunnes älypuhelimeeni yhtäkkiä ilmaantui KAVIN vastaus, joka oli lähetetty jo useita päiviä sitten. S-postiini vastausta ei ilmaantunut. Kollega neuvoi kirjoittamaan hakukenttään KAVI - tällöin löysin viestin! Minulta on varmaan mennyt kymmeniä viestejä eetteriin, kun en ole tiennyt etsiä niitä. Osa löytyy roskapostista tai tarpeettomien laatikosta. Tällaisiin hasardihommiin sitä aikaa kuluu!

Ei pidä unohtaa myöskään sitä, kuinka paljon aikaa me opettajat käytämme yhteistyöhön. yli rajojen. Esimerkiksi tänä lukuvuonna olen palaveerannut kollegojen ja erityisopettajan kanssa enemmän kuin ikinä. Oppimisvaikeuksista kärsiviä opiskelijoita ilmaantuu joka vuosi lisää. Heidän tuestaan on neuvoteltava ja on kirjoitettava lausuntoja YTL:ään. Myös esitietopalaverit ja yhteistyö opojen kanssa ottavat aikansa.

Ehdotan, että OAJ & kuntatyönantaja sopivat pian kokonaistyöajasta. Siinä kirkastuisi kummasti OAJ:n imago. "OAJ - tasa-arvon asialla" -slogan ei vastaa ihan tämän päivän käytänteitä. Opetusvelvollisuudet huis hiiteen, kaikille sama perusopetusaika. Sitten ainekohtaisesti neuvotellaan ja säädetään, mikä on kohtuullinen muu työ, josta maksetaan erikseen. Esimerkkinä olkoon yo-kirjoitusten esitarkastuksesta maksettava palkkio. Pantakoot pöydälle opettajan KAIKKI työt Wilmaan vastaamisesta tukiopetukseen. Kokonaistyöaika on jo jokaisella työorientoituneella opettajalla. Sellaisia tyhmäntunnollisia kansankynttilöitähän me olemme! 

Kun opettaja uupuu

Helsingin Sanomien kolumnissa 24.3.2016 toimittaja Jukka Ruukki toteaa osuvasti, ettei opettajaa ole palkattu seurustelemaan lasten kanssa. Ei todellakaan - ei myöskään murkkujen eikä lukiolaisten tai amisten kanssa. Yli 30-vuotisen urani aikana en ole ikinä ollut niin väsynyt kuin tänä lukuvuonna. Kahden viikon kuluttua tulee täyteen henkilökohtainen eläkeikäni, joten voisin toki jäädä heti pois työstä. Olen utelias ja aion kuitenkin olla vielä ainakin ainakin heinäkuun loppuun asti.

Vaikka vahingossa jouduin opettajaksi, olen aina viihtynyt työssäni, jopa rakastanut sitä. Olen saanut olla monissa töissä: peruskoulussa, amiksessa, opistoasteella, amk:ssa, opettajainkouluttajana sekä lukion opettajana. Nyt tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun pääsen tästä hullunmyllystä pois. Tulevaisuus opettajana pelottaa.

Eräs nuorehko naiskollegani oli yhden jakson "oikeissa töissä": työssäoppimassa raksalla. Minut pysäytti ja minua järkytti hänen puheenvuoronsa viime viikon palaverissa. Hän pyrkii aikuiskoulutukseen suorittamaan rakennusalan näyttötutkintoa. "En vain jaksa. Kyllä tämä on nyt nähty. Täytyy kokeilla jotakin uutta." Tuo kollega oli aikoinaan minulla opettajaharjoittelijana ja menestyi erinomaisesti. Hänellä oli sekä oppiaineen asiantuntemusta että kykyä kohdata opiskelijat. Hän on sosiaalisesti lahjakas ja pystyy hallitsemaan vaikeitakin ryhmiä. Kun hyvin työssään menestynyt opettaja ei jaksa, miten jaksavat ne heikommat?

Moni muukin kollegani suunnittelee alan vaihtoa, jää opinto- tai vuorotteluvapaalle tai pitkälle sairauslomalle. Voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Meiltä on riistetty auktoriteetti jo ajat sitten. Kaikkia nuoria pitäisi ymmärtää loputtomiin. Opiskelijat saavat tulla kouluun silloin, kun heräävät. Poissaoloilla ei ole mitään merkitystä: ainakaan ne eivät saa vaikuttaa kurssin arviointiin. Kuitenkin laissa sanotaan, että amiksen ja lukion tunneilla on läsnäolopakko. Esimiehet odottavat, että kaikki läpäisevät kaikki kurssit ja valmistuvat. Heitä pomottavat yksikönjohtajat, rehtorit ja yhtymän ylin päällystö. Niinpä moni nuori opettaja luovuttaa ja kirjoittaa T1:n tai viitosen, jotta ei saa hankalan ihmisen stigmaa.

Uusin järkytyksen aiheeni on Opetushallituksen antamat ohjeet koulujen järjestyssääntöjen laatimiseksi (Tiedote 23.3.). Kännykän käyttöä ei voi kieltää, sillä silloin puututtaisiin sananvapauteen. Digitalisaatioon hurahtaneet uskottelevat opetusministerimme tavoin, että tekniikka pelastaa kaiken. Kännykkä tai tabletti tiedonhankinnassa on hyvä apuväline, mutta sen viihdekäyttö ei kuulu oppitunneille. Riistänkö siis opiskelijalta sananvapauden, kun kiellän älykännykän käytön muuhun kuin opiskeluun?

Keskisuomalaisessa on parin vuoden ajan ollut Lyhyet-palstalla miltei viikoittain haukuttu opettajia. Kirjoittajien mielestä me teemme puolipäivätyötä, josta maksetaan aivan liian suurta palkkaa. Suurin kateudenaihe tuntuu olevan liian pitkät lomat. Kunpa nuo irvailijat tietäisivät todellisuuden. Viikonloppu ei enää riitä palautumiseen. Kesäloman ensimmäiset viikot kuluvat toipumiseen, ja kun kunto alkaa palautua, pitää jo aloittaa uuden lukuvuoden suunnittelu. Toimittaja Ruukin mukaan opettajankoulutukseen on tunkua, mutta yhtä lailla alalta halutaan pois. Mistähän se kertoo?

"Kissa elää kiitoksella" toteaa vanha sananparsi. Opettaja harvoin kiitosta saa - ainakaan esimiehiltä. Harva esimies tietää, millaista opetus nykypäivän amiksen tai lukion tunneilla on. Esimiehet elävät omassa kuplassaan ja yrittävät olla tulosvastuullisia. Opettaja on hyvä vain silloin, jos hän antaa mennä ohi korvien kaiken sen paskan, jota kuulee. Hän tekee tulosta, jos antaa kaikille kaikki kurssit läpi. Hän ummistaa silmänsä, vaikka joka opiskelija opiskelun sijasta näpyttelisi tekstareita. Hän sietää huorittelua ja haistattelua. Hän on hajuton, mauton, näkymätön - hän ei kysele eikä kyseenalaista mitään. Hän toimii pilkuntarkasti jokaisen tyhmänkin ohjeen mukaan. Hän on robotti. Persoonallisuuksia ei siedetä - nehän vain sekoittavat hienosti suunnitellun strategian. Nykykoulussa menestyy samaan muottiin valettu alien. Jos koulutuksen alasajo jatkuu samaa vauhtia, meillä on pian todella aineksia kauhuelokuvaan.

Kehittyykö kehitys sittenkään?

Olen ensimmäisen kerran ollut kehityskeskustelussa vuonna 1996. Menin, kun käskettiin. Sittemmin olen yrittänyt pakoilla keskusteluja ja sarkastisesti todennut:" Miksi esimieheni ja minun pitäisi tuhlata kallista aikaamme moiseen? Kumpikaan meistä ei kehity kuitenkaan toisen toivomalla tavalla." Jo yhdyssanan alkuosa kehitys saa pulssini kiihtymään, ja joudun ottamaan ylimääräisen beetasalpaajan.

Kehityskeskustelu on aikaisemmin ollut työntekijän oikeus - vaan ei velvollisuus. Pakkoa ei siis ole ollut. Nyt meille yhtäkkiä ilmoitettiin, että kehityskeskustelu onkin pakollinen! Liike-elämästä kouluhin tuotu johtamisen malli ei ole koskaan soveltunut oppimisympäristöihin. Opettajan työ on hyvin itsenäistä. Tärkeimpänä ohjenuorana on opetussuunnitelma, jota tulee noudattaa. Pedagogisten taitojen perusta on saatu korkeatasoisessa opettajankoulutuksessa. Onneksi olen saanut olla työssä lihavina vuosina, jolloin ei ole ollut sanneja, timoja, juhia eikä stupukkaa leikkaamassa opetuksen rahoja. Olen saanut täydennyskoulutusta aivan urani alusta lähtien. Usein OKM:n, ÄOL:n ja eri yliopistojen opintopäivillä huonompiosaiset ihmettelivät, kuinka juuri ammattikoulujen opettajat pääsivät kalliisiinkin koulutuksiin.  Kun ammatin perusta on hyvä, ei tarvita sirkustemppuja strategioiden mylläkässä.

Monelta jäi varmasti huomaamatta kuumana kesänä 2015 uutinen, joka hätkähdytti. Yle kertoi 27.7., että konsulttijätti Accenture on päättänyt lopettaa kehityskeskustelut. Aamu-tv:n haastattelussa johtaja Frank Korsström sanoi, että nykymuodossaan keskustelut ovat aikansa eläneitä. Hän ehdotti jatkuvaa vuorovaikutteisuutta esimiehen ja työtekijöiden kesken. Asioista pitäisi puhua silloin, kun on tarve. Keskustelua tulisi käydä kaiken aikaa - aina, kun on puhumisen paikka.

Olen itse ajatellut juuri Korrstömin tapaan. Jos minulla on ongelma, en todellakaan hautaa sitä muistojen lippaaseen, vaan otan heti yhteyttä esimieheen sähköpostitse tai livenä. Aina ei edes tarvitse olla mitään erityistä "ongelmaa", vaan kirjoitan akuuteista havainnoista ja kokemuksista arkityössäni. Viime viikolla kirjoitin opiskelijasta, joka tuli kysymään, mikä tehtävä häneltä lukion äikän neloskurssista puuttuu. Poika on valmistumassa, ja vielä pitäisi kursia kokoon yksi äikkä. Tarkistin asian Wilmasta, ja yllätys oli melkoinen: opiskelija oli ollut kurssillani kolme vuotta sitten (2013)! Kyllä sentään jotakin rajaa pitäisi osaamisen tunnustamisessa ja arvosanojen kalastelussa olla. Tässä olisi aihetta  laajaankin pedagogiseen kehityskeskusteluun.

Viime keväänä poikkeuksellisesti olin kehityskeskustelussa. Se oli ryhmätapaaminen kolmen kollegani kesken. Olemme kaikki yhdistelmäopintoja opettavia eri oppiaineiden opettajia. Tuosta keskustelusta jäi hyvä mieli. Nyt ylhäältä on annettu ukaasi, ettei ryhmäkeskusteluja enää saa olla - tai lisäksi jokaisen on käytävä myös yksilökeskustelu. Hei haloo, millä kivikaudella me elämme? Tavoite ja tulos -johtamisen myötä kouluihin tuotu keskustelumalli on jo menneen talven lumia. Nykypäivän työntekijät ovat oma-aloitteisia, luovia vastuunkantajia, joita ei pitäisi johtajien tukuttaa.

Uteliaisuuttani katsoin nettisivuiltamme apua ja ohjeita kehityskeskusteluun. Löysin mm. seuraavat neljä pointtia: 1) työn tavoitteellisuuden lisääntyminen, 2) osaamisen ja voimavarojen parempi hyödyntäminen, 3) motivoituminen ja 4) parempi toinen toisten ymmärtäminen (suora sitaatti). Jos poimin noista teeseistä vaikkapa kohdan motivoituminen, niin voin purjehtia koulun käytävillä edelleen rinta rottingilla. Kukaan ei voisi olla enempää motivoitunut kuin minä: 64-vuotiaana mummona rakastan yhä työtäni ja nautin siitä. Viimeinen kohta voi olla minun heikko lenkkini. Viime vuosina on ollut yhä raskaampaa yrittää ymmärtää johtajien aivoituksia - ja tuskinpa ymmärrystä sikiää toiseltakaan puolelta. 

Kyllä minun tehtäväni on edelleen olla opiskelijoita varten ja opettaa heitä niin hyvin, että he saavuttavat riittävän työelämässä tarvittavan äidinkielen taidon ja selviävät yo-kokeista mahdollisimman hyvin. En ole organisaation sätkynukke, eivätkä oppiaineen tavoitteita ja sisältöjä tuntemattomat esimiehet voi minua tehtävässäni auttaa.

Parasta tukea olen urani aikana saanut äidinkielenopettajakollegoilta. Kun olen uskaltanut avata suuni ja kertoa pulmista arjen työssä, olen havainnut, että saman asian kanssa kamppailee moni työtoverikin. Onneksi suomalainen vaikenemisen kulttuuri on vähitellen hiipunut, ja ihmiset rohkenevat puhua avoimesti työpaikalla vaikeistakin asioista.  Minun ehdotukseni on, että aloitetaan luovat aineenopettajapienryhmien säännölliset tapaamiset kehityskeskustelujen sijasta. Noihin tilaisuuksiin voisivat vuorotellen tulla vieraiksi rehtori, koulutuspäälliköt, yksikönjohtaja - ja jopa KKY:n johtaja. Milloin viimeksi on joku mainitsemistani henkilöistä ollut esimerkiksi seuraamassa tavallista äikän oppituntia? Siitä voisi aloittaa tutustumisen alaisten arkeen. Ehkä työn näkeminen one-to-one toisi ihan uusia innovaatioita organisaation kehittämiseen.

Äikänopena Suomen Ateenassa

Minulla on käynyt flaksi: olen saanut työskennellä koko työurani ajan Jyväskylässä. Opiskelin pitkään ja hartaasti suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta, Suomen historiaa ja taidekasvatusta. Valmistuin 1980-lvun alussa, ja ryhdyin katselemaan työpaikkaa. Olin mennyt naimisiin, saanut lapsen ja miehenikin oli saanut työpaikan Jyväskylästä. Niinpä halusimme jäädä tänne.

Otin vastaan ihan mitä opetustyötä tahansa. Pyörin sijaisena Jyvässeudun yläasteilla, lukioissa ja amiksissa. Jouduin kerran Viitaniemen ammattikoulussa opettamaan jopa poikien liikuntaa. Reksi antoi minulle pillin käteen ja komensi Nisulan monttuun johtamaan jääkiekkopeliä. Kipitin sinne korkkareissani - mutta onneksi sain vain palella kaukalon laidalla. Pojat itse hoitivat homman. Vakituisen työpaikan sain Keski-Suomen keskusammattikoulusta.

Jo auskultointivuonna didaktikkomme Marja-Leena Koppinen värväsi meitä liittymään Äidinkielen opettajain liittoon ja samalla paikallisyhdistykseen, Keski-Suomen äidinkielen opettajat ry:hyn. Siitä se järjestöura urkeni. Täkäläiset kollegat olivat niin ennakkoluulottomia, että ottivat amiksen opettajan hallitukseen. Ei joka paikkakunnalla näin toimittu. Tuolloin me äikänopet vielä olimme kolmen kerroksen väkeä: eliittiä edustivat lukion opet, seuraavana tulivat yläasteiden opet ja alimpana hierarkiassa olivat sitten muut, amiksien ja eri opistojen opet.

K-S äo on aina ollut vireä yhdistys. Ohjelmaa ja virkistystä on ollut tarjolla ihan liikaakin. Oma, erityinen toimintamuoto on ollut nyt tauolla oleva Sulka-kirjoituskilpailu, jota on sponsoroinut osuuspankki. Noiden kilpailujen voittajista on moni jatkanut harrastustaan ammatiksi asti: esimerkkinä käsikirjoittaja ja ohjaaja Sami Keski-Vähälä.

Olen ollut K-S äo:n hallituksen jäsenenä, sihteerinä, puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana. Kun vuosi sitten halusin lopettaa, kollegat eivät olisi antaneet. Asenne kuvastaa sitä ihanaa yhteisöllisyyttä, josta yhdistyksessä saa nauttia. Kokouksissa ei pönötetä, vaan läppää heitetään ja nauru raikaa. Varsin hyödyllistä  on ollut se, että Normaalikoulun ja yliopiston opettajia on ollut mukana koko ajan. Olemme heitä myös häikäilemättä hyödyntäneet. Ensi viikolla on jälleen perinteinen sensori-ilta, jonne aina kaksi, kolme sensoria saapuu kahvi- ja pullapalkalla kuultavaksi. Noissa tilaisuuksissa saa pedagogista uskonvahvistusta, jos esitarkastuksessa tulee epävarma olo. Olen kateellinen siitä, etteivät nuo mainiot Keski-Suomen sensorit (yhteensä ainakin seitsemän) arvioi  meidän lukioittemme abien tuotoksia. Kotipaikkakunnallaan sensorit ovat jäävejä.

Uusi suosittu toimintamuoto ovat kirjalijaillat. Meillä on ollut vieraana mm. Eeva Rohas, Markku Ropponen, Matti Rautiainen ja Tiina Miettinen. Itseltäni on jäänyt pari iltaa väliin, kun en ole ehtinyt ilmoittautua tarpeeksi nopeasti. Mukaan mahtuu niin monta osallistujaa, kuin on kirjojakin, sillä yhdistys ostaa kirjat. Äikänopelle nuo illat eivät ole vain ammatillista koulutusta vaan iloa ja virkistävää yhdessäoloa.

Minun aikanani olemme järjestäneet kahdesti ÄOL:n Talvipäivät, viimeksi tammikuussa 2013. Noin vuoden suunnittelun ja varainhankinnan jälkeen otimme ammattiopiston Harjun tiloissa vastaan noin sata äikänopea eri puolilta Suomea. Tapahtuma onnistui yli odotusten. "Parhaat talvipäivät ikinä!" sanoi eräs iäkäs kollega Pohjanmaalta. Ilman sponsorien tukea emme olisi kyenneet kustantamaan huippuluennoitsijoita. Meillä oli Anssi Tuulenmäki Aalto-yliopistosta, professori Minna-Riitta Luukka JY:sta sekä joukko keskisuomalaisia kirjailijoita paneelivieraina.

Iltatilaisuus järjestettiin Lyseon kunnianarvoisassa juhlasalissa. Jyväskylän kaupungin tervehdyksen esitti sivistyslautakunnan puheenjohtaja Ahti Ruoppila. Puhe oli hänen ensimmäinen virkatehtävänsä. Aina kun joku joutuu puhumaan äidinkielenopettajille, hän alkaa kiemurrella ja asettuu puolustusasemiin. Ahti ei pelästynyt, mutta pyysi kuitenkin vinkkiä siihen, mitä häneltä odotettiin. Pyysin häntä kertomaan muistoja isoisästään Helsingin yliopiston suomen kielen professorista Veikko Ruoppilasta. Ahti teki työtä käskettyä. Hän kertoi muun muassa siitä, miten ukki oli ollut kustantajalla murteiden asiantuntijana, kun Linnan Tuntematonta viimeisteltiin. Puheen jälkeen eräs opettaja kysyi:"Puhuvatko kaikki Jyväskylän kunnallispoliitikot niin, että taviksetkin ymmärtävät?" Sen jälkeen olikin hauska jatkaa Poppariin jammailemaan.
 
Mieleen jäävät aina kaikkein hauskimmat sattumukset. Sunnuntaiaamuna kymmeneltä oli esiintymässä toimittaja Aino Suhola. Hän otti yleisönsä tapansa mukaan: elehti voimakkaasti, nauratti ja itketti kuulijoita. Juuri kun Aino oli kliimaksikohdassa, hän kohotti kätensä ylös ja sanoi jotakin jumalasta. Tällöin mikrofoni mykistyi, ja kovaäänisistä alkoi kuulua papin saarna Taulumäen kirkosta! Enpä muista, että Aino Suhola olisi ikinä jäänyt sanattomaksi kesken esityksen.

Pian kuitenkin IT-vastaavamme Heidi Räihä sai papin saarnan vaikenemaan ja Aino pääsi jatkamaan. Koulun vieressä on kaksi vanhusten palvelutaloa, joihin lähetetään joka sunnuntai jumalanpalvelus Taulumäen kirkosta. Meitä oli neuvottu, mitä silloin pitää tehdä, jos saarna alkaa kuulua. Radiontaajuksista johtuu, että noin voi käydä. Yleisö luuli, että saarnan kuuluminen juuri tuossa sopivassa kohdassa oli järjestetty juttu!

Olen viettänyt K-S äo:n naisten (on siellä joskus joku miehenpuolikin) kanssa niin riemukkaita hetkiä, että tekisi mieli anoa eläkeläisjäsenyyttä. Vai pitäisikö perustaa K-S äo:n seniorikerho? Kiitos helvetin hyvästä seurasta, rakkaat kollegat!

"On aika tappaa"

Kauhajoen koulusurmien jälkeisenä keväänä löysin koulun postilaatikostani kirjeen. Se sisälsi kolme A-nelosen kokoista arkkia tiuhaa tekstiä. Tunnistin osan Chisun ja Irinan laulujen sanoituksiksi, välillä oli ylivedettyjä rivejä, välillä suttua. Luin tekstit ja olin hämmentynyt. Onko tässä nyt tappouhkaus? Erityisesti säkeet "On aika tappaa / ei mikään pyhää / Sun vuoro alkaa" ja puhe selkään puukottamisesta pysäyttivät. Mietin, mitä pitäisi tehdä. Päättäjäiset olivat olleet edellisenä päivänä. Sitten katsoin kuoreen kirjoitettua nimeäni - ja tunnistin käsialan.

Tammikuussa olin joutunut osalliseksi episodiin, joka vaati pitkän selvittelyn. Palautin preliminääriesseitä työhuoneessani. Eräs tyttö tuli hakemaan paperin, katsoi arvioinnin ja syöksyi saman tien ulos. Olin jättänyt kirjoitelman arvioimatta, sillä se ohitti tehtävänannon ja oli sekä tyyliltään että kieleltään heikko. Olisin mielelläni keskustellut opiskelijan kanssa esseestä ja antanut yksityiskohtaisempaa palautetta. Hänelle ei sopinut. Tyttö kävi ensin itkemässä opon luona, sitten marssi koulutuspäällikön luo ja sieltä edelleen valittamaan yksikönjohtajalle arvioinnistani.

Tyttö ei missään tapauksessa halunnut tavata minua vaan vaati, että joku muu esitarkastaa hänen yo-kokeensa. Jouduin toimittamaan yksikönjohtajalle selvityksen arvioinnistani suljetussa kirjekuoressa, jonka opiskelija sitten nouti. Käytävällä opiskelija ei sen jälkeen edes tervehtinyt minua.

Tiesin, että opiskelijalla oli mielenterveysongelmia ja hänellä oli lääkitys. Tiesin myös sen, että hän oli yläkouluaikana voittanut kotipaikkakunnallaan runokilpailun. Lukiossa esseiden kirjoittaminen ei oikein sujunut.

Mietin aikani, marssin esimiesteni luo ja näytin kirjeen. Soitimme OAJ:n lakimiehelle ja koulumme rehtorille. Kumpikin kehotti tekemään rikosilmoituksen. "Meillä on tällaisissa uhkauksissa nollatoleranssi." sanoi rehtori. Menin poliisilaitokselle ja luetin poliisilla kirjeen. Hänen mukaansa sisältö täytti laittoman uhkauksen tunnusmerkit. En kuitenkaan siltä istumalta rikosilmoitusta tehnyt - eikä poliisi minua painostanut mitenkään.

Seuraavana päivänä minulle soitti poliisin kenttäpäällikkö. Hän piti uhkausta vakavana. Kerroin, ketä epäilen ja että pelkään mielenterveysongelmaisen nuoren joutuvan paniikkiin, jos poliisi ottaa häneen yhteyttä. "Entäpä jos tyttö seisoo jonakin iltana ovellasi puukko kädessään?" kysyi konstaapeli. Kuitenkin hän muistutti ratkaisun olevan yksin minun.

Harkitsin viikon ja tein rikosilmoituksen. Kesä kului. Olin hieman pelokas, ja lukitsin ovet huolellisesti illalla. Tarkkailin ympäristöäni. Elokuussa sain poliisilta soiton: tyttö oli tunnustanut. Tuossa vaiheessa ilmoitin, etten halua nostaa syytettä, vaan haluan tavata tytön. Ehdotin sovittelumenettelyä, jota poliisikin piti hyvänä. Kului useita kuukausia, ennen kuin opiskelija oli valmis kohtaamaan minut. Kun vihdoin tapasimme, hän oli edelleen täynnä pyhää vihaa minua kohtaan. Yli kolmen tunnin keskustelun ja itkun jälkeen pääsimme vihdoin sopuun. Kykenimme allekirjoittamaan pöytäkirjan ja halaamaan. Uskon, että meistä kumpikin oli helpottunut ja huojentunut. Ilman poliisin asiallista toimintaa juttu olisi jäänyt selvittämättä.

Loppujen lopuksi paljastui, että kyse oli väärinkäsityksistä, jotka olivat aiheutuneet työyhteisömme kyvyttömyydestä puhua avoimesti asiat halki. Syyllisiä olimme kaikki. Minun olisi pitänyt vaatia saada keskustella tytön kanssa - eikä työtoverini olisi pitänyt estellä yhteydenottoa. Toisen syyllistäminen ei koskaan ole ongelmien ratkaisu.

Ajat ovat muuttuneet. Nyt vihapuhetta ja tappouhkauksia satelee kaikissa mahdollisissa medioissa. Kokemani tapaus tuntuu aika mitättömältä sen rinnalla, mitä moni opettaja saa miltei viikoittain kokea. Onneksi omassa koulussani on tietoon tullut vain muutama läheltä piti -tilanne, jotka on saatu selvitetyksi. Rohkeutta uhkausten ilmiantoon kuitenkin puuttuu. Me syyllistämme itsemme ihan liian helposti ja vaikenemme.


"Älä katso / Älä näy / Niin on helpompi olla / Älä kysy / Älä käy"    Chisu