Lukemisen lumo

En voisi kuvitella elämää ilman kirjoja. Olen lukenut siitä lähtien, kun opin lukemaan. Oppikouluun pääsy avasi samalla ovet Iisalmen kaupunginkirjastoon. Kerralla sai lainata vain muutaman kirjan lasten ja nuorten osastolta. Onneksi kirjastonhoitaja sattui olemaan fiksu ja antoi minun siirtyä aikuisten puolen lainaajaksi, kun hän näki lukuintoni. Ahmin kirjoja niin, että koulunkäynti takkusi. Lomat olivat ihania aikoja, kun sai lukea itseään syyllistämättä aamusta iltaan.

"Miksi pitäisi lukea kirjoja, kun kaiken löytää täältä?" kysyi eräs tyttö äskettäin äikän ykköskurssin eka tunnilla ja naputti pinkkiä kännykkäänsä. Niinpä. Mitä elämyksiä älypuhelin tarjoaa? Raskasta metallia, aikuisviihdettä, höpö höpö -humppaa, Wikipedian kapea-alaista pintatietoa, shoppailua ja somekoukutusta. Pyysin kahta ykköskurssin ryhmää (60 opiskelijaa) kirjoittamaan nimettömänä paperille, mitä he toivovat ja pelkäävät lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelussa. Ensimmäistä kertaa urani aikana noin neljäsosa ilmoitti pelkäävänsä, että joutuu lukemaan pitkiä romaaneja ja kirjoittamaan pitkiä aineita. "Olen hidas lukija. En vain jaksa keskittyä kirjoihin. Ne on niin tylsiä. Niissä ei tapahdu mitään." ja "Miks pitää vääntää monta sivua tekstiä jostain ihan tyhmästä aiheesta kun vaikka ilmastonmuutos?"

Muutama poika ja tyttö oikein kehuskeli sillä, ettei ole ikinä lukenut ainuttakaan kirjaa - eikä aio lukea. Yläkoulun lukemisesta he olivat selvinneet Wikipediasta kopioimallaan juonitiivistelmällä. Vain muutama sanoi tutustuneensa jollakin tavalla (elokuvaklippi, opettajan lukema katkelma) Seitsemään veljekseen ja Kalevalaan. Monet yläkoulun opettajakollegat vahvistavat asian. Heidän mukaansa on käytettävä kaikki mahdolliset motivointikeinot, jotta nuoret tarttuisivat kirjaan. Olemme lukion opettajien kanssa pitäneet kiinni kirja/kurssi-suunnitelmasta. Tuntuu, että tuo tavoite alkaa pian karata käsistä. Kuusi opiskelijaa lopetti ykköskurssilla yhdistelmäopinnot; epäilen syyksi kirjakammoa. Kun romaanien esittelypäivä läheni, väki väheni.

Minulle lukeminen on aina liittynyt elämään. Muistan, miten poikaani imettäessäni luin Laila Hietamiehen Viipuri-sarjan, Christien dekkarit ensimmäisen yliopistovuoden syksyllä, venäläisiä klassikoita olen annostellut kepeämpien kirjojen väliin ja Doris Lessingin ajoittanut kesään. Viime kesäni urakoin Donna Tarttin Tiklin. Mieleni minun tekisi viettää useampia kuukausia etelän lämmössä - sitten eläkkeellä. Mutta mitä minä tekisin ilman kirjoja? Eräs kaunokirjallisuutta harrastava ystäväni oli lähes kaksi kuukautta Aurinkorannikolla. Hän kertoi, että pelastus olivat olleet E-kirjat. Niitä kuulemma alkaa olla saatavilla ihan hyvä valikoima.

Laskin, että yöpöydälläni on 11 kirjaa. Luen useaa kirjaa yhtä aikaa. Heidi Köngäksen Hertta ei oikein sytytä - kehuista huolimatta. Sen sijaan Eeva Joenpellon elämänkerta oli huikea, samoin Guilloun Sillanrakentajat-sarjan ensimmäiset osat. Riemastuttavin uutuus on ollut Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi. Siinä kerrotaan vanhusten rakkaudesta, rakastumisesta ja yhdessäolosta seitsenkymppisinä.  Kun lähipiirissäni sattuu olemaan juuri samankaltainen kyyhkyläispari, on kuin seuraisin heidän tarinaansa ensin livenä ja sitten vielä kirjasta. Jouluksi olen säästänyt viime vuoden Finlandia-voittajan. Haluan perehtyä Valtosen teokseen rauhassa, pitkän kaavan mukaan nautiskellen. Tämänvuotinen voittajateos sekä Oksasen Norma jo odottavat.

Olen miettinyt, miten saisin lukiolaiset innostumaan kaunokirjallisuudesta. Oma kirjallisuuskiihkoni ei riitä, vaikka kuinka yritän perustella. Iloitsen aina, kun nuoret kertovat positiivisista lukukokemuksistaan. Onneksi heitäkin on, ja he ovat useimmiten tyttöjä. Viime vuosilta mieleen tulevat esimerkiksi Pirkko Saision Punainen erokirja (yllätys), Oksasen Puhdistus, Lehtolaisen dekkarit, Kyrön Mielensäpahoittajat, Hotakaisen novellit ja tietysti Potterit, joita on kiitetty. Eräs ryhmä valitsi luettavaksi Maria Peuran On rakkautes ääretön. He kuvasivat lukukokemusta inhottavaksi, raskaaksi ja vaikeaksi. "Mutta kun sellaista oikeesti tapahtuu, niin nyt tajuaa, miten väärin sellainen on." kommentoi yksi tytöistä. Insestistä kertova romaani oli ollut tunteisiin vahvasti vaikuttava, jopa raivoa herättänyt teos.

Työssäni näen yhä selvemmin lukemisen ja kirjoittamisen yhteyden. Ne, jotka lukevat kaunokirjallisuutta, menestyvät äidinkielen yo-kokeessa paremmin kuin "lukemattomat".  Ei tunneilla ehdi koskaan analysoida kirjallisuutta niin paljon, kuin mieli tekisi. Maailma on muuttunut. Itse lukiolaisena luin paitsi pakolliset teokset, myös kaikki ne kirjat, joita opettajamme Lea Nikkinen osti ja toi meille kiertoon. Emmekä lukeneet vain kaunoa, kohuttu Pursiaisen Uusin testamenttikin kuuluin valikoimaan, Saarikosken runoista puhumattakaan. Mitä tapahtuu todella? kysyn nyt jouluna 2015. Jos lukeminen ei enää houkuta eikä lumoa, aika moni jää paljosta paitsi. Kirjallisuus on minulle ollut elämän tukipilari. Se on vienyt läpi vaikeiden aikojen - ja tuonut lisäarvoa hyviin aikoihin.

Hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta, blogini lukijat!
Rakkaudella, Maire

Ammatillisen koulutuksen alasajo, osa 3

Hihkuin riemusta, kun luin perjantain Ksml:sta (11.12.15) jämsäläisen opiskelijan Tiia Palosen kolumnin Huonot huomataan. Jutussa tyttö sanoo ääneen sen, jonka kaikki tietävät, mutta josta kukaan ei uskalla puhua kuin nurkan takana. Palonen on nähnyt, ettei keisarilla olekaan vaatteita! Amis ei tarjoa tarpeeksi haasteita YTO-aineiden opiskelussa, vaan heikoimpien ehdoilla mennään. Minun ammattikoulun opettajana pitäisi kiirehtiä puolustautumaan, sillä lojaalius työnantajaa kohtaan on ehdotonta. En voi. Valitettavasti Palonen puhuu totta.

Olen ollut yli 30 vuotta ammattikoulun opettajana ja nähnyt, miten olemme joutuneet hunningolle. Vuosien mittaan on kehitys kehittynyt ja on tehty uudistuksia, jotka ovat sekoittaneet koko pakan. Kun opetusministeriö ja Opetushallitus ovat norsunluutorneistaan suihkineet määräyksiään, niin koulutuksenjärjestäjillä ei ole ollut vaihtoehtoja: ota tai jätä!

Ensimmäinen moka oli usko professori Timo Saloviidan harhaoppiin, että jokainen oppilas on erityinen ja hänen on saatava opiskella samassa ryhmässä muiden erityisten kanssa. Niinpä ammattikoulun (nyt myös lukioiden) 20 - 30 opiskelijan ryhmissä saattaa olla enää kolmasosa tavisopiskelijoita, loppuporukalla on oma diagnoosi. Heillä on luki- ja paniikkihäiriöitä, ADHD:tä, dysfasiaa, mielenterveysongelmia, Aspergerin oireyhtymiä, mutismia jne. Monet ovat yläkoulussa opiskelleet pienryhmissä ja tottuneet kädestä pitäen -ohjaukseen. Amiksessa ja lukioissa pienryhmiä ei enää ole, eivätkä opettajat todellakaan ole ihmeidentekijöitä, jotka kykenevät ottamaan yksilöllisesti huomioon joka oppilaan 27:stä.

Tiia Palonen kuuluttaa tasoryhmiä. Miltei päivittäin mietin salaa samaa. Jopa lukion kursseilla on liian heterogeenisia luokkia. Kun opiskelutahti on nopea, heikot putoavat kärryiltä. Tukiopetuskaan ei aina auta. Kuitenkaan ketään ei voi panna pois; sehän vasta olisi diskriminointia. Onneksi yhdistelmäopinnoissa voi kehottaa siirtymään kokonaan ammatilliselle puolelle ja keskittymään ammattitutkinnon suorittamiseen. Sanokoot  tutkijat mitä tahansa, mutta erityis- ja tasoryhmät pitäisi palauttaa. Mikäli opiskelijan kyvyt ja taito osoittautuisivat hyviksi, siirtymisen ylemmälle tasolle tulisi olla helppoa.

Toinen moka oli syrjäytymisen ehkäisemiseksi luotu nuorisotakuu. Idea oli loistava, mutta toteutus meni poskelleen. Kukapa tietää 16-vuotiaana, mikä hänestä isona tulee? Nuoret pakotettiin ottamaan vastaan mikä tahansa opiskelupaikka ja siinä tuli pysyä. Kun viime jaksossa opetin yhtä YTO-ryhmää, tunneilla käyneistä muutama sanoi olevansa toivomallaan alalla. Asiaa ei paranna se, että noita nuoria hyysätään antamalla suoritusmerkintöjä ilman näyttöä ja raapimalla tutkinto kokoon keinolla millä hyvänsä. Jos ala ei vain kiinnosta, niin ei työnhakukaan. Tällöin pääsee työkkärikierteeseen, sossun luukulle ja leipäjonoon.

Kolmas moka on opetussuunnitelmauudistus. YTO-aineiden sisällöt ja käytäntö eivät kohtaa. Opsit ovat täynnä unelmahöttöä, joka jää muille paitsi Tiia Palosen kaltaisille hyville opiskelijoille korkealentoiseksi munkkilatinaksi. Kun vielä opetusta laajennetaan uusiin oppimisympäristöihin, esimerkiksi verkkoon, lisää pudokkaita ilmaantuu. Olen ennustajaeukko, noitien sukua, sillä eräs esiäideistäni oli selvännäkijä ja parantaja. Olen sanonut monta kertaa ääneen, että onneksi jään eläkkeelle, ennen kuin ammatillinen koulutus on pohjamudassa. Se tapahtuu silloin, kun tutkintotodistus annetaan opiskelijalle, joka on valittu kouluun ja joka on kolmen vuoden aikana todistettavasti käynyt KELA-kortilla koulun ruokalassa syömässä!

Ei käy kateeksi nuoria kollegoja, jotka tuntevat Tiia Palosen kertoman totuuden, mutta eivät voi kuin leikkiä opettajaa ja olla muka opettavinaan. Itse häpeän viime jakson YTO-äikänkurssia. En kyennyt tarjoamaan edes niille muutamalle, jotka tulivat tunneille, kovin kummoista opetusta! Vika on yksin minun: minulla ei ollut kuutta, seitsemää opetussuunnitelmaa eikä erityisopettajan pätevyyttä.

Rakkaudella, Maire

Ajatuksia itsenäisyyspäivänä 2015

Aloitin koulunkäynnin Niemisen kylän supistetusta kansakoulusta kuusivuotiaana. Osasin jo lukea, mutta en juuri ollut saanut taitoani käyttää. Maalaistalon kirjakokoelmaan kuului Raamattu, virsikirjoja, hartauskirjoja, eläinlääkintäopas sekä Tuntematon sotilas. Linnan teoksen isäni kävi ostamassa Iisalmen kirjakaupasta heti sen ilmestyttyä joulukuussa 1954. Isäni oli myöhemmin kutsuvieraana Laineen filmin ensi-illassa Helsingissä. Kutsuttiinhan sinne kaikki JR 8:n veteraanit. Tuosta alkoivat myös asevelitapaamiset, joita oli aina muutaman vuoden välein.

Kyläkoulussa oli kirjasto: kaksi korkeaa lasiovista kaappia, joissa oli ruskealla voimapaperilla päällystettyjä puhdashenkisiä lasten- ja nuortenkirjoja. Luin ne kaikki. Muistan Anni Svanin tyttökirjat, Tarzanit ja poikien seikkailukirjat. Lyyti-mummo moitti minua lukemisesta ja sanoi: "Mittee se tuo tyttö silimäsä pilloo. Ee muuta tie kun lukkoo. Neolos ies sukkoo, nii oes jottae hyötyä!" Ikinä minusta ei käsityöihmistä tullut, mutta kirjallisuuden rakastaja ja kirjallisuuden maisteri kyllä.

Kesällä ei koulua ollut, joten en voinut kirjastoakaan käyttää. Niinpä seitsenvuotiaana otin Muroman hartauskirjojen vierestä Tuntemattoman sotilaan ja aloin lukea. Kirja vei mennessään - aivan kuin isäni jouluna 1954. Luin yhtä mittaa koko teoksen: ihastuin, järkytyin, elin mukana joka solullani. Tarinat olivat tuttuja: vanhan rajan ylitys, ensimmäiset hyökkäykset ja taistelut, Petroskoin valtaus, Paskamotti... ja juoksu takaisin Karjalasta kesällä 1944. Isän rintamakaveri oli naapurin poika, Ryvän Arvo. Hän kävi meillä kylässä, ja miehet kertasivat sotaretkensä vaiheet aina uudelleen ja uudelleen. Minä kuuntelin ja elin mukana. Ehkä he eivät ihan kaikkea kertoneet - eivät ainakaan tuskallisimpia muistoja aseveljien haavoittumisista ja kaatumisista.

Tuntematon sotilas on minulle kirja ylitse muiden. Luen sen aina uudelleen. Teos on paras johtamistaidon oppikirja, joka pitäisi jokaisen esimiesasemassa olevan tenttiä. Yli kolmenkymmenen työvuoden aikana minulla on ollut hyviä, keskinkertaisia ja kyvyttömiä pomoja. Kun minua ja kollegoitani on ylärappusilta munkkilatinalla komennettu, mieleen ovat tulleet Tuntemattoman suosikkihahmoni Rokan sanat:" - - sie mokoma vähä-älyinen aijot panna miut täällä laittelemaan kiviä siun polkujen pieliin. Ai perkele, luulet sie tosissais jot miun vieter vennyy loputtomiin." Kapinoinut olen, mutta vieterin on ollut pakko venyä. Kun esimiehen itsetunto on heikko, hän purkaa traumansa alaisiin. jotka joutuvat joskus kiertymään kahdeksikolle, jotta työyhteisön rauha palaisi.

Jospa tuo oman työyhteisöni ylin päällystö relaisi joskus, unohtaisi puppusanageneraattorin täydentämisen ja perustaisi vaikkapa kirjallisuuspiirin. Erään kollegani laskujen mukaan meillä on 13 rehtoria, yksiköiden ja liikelaitosten johtajat, koulutuspäälliköt sekä suunnittelijoita ja projektipäälliköitä pilvin pimein. Ehkäpä syventyminen kaunokirjallisuuteen pudottaisi nuo visionäärit edes hetkeksi maan pinnalle. Piirin vetäjäksi voisin suositella Schildtin lukion rehtoria Ari Pokkaa. Tiedän, että hän on kirjallisuuden rakastaja. Ehkäpä Linnan klassikosta löytyisi aineksia johtamisen vaikeaan taitoon. Ei kaikkien tarvitse olla lammioita, tarvittaisiin enemmän koskeloita näinä vaikeina aikoina. Tuntemattomasta voisi bongata niitä kadonneita arvoja, jotka ovat hukkuneet strategioiden suohon ja visioiden viidakkoon. Romaanista voisi löytyä uusi missio, jonka avulla koulujen luotsaaminen yli SSS-hallituksen säästöjen ja vaikeiden aikojen helpottuisi. Kaunokirjallisuus on avain itsetuntemukseen ja toisen ihmisen, alaisenkin, ymmärtämiseen.

Tänään itsenäisyyspäivänä katselen varmaan Tuntematon sotilas -elokuvan ja kohotan maljan ihmisyydelle!

Rakkaudella, Maire

Mihin AY-liikettä tarvitaan? Osa 1

Menin ensimmäiseen työpaikkaan syksyllä 1977. Pääsin epäpäteväksi sijaiseksi Jyväskylän ammattikouluun opettamaan VA-LE-HI- ja VA-SÄ-luokkia. Nuo kummalliset lyhenteet tarkoittivat väliaikaisen ammattikoulutuksen levyseppä-hitsaajan sekä sähköasentajan tutkintoa suorittavia poikaluokkia. Tuolloin oli pulaa ammattimiehistä ja kunnat saivat valtiolta rahaa kouluttaa lisää osaajia.

Heti toisella viikolla puheilleni tuli opettajayhdistyksen luottamusmies Topi Kangasaho, joka sanoi, että "kyllä sinun Maire pitää liittyä ammattiyhdistykseen." Tottahan toki liityin,  ja jäsenyydestä oli hyötyäkin. Tein opintojani loppuun ja olin lyhyitä jaksoja työttömänä. Sain ansiosidonnaista päivärahaa.

Urani AY-liikkeessä jatkui ensin Jyväskylän Tekussa ja sitten Keski-Suomen keskusammattikoulussa. Olin jopa opettajayhdistyksen sihteerinä viisi vuotta. Sitten jäin äitiyslomalle, ja kun seuraajanikin jäi äitiyslomalle, tehtävään valittiin mies - Mäksä. Varmuuden vuoksi: hänellä ei ollut vaaraa tulla raskaaksi! Lapsia hänelle kuitenkin syntyi.

Koska olin ammattikoulun opettaja, kuuluin AOL:oon, jossa valtaa pitivät insinööri-ammatinopettajat. He jyräsivät itselleen joka neuvotteluissa palkankorotuksia. Meille jäivät ne murut, joita ukkojen pöydiltä tipahteli. Me Kakolan "yleiset naiset" (= kaikille yhteisten aineiden opettajat) aloimme kyseenalaistaa koko ay-toimintaa. Miksi maksaa jäsenmaksua, kun rahalle ei saanut vastinetta? Olimme käärmeissämme myös siitä, ettei palkkaa maksettu koulutuksen mukaan. Me olimme maistereita, miehet opistoinsinöörejä tai teknikoita. Yksi graafisen ammattiaineiden opettaja oli naispuolinen diplomi-insinäööri. Suurin osa kollegoista urputti mutta ei eronnut liitosta. Minä 70-lukulainen kapinallinen erosin.

Liityin Opettajien työttömyyskassaan, ja maksoin vuodessa noin 300 markan suuruista jäsenmaksua. Olin ihan tyytyväinen, mutta miespuoliset kollegani eivät. Minut yritettiin sulkea koko yhteisön ulkopuolelle - olinhan luopio, toisten siivelläeläjä. Joskus noihin aikoihin oli tulossa opettajien lakko. Jouduin yhden järjestöjyrän hampaisiin ja työpaikkakiusatuksi. Minua uhattiin, etten saa alkaa rikkuriksi. No, ongelma poistui, kun lakko peruuntui. Kuinka opettajien ammattijärjestö nyt lakkoon ryhtyisi? Opettajathan ovat fiinimpää väkeä - vain känsäkouraduunarit iskevät perseet penkkiin. Kiusaaminen jatkui, enkä saanut edes vapaaehtoisena osallistua yhteisten tapahtumien järjestelyihin.

Yhdessä lukemattomista organisaatiouudistuksista Kakola kunnallistettiin, yhdistettiin toisilleen sopivat koulutusalat ja perustettiin uudet oppilaitokset. Minä jouduin Jypoliin eli Jyväskylän palvelualojen oppilaitokseen. Alkuvuodet olivat yhtä hurmaa ja kuherruskuukautta. Olimme niin helvetin yhteisöllisiä ja meillä meni hienosti. Oikeasti työpaikan ilmapiiri oli hyvä. Sitten taas uudistettiin, ja sain esimiehen, joka järkytti maailmaani. En muista, että olisin pelännyt ikinä ketään ihmistä, mutta tuota ihmistä pelkäsin. Aloin pelätä työpaikkani puolesta, sillä hajoita ja hallitse -johtamisjärjestelmässä jouduin ihan alimmalle rottakannelle. En osannut tehdä mitään oikein. Tällöin hätäpäissäni liityin takaisin ammattiliittoon - nyt OAJ:hin.

Kun en malta pitää koskaan suutani kiinni, jouduin jälleen opettajayhdistyksen hallitukseen. Varsin pian huomasin, miten maailma oli muuttunut. Valtataistelua käytiin myös ay-liikkeessä. Ammatilliset opettajat olivat vain pieni osanen suurta keskusjärjestöä, eikä sananvaltaa juuri ollut. Olin kuvitellut, että solidaarisuus on voimaa ja että yhdessä taistelemme etujemme puolesta. Huomasin varsin pian, ettei näin ollut: ammattijärjestö oli muuttunut edunvalvontajärjestöstä huvitoimikunnaksi. Tärkeintä oli päästä valtakunnallisiin luottamustoimiin, OAJ-risteilyille ja mielellään Erkin, myöhemmin Ollin, pöytään istumaan illallisilla.

Nyt elämme vuotta 2015. Maksoin viime kuussa OAJ:n jäsenmaksua eli mafian suojelurahaa  51,75 euroa. Jokainen voi laskea, kuinka paljon tuosta kertyy vuodessa. Entä 30 - 40 työvuodessa? Edelleen kysyn: mitä saan vastineeksi? Ehkä saan vastauksen kysymykseeni sitten, kun OAJ on vienyt läpi oikeusjutun palkkakiistassamme. Nyt odottavan olo on aika apea. Haaveilen kuulumisesta lennonjohtajien, ahtaajien tai logistiikka-alan liittoihin. Paperimiehet eivät enää kiinnosta. SSS-miesten hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen puuhastelua seuratessa usko ay-liikkeen voimaan hiipuu entisestään. Mitä nuo hampaattomat edunvalvojamme saavat aikaan?

Rakkaudella, Maire

Syyslukukauden kohokohta

Maanantaina ne tulivat: syksyn yo-kokeiden tulokset. Tapani mukaan pelkään aina pahinta ja maalaan piruja seinille. Ennustin kuutta, seitsemää hylsyä - vain kaksi tuli. Kirjoittajia meillä oli 41.

Koulussamme on annettu yhdistelmäopintojen opetusta vuodesta 2001 alkaen. Opiskelijat suorittavat sekä ammattitutkinnon että kirjoittavat ylioppilaiksi (vähintään neljä ainetta). Koulutuksesta on tullut todella suosittu: vuosittain meiltä valmistuu noin sata ammatillista ylioppilasta. Olemme hallinnollisesti kunnianarvoisan Jyväskylän Lyseon alaisena. Ammattikoulustahan  ei voi kirjoittaa ylioppilaaksi.

Muistan, miten silloin 2000-luvun alussa kahden tutkinnon hankkeeseen ei uskonut juuri kukaan. Saimme kokeiluun EU-rahaa ja rohkeina pioneereina aloitimme työt. Kirjaimellisesti käärimme hihat ja ryhdyimme hommiin. Meistä opettajista muodostui hyvä tiimi: meillä oli alkuun ehkä enemmän intoa kuin älyä, mutta vuosi vuodelta kokemusta karttui.

Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi. Saimme viestejä eri puolilta Suomea: kehuja, kiinnostusta mutta myös pilkkaa ja ivaa. Erityisen nuivasti hankkeeseemme suhtautui Opetushallitus. Eräs opetusneuvos on edelleen sitä mieltä, etteivät duunarit tarvitse kielitaitoa, hyvästä luku- ja kirjoitustaidosta puhumattakaan. Hänen mielestään ainoa oikea on duaalimalli, jota myös kokoomuspuolue lämpimästi hehkuttaa. Ainut varovainen puolustaja taitaa puolueessa olla Sinuhe Wallinheimo (Sinkku vain näin meidän kesken), joka ei kehtaa vastustaa, kun omassa kotikaupungissa on tehty ihan upea innovaatio! Myöskään oma ammattijärjestömme OAJ ei tunnusta koulutusmallin olemassaoloa. Vielä vuonna 2015 lukio-opinnot merkitsevät ammattikoulun valinnaisia opintoja! Moni luulee, että meillä on ihan omat ylioppilaskirjoituksetkin. Kun järjestelmä oli vielä kokeiluvaiheessa, oli ymmärrettävää, etteivät vanhemmat eivätkä lukion opettajakollegat tienneet, mistä oli kyse. Pari kuukautta sitten naapurilukion lehtori oli kysynyt kollegaltani:"Mitä sinä täällä teet?" Kyse oli sähköiseen yo-tutkintoon valmentavasta koulutuksesta.

Olen seurannut omien kt-opiskelijoittemme yo-kirjotusmenestystä alusta lähtien. Saamme olla ylpeitä nuorten saavutuksista. Monet eivät tyydy kirjoittamaan vain neljä ainetta vaan kirjoittavat viisi tai kuusi. Tulokset ovat täysin vertailukelpoisia Suomen tavallisten lukioiden kanssa. Äidinkielen arvosanajakauma on noudattanut miltei täsmälleen valtakunnan keskiarvoa - vain hylättyjä meillä on ollut vähemmän. Erityisesti opiskelijamme on kunnostautuneet terveystiedossa ja lyhyessä matematiikassa: älliä on suorastaan ropissut laariin! Kahtena viimeisenä vuonna on näkynyt jonkinlainen tason aleneminen sekä meillä että koko Suomessa.

Opettajan mieli ilahtuu eniten sellaisista suorittajista, jotka ylittävät itsensä. Tänä syksynä yksi heistä oli kauppiksen opiskelija Piia, joka sai äikästä haluamansa magnan. Kun tyttö aloitti elokuussa abikurssin, annoin hänelle tekstitaidosta ykkösiä - näyttö oli aika avutonta. Sitten Piiaan iski motivaatio: hän kertoi haluavansa kauppakorkeaan jatko-opintoihin. Sinne hakija saa äidinkielen magnasta lisäpisteitä. Suoritukset alkoivat kohentua; esseeprelistä annoin jo 40/60 pistettä. Yo-kokeessa sattui sitten nappiaihe, eikä kielessä ja tyylissäkään ollut juuri huomautettavaa, niinpä jatkoin esitarkastuksessa 40 pisteen linjaa. Sensori oli nostanut vielä viisi pistettä, joten eximiakin oli hilkulla!

Aika ajoin joku viisas ehdottaa, että yo-kokeet pitäisi kokonaan poistaa. Olen samaa mieltä, mikäli korkeakouluihin ja yliopistoihin järjestetään pääsykoe.  Nyt lukioissa arviointi ei ole tasalaatuista - perusopetuksesta puhumattakaan. Kun olen saanut naapurikuntien lukioista siirtyneitä opiskelijoita omiin ryhmiini, olen huomannut, että arviointi on ollut todella kirjavaa. Esimerkiksi eräs lukiongelmainen tyttö oli saanut kaikista äikän kursseista kaseja ja ysejä. Kun sitten annoin kuutosen, hän oli hyvin hämmästynyt. Vasta erityisopettajan diagnoosi herätti hänet. Viime hetken tukiopetus auttoi sen verran, että opiskelija sai b:n. Hänelle anottiin lisäaikaa, jonka hän käytti viimeiseen minuuttiin asti. On kivaa olla kiva ope ja antaa hyviä arvosanoja - mutta on myös uskallettava olla rehellinen silloin, kun on tarpeen. Karhunpalvelukset vain pahoittavat mielen. Skool, kaikki rakkaat uudet JAO:n ylioppilaat! Juhlimme teitä 4.12.2015.

Rakkaudella, Maire

Kun mieli järkkyy

Olen joutunut useita kertoja viime vuosien aikana tilanteisiin, joissa minun on pitänyt auttaa oireilevaa nuorta. Järkyttävin kokemus sattui viime lukuvuonna. Äikän kakkoskurssi oli alkanut pari viikkoa aiemmin, kun ryhmään ilmaantui uusi tyttö. Hän muistutti metsän keijua ja sopeutui nopeasti heti ensimmäisellä tunnilla ryhmään. Aiheena oli satu. Keskustelimme saduista. Kun ryhmä oli pieni, jokainen ehti kertoa, mitä satuja hänelle oli lapsena luettu ja mikä oli lempisatu. Liinan isoäiti oli lukenut hänelle kaikki Grimmin sadut, jotka hän muisti ulkoa. Jätin tunnin lopusta 20 minuuttia aikaa valmistella kurssivihkon satutehtävää, jonka kirjoittaisimme seuraavalla kerralla.

Yhtäkkiä Liina vinkkasi minut mukaansa ja syöksyi käytävään. Siellä tyttö purskahti itkuun ja alkoi kertoa elämästään. Hänet oli nuorisopsykiatrian osastolta lähetetty kouluun, vaikka hän ei itse ollut halunnut. Vaistomaisesti kiedoin käden tytön harteille ja otin toisesta kädestä kiinni. Liina itki olkaani vasten, ja minä lohdutin. Puhuin ja puhuin, kunnes tyttö sanoi:"Älä purista niin lujaa! Tikit otettiin pois tänä aamuna." Liina näytti ranteissaan olevia tuoreita arpia. Jähmetyin mutta jatkoin puhumista. Sanoin, että hänen on ehdottomasti palattava osastolle. Ensin pitää hoitaa terveys kuntoon ja vasta sitten kouluun. Opinnot kyllä voivat odottaa. "Mutta kun ne siellä osastolla pakottivat ja sanoivat, että koulu tekee sulle hyvää."

Tunti loppui ja päästin toiset pois. Kysyin, voinko viedä Liinan sairaalaan. Tyttö oli jo jotenkin tolkuissaan ja sanoi kyllä pääsevänsä itse. Niin hän lähti. Sitten minuun iski paniikki: voinko luottaa siihen, että Liina pääsee perille? Ryntäsin soittamaan päivystävälle terveydenhoitajalle. Sain hänet monien yritysten jälkeen kiinni ja selostin asian. Pyysin, voisiko hän soittaa osastolle ja varmistaa, että tyttö on tullut takaisin. Terveydenhoitaja vetosi juuri voimaan tulleeseen opiskelijahuoltolakiin ja sanoi:"Kyllä täällä on sen kansio, mutta en minä saa avata sitä!" No, etsin Wilmasta Liinan kännykkänumeron ja pyysin terveydenhoitajaa soittamaan. Hän hyvin ynseästi lupasi.

Kerroin asiasta esimiehelleni. Kävi ilmi, että minä olin toiminut asiassa oikein mutta väärin. Minun olisi pitänyt kaivaa intrasta kaksi lomaketta, jotka olisi ensin pitänyt täyttää ja pyytää niihin tytön allekirjoitus. Olin kyllä kysynyt, saanko kertoa tapahtuneesta koulutuspäällikölle ja opolle. Liina oli luvannut. Kuitenkaan suullinen lupa ei ollut riittävä, vaikka tyttö oli alaikäinen ja sairaalan osastolla. Jälkeenpäin kuulin, että Liina oli tervehtynyt ja pystynyt jatkamaan opintojaan. Se lohdutti minua.

Minulla ei ole mitään terapeutin koulutusta - vain maalaisjärki. Tuossa Liinan tapauksessa se riitti, mutta ei aina. Yhä enemmän ja enemmän ryhmissä on mielenterveysongelmaisia nuoria, joita lähetetään avohoitoon kouluun. Osa käyttäytyy aggressiivisesti, osa on omissa maailmoissaan lääkehuuruissa. On myös niitä, jotka julistavat suureen ääneen koko ryhmän kuullen:"Olen psykiatrin hoidossa!" Mielenterveysongelmia ei todellakaan tarvitse salata, mutta joskus tuntuu, että niitä käytetään alibina poissaoloihin ja massasta erottumiseen. Opettajan pitäsi ymmärtää loputtomiin, että "ahisti, ei ollu motivaatioo, en muistanu lääkkeitä, nukuin, valvoin koko yön"... Kun on hoidon tarve, hoitoa pitäisi myös saada.

Mistä näitä järkkyneitä nuoria sitten tulee? Heillä on usein taustalla perheen työttömyyttä, köyhyyttä, päihdeongelmia  - tai vanhempia, joilla on liian suuria odotuksia lastensa suhteen. Ammattikoulututkinto ei riitä, kun suvussa kaikki ovat ylioppilaita. Valkolakki on saatava hinnalla millä hyvänsä. SSS-hallituksen säästöpolitiikka lisää kurjuutta. Suomi jakautuu yhä enemmän kahtia: ökyrikkaisiin ja köyhiin. Leipäjonot ovat todellisuutta. Sen näemme esimerkiksi siitä, että maanantaisin ilmaista kouluruokaa syödään niin paljon, etteivät opiskelijaravintolat osaa aina varautua menekkiin. Omalla työpaikallani suosituksi on tullut ilmainen aamiainen - puuroa, leipää, jogurttia, hedelmä - jota nauttii yhä useampi nuori. Pelkään, että sekin pian säästösyistä lopetetaan.

Saamme maksaa vielä kalliin hinnan miljonääripääministerin & kahden SS-miehen leikkauksista. Tulevaisuus pelottaa - ei itseni vuoksi vaan lasten ja lastenlasten. Millaisessa Suomessa he varttuvat?

Rakkaudella, Maire

Kuin silloin ennen

Kansanedustaja Kike Elomaa ihmetteli taannoin eduskunnan kyselytunnilla, miksi eri koulujen - päiväkodista lukioon - ryhmäkokoja ei voitaisi korottaa. Hän oli äskettäin ollut oman luokkansa luokkakokouksessa, jossa oli muisteltu, miten ”meillä oli yli 40 oppilasta luokassa ja hyvin selviydyttiin!” Niin oli minullakin Iisalmen kaksoistyttölyseossa 1960-luvulla. Kike unohtaa kuitenkin sen, että me olimme tulleet oppikouluun pääsykokeitten kautta. Luokat olivat isoja, mutta luonnollinen poistuma oli myös iso: jos ei pärjännyt, joutui joko amikseen tai ei mihinkään. Itselläni oli tuo vaihtoehto edessä neljännellä luokalla, kun sain geometrian ehdot. Selviydyin ja sain jatkaa yo-tutkintoon asti.

Maailma on muuttunut ja koulu sen myötä. Kukaan ei jää luokalle, vaan lukiossakin voi olla nelosrivejä ilman, että oikeus osallistua yo-kokeisiin estyy. Nelonen tarkoittaa arvioitua kurssia, joten opintoja voi aina jatkaa. Mietin usein, missä omana kouluaikanani olivat kaikki erityisoppilaat. Lukihäiriöisiä ei ollut, kukaan ei panikoinut, ”syntymähulluja” saatoimme olla, mutta lähin psykiatri taisi olla Koljonvirran B-mielisairaalassa. Sekin mies paljastui myöhemmin hiihtäjien veritankkaajaksi. Kuitenkin meistä useimmat olivat sodat käyneiden miesten tyttäriä. Oma luokkani ei enää kuulunut suuriin ikäluokkiin, mutta rintamamiestaloissa suuri osa luokkalaisistani asui. Isämme olivat sotien traumatisomia jälleenrakentajia, joilla itsellään oli psyykkisiä ongelmia ihan liikaakin. Akseli ja Elina -elokuvassa Elina herättää Akselin, kun tämä näkee painajaisia sisällissodan taisteluista. Muistan heränneeni monta kerta isän huutoon, kun hän oli JR 8:n taistelukentillä.

Tyttölyseon ankarat lehtorit olivat kaikki mustia pedagogeja. Naisopettajat olivat joko sotaleskiä tai vanhojapiikoja. Hyödyllinen neuvo meille usein liiankin vilkkaille tytöille oli seuraava:”Hankkikaa oma ammatti. Miehen varaan ei kannata mitään rakentaa!” Yksikään luokkatoveristani ei sinkuksi jäänyt, mutta ammattiin valmistuivat kaikki. Alaluokilla järjestettiin piirileikkejä naapurin poikalyseolaisten kesken. Opettajat antoivat etukäteen neuvoja, ettei vastakkaista sukupuolta saanut päästää käsivarren mittaa lähemmäksi! Lukiossa tuosta säännöstä ei enää piitattu. Kuuluin teinikunnan hallitukseen ja järjestimme kunnon bileitä. Puheenjohtajana oli Leena Pakkanen, josta sittemmin tuli Ylen johtaja.

Opinto-ohjausta ei ollut, vaan suositeltiin käymään Kuopiossa ammatinvalinnan ohjauksessa. Piirtelimme siellä kuvioita ja tulkitsimme musteläiskiä. Minulle suositeltiin toimittajan uraa. Kuitenkaan kukaan ei neuvonut, missä toimittajaksi valmistutaan. Minulle oli avautunut uusi maailma, kun pääsin Iisalmen kirjaston asiakkaaksi oppikoulun eka luokalla. Luin kirjoja yötä päivää ja kirjoitin hyviä aineita. En keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa yo-tutkinnon jälkeen kuin pyrkiä opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylän yliopistoon. Tuutorikseni sattui Kaija Nukarinen, josta sittemmin tuli kollegani ja hyvä ystäväni. Tuo viisas nainen neuvoi, että ottaisin sivuaineeksi suomen kielen ja Suomen historian. Ikinä en suunnitellut opettajan ammattia, mutta nuo valinnat johdattivat minut sille tielle, jolla olen yhä marraskuussa 2015. Enkä ole todellakaan ole ammatinvalintaani katunut eikä ole työ sinänsä ole vituttanut. Sen sijaan ammatillisen ja lukiokoulutuksen muutokset ovat saaneet minut raivon valtaan aika monta kertaa.

Kike Elomaa haikailee menneiden muistojen pariin. Nyt vuonna 2015 olemme tiukan paikan edessä: miten pysymme koulutuksessa kehityksen kärjessä? Ryhmäkokojen pienentäminen inhimillisiksi olisi yksi keino säilyttää jonkinlainen sija Pisa-vertailussa – sanokoot tutkijat mitä tahansa. Kyllä opettajalla on enemmän mahdollisuuksia auttaa kaikkia niitä erityisiä opiskelijoita, jos ryhmässä on vähemmän väkeä. Kentän kokemusta ei vai oteta ikinä huomioon, sillä hyvät opiskelijathan aina selviytyvät, vaikka heidät jätettäisin huomiotta. Pisa nousi meille suomalaisille päähän kuin pissa! 

SSS-hallituksen säästöt koulutuksesta hirvittävät. Opetusministeri Grahn-Laasonen suihkii paimenkirjeitään joka suuntaan - viimeksi tyttönen ojensi yliopistoja. Digiloikkaa kollegani jo sanovat digimahalaskuksi. Kun ensin saataisiin Suomen jokaisen kunnan kouluhin edes normaali toimiva IT-varustelu, niin sekin olisi edistystä. Oma työyksikköni on painiskellut koko syksyn älytauluongelmien kanssa. Yhtäkkiä pimenee toinen valkokangas, joskus molemmat, kesken kuuntelun ja katselun katoaa ääni, joskus on jumissa kaikki. Olemme kyllä saaneet riittävästi koulutusta laitteiden käyttöön, mutta IT-asentajan tutkintoa meillä ei ole. 

Myös opiskelijat tuskastuvat. "Etkö sä vois nyt vaan kirjottaa tussilla taululle?" hätäisimmät kysyvät. Paluuta Iisalmen tyttölyseon aikaisiin taulu & liitu -aikoihin ei ole, mutta voisimme edetä maltillisesti. Ensin pitäisi opettaa nuoret käyttämään sähköpostia ja kirjoittamaan tietokoneen kirjoitusohjelmalla. Joka syksy kohtaan uusia opiskelijoita, jotka kirjoittavat Wilmaan kotitehtävänä olleen referaatin; osa kysyy, miten liitetiedosto pannaan sähköpostin mukaan. Kun monen taidot ovat vielä näin olemattomat, ei voi hullaantua ministerin mukaan loikkimaan. 

Aika kultaa muistot. Iisalmen tyttölyseosta mieleeni ovat parhaiten jääneet legendaariset opettajapersoonallisuudet: ne opettajat, jotka panivat alttiiksi itsensä, kertoivat tarinoita ja puhuivat muustakin kuin oppiaineestaan. Mitähän, jos minäkin joskus kiljuisin kuin Läiskä, historian opettajamme:"Te hunnit ja vandaalit! Ikinä ette selviä reaalikokeesta, kun olette kuin ök ja pök! Teillä ei ole mitään käsitystä historian suurista linjoista."? Hyvin selvisimme, ja nostalgiset muistot palaavat mieleen. Mitä muistavat nykyopiskelijat koulustaan? Toimimattomat älytaulut ja välituntien hartauskokoukset käytävän penkeillä älypuhelimet virsikirjoina?

Rakkaudella, Maire

Perjantai-illan huumaa

Viime perjantaina minulla oli täysi työpäivä, joten en koskenut myöskään työpuhelimeeni. Kun tulin kotiin, huomasin, että olin saanut viestin ja puhelun. Viesti oli niin sekava, että ymmärsin siitä vain, että se koski opiskelijaani Pasia. No, soitin numeroon, josta vastasi nainen, sanotaan häntä vaikka Sirkaksi. Esittelin itseni ja kysyin, mikä hätänä. Sain heti kuulla tiukkaa tekstiä: ”Olet heittänyt Pasin ulos tunneilta, vaikka hänellä oli luokanvalvojan lupa olla töissä syyskuun loppuun ja aloittaa sitten opiskelu.”Niinpä. Olin lähettänyt viikkoa ennen jakson alkamista ryhmälle Wilma-viestin, tekstiviestin ja sp-viestin, jossa olin kertonut, että äikän kurssi alkaa ensi torstaina ja ottakaa opiskeluvälineet mukaan, Pasi ei ollut ottanut minuun mitään yhteyttä, ei myöskään luokanvalvoja.

Kerroin Sirkalle, mikä on tilanne. Jos opiskelija ei ilmaannu tunneille, niin en kykene arvioimaan hänen suoritustaan, koska näyttöä ei ole. Nuorisoasteen opinnoissa on lain mukaan läsnäolopakko. Toinen vaihtoehto on suorittaa kurssi näytön avulla, mutta siitä on sovittava etukäteen.Tapasin Pasin eka kerran viime viikon torstaina. Olin juuri ennen tunteja lähettänyt taas koko ryhmälle kolme viestiä, joissa olin kertonut, etten usko enää kurssista suoriutumiseen, jos opiskelija ei ole vielä edes livenä näyttäytynyt. Kurssia on nyt jäljellä seitsemän tuntia. Äiti Sirkka vaati, että Pasi on otettava kurssille ja hänelle on annettava suoritusmerkintä. Sanoin, ettei luokanvalvoja voi antaa lupaa olla töissä minun tunnellani. Opiskelijan on osattava priorisoida asioita: koulu vai työ? Kerroin myös, että Pasi ei ole millään tavalla ollut yhteydessä minuun eikä kertonut tilanteestaan. Olisin tällöin suunnitellut opetuksen ihan toisin. Kurssi on amiksen 28 tunnin kokonaisuus, jonka tärkein sisältö on puheviestintä. Kirjoittamalla ei voi vaikuttavaa puhetta pitää eikä osallistua keskusteluihin ja väittelyyn.

Äidin ääni kimeni ja hän alkoi sättiä minua:”Millaisia opettajia siellä oikein on? Minä en salli, että Pasi tulee tunneillesi!” Vastasin, että ookoo ja kehotin häntä ottamaan yhteyttä esimieheeni, jos jotakin jäi epäselväksi. Tähän äiti vastasi:”En ota. Selvittäkää sotkunne itse!” Sanoin, että on parasta lopettaa puhelu, koska yhteisymmärrystä ei synny. Toivotin hyvää viikonloppua koko perheelle, johon äiti vastasi:”Haista vittu!” Olen lukenut, että ala- ja yläkoulujen opettajat saavat vastata iltakaudet vanhempien vihaisiin puheluihin ja Wilma-viesteihin. Uutta on se, että pian täysi-ikäisen nuoren asioita hoitaa äiti.

Yli kolmekymmenvuotisen työurani aikana minulle on vain kerran haistateltu.Vuonna 1984 eräs metallin poika nimeltään Marko huusi:” Saatanan akka, haista vittu!” Poika kimpaantui, kun tivasin puuttuvia tehtäviä. Silloin opettajalla oli vielä auktoriteettia. Vein asian eteenpäin luokanvalvojalle, ja Marko sai kirjallisen varoituksen, joka tehosi. Lauantain 24.10. Hesarissa Eva Sundgren kirjoittaa, kuinka opettaja ei ole ollut aikoihin auktoriteetti, vaan hän on lähinnä palvelija ja viihdyttäjä. Muistan, kuinka monissa koulutuksissa konsultit, kasvatustieteen gurut ja kallonkutistajat ovat jo pitkään puhuneet koulusta liikelaitoksen termein. On vastattava somemaailman haasteisiin, siirryttävä joustavasti uusiin oppimisympäristöihin ja räätälöitävä jokaiselle asiakkaalle oma oppimisohjelma. Tätä suuntausta tukee amiksen nuorten ja aikuisten koulutuksen yhdistäminen. Tuossa uudistuksessa varmasti katoavat loputkin yleissivistävät aineet.

Myös opetusalan ylimmät auktoriteetit takaavat päätöksillään sen, että kohta koulu on bisnestä. Uuden ammattikoululain ja OPH:n & OKM:n ohjeiden mukaan esimerkiksi lukioiden ja amisten on tultava toimeen lähinnä valtion osuuksilla. Uuden rahoitusmallin mukaan täpäkkää saa vain suoritetuista tutkinnoista. Niinpä jokainen pasi ja pirkko on pidettävä ainakin koulun kirjoilla, ja heille on kirjoitettava tutkintotodistukset keinolla millä hyvänsä. Olen miettinyt, milloin kupla puhkeaa. Ei työnantaja katsele kauan kännyään näpyttelevää, myöhästelevää toistaitoista ”ammattilaista”. Tulee potkut perseelle ja menolippu työkkäriin. Näin koulun syrjäyttämä nuori on uuden valinnan edessä: pelailenko kotona tietsikalla vai etsinkö uuden koulutuspaikan?

Yliopistoista ja ammattikorkeakouluista on jo kauan kiirinyt viestejä, ettei opiskelija-aines ole korkeakoulukelpoista. Harva osaa kirjoittaa kommentoivan referaatin, esseestä puhumattakaan. Kielissä pitää järjestää tukikursseja, samoin alkeismatematiikassa. Onneksi vielä osa opiskelijoista on niitä Taitaja-kisoissa menestyneitä, työssäoppimispaikoissa kunnostautuneita ja lukion lukemalla suorittaneita, joilla on tulevaisuudessa kysyntää.

Kun kuuntelin perjantaina Sirkka-äidin kiihtynyttä uhoamista, mietin, miten joku nuori vastavalmistunut opettaja reagoisi. Opettajan ammatti on ollut vielä toistaiseksi haluttu, vaikka työpaikat ovat vähentyneet säästöjen myötä. Nuori, intoa puhkuva opettaja saattaisi säikähtää ja ottaa kiltisti Pasin kurssille ja antaa hyväksytyn suoritusmerkinnän. Näin ainakin silloin, jos opettajalla on määräaaikainen työsopimus eikä varmuutta jatkopestistä. Nykypäivänä opettajan olisi oltava nöyrä ja notkea. Puuttuva suoritusmerkintä ei olekaan opiskelija-asiakkaan vika – vaan ilkeän ja laiskan opettajan, joka ei viitsi järjestää ”pikkutehtäviä” ja päästää laiskureita pälkähästä.

Rakkaudella, Maire

Tekstarilla ei töitä haeta

Helsinkiläinen markkinointipäällikkö Mari Rihti ihmettelee HS:n mielipidekirjoituksessa 28.9.15 työpaikkahakemusten heikkoa tasoa. Hänen mukaansa kirjoitusvirheiden määrä kertoo, ettei äidinkielen opetuksesta voi enää yhtään nipistää.

Mari Rihdin ihmettely ei ole minulle uutta. Koulutuspäällikkömme kertoi, että häneen oli ottanut yhteyttä työvoimatoimiston virkailija ja kysellyt, eikö amiksessa enää opeteta työnhakutaitoja. Kyllä on opetettu ja  opetettaisiin, jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Elokuun alussa 2015 voimaan tulleissa YTO-opseissa työnhaun asiakirjat ja työhaastattelut on siirretty yhteiskuntatieto-nimiseen oppiaineeseen. Omassa koulussani saimme neuvoteltua kokonaista kuusi tuntia työnhaun opetuksesta äidinkielen opettajille – vain täksi lukuvuodeksi. Voin vain kuvitella, millainen jokavuotinen kissanhännänveto tuntijaoista tulee.

Uudet opsit mahdollistavat muutenkin YTO-aineiden heivaamisen muille kuin alan ammattilaisille.  Olemmeko palaamassa entiseen? Takavuosina kuka tahansa reipas nuori mies tai nainen saattoi opettaa amiksessa ihan kaikkia yhteisiä aineita. Pieniin kouluihin ei haluttu palkata kalliita maistereita, kun talousopettajia ja insinöörejä oli tarjolla pilvin pimein! Onneksi Jyväskylässä yliopistokaupunkina on ollut aina tarjolla päteviä opettajia ihan kaikkiin yhteisiin aineisiin.

Itse olen aina ihaillut talousopettajien ja insinöörien huikeaa itsetuntoa. Kuinka he uskaltavat päteä aloilla, joille heillä ei ole mitään koulutusta? Itse osaan kyllä laittaa hyvää ruokaa ja järjestää päivälliskutsut jopa 15:lle, mutta ei tulisi mieleenikään opettaa edes liha-makaronilaatikon tekoa tuleville kokeille. Jouduin urani alkuaikoina opettamaan taide- ja ympäristökasvatusta, koska minulla sattui olemaan siihen pätevyys (tutkinnossa kirjallisuus ja taidekasvatus). Kuitenkin tunsin itseni täysin epäpäteväksi tehtävään. Jokainen tunti oli koettelemus, ja olin todella iloinen, kun taloon saatiin lopulta oikeasti pätevä henkilö aineen opettajaksi.

Satuin kerran esimieheni luo, kun hän oli lajittelemassa työhakemuksia. Meillä oli ollut koulusihteerin paikka avoinna. Hakijoita oli hieman yli sata. Sylvin pöydällä oli kaksi pinoa, joista toisessa olivat kelvolliset hakemukset ja toisessa kelvottomat. Sylvi puhisi ja puhkui näyttäessään minulle yhtä hylsypinoon joutunutta CV:tä. Se alkoi näin: ”Moi, Sylvi! Olen 23 v tyttölapsi Laukaalta. Mun intohimo on aerobikki ja musan kuuntelu, siis sellasen kunnon rokin”-- Lopussa kiitos seisoi:”En vois alottaa töitä ihan sillon helmikuun alusta kun ollaan menossa poikaystävän kaa kanarian lämpöön, mutta heti sitten kyllä! Terkuin Ninni.” No, onneksi siitä toisesta pinosta löytyi ihan asiallisia hakemuksia. Taitaapa tuo silloin valittu sihteeri olla vieläkin meillä töissä.

Mari Rihti kehottaa laatimaan hakemuksen niin, että se erottuu joukosta ja on persoonallinen.  Nykypäivänä mahdollisuudet hienon markkinointihenkisen CV:n tekemiseen ovat rajattomat – kuitekaan ihan älyttömyyksiin ei pidä sortua. Käyn aina katsomassa äidinkielen opettajien hakemukset – ihan uteliaisuuttani. Saattaahan joukossa olla entisiä opeharjoittelijoitani. Hämmästys on joka kerta suuri: eivät nekään ole kaikki päivänvaloa kestäviä. Mieleen on jäänyt eräs Tiina, joka esittelee koulutuksensa, työkokemuksensa ja mainitsee, että hänellä on mies ja kaksi lasta. Sitten seuraa pitkä selostus koiraharrastuksesta ja hännänhuippuna kuva hakijasta kahden ”ihmissyöjäkoiran” välissä! Olisin ihmetellyt vähemmän, jos opettaja olisi ollut kuvassa vaikka lastensa kanssa, mutta että bitbullterrierien kanssa.

Kuva hakemuksessa olisi kiva, mutta ei ihan mikä tahansa kuva. Ystäväni, joka työkseen valikoi hakijoita haastatteluihin, kertoi, että CV:t pursuvat nykyään kuvia. Tavallisin kuva naisten hakemuksissa on HÄÄKUVA! No, mikäpä ettei: hääpäivänähän nainen on useimmiten kauneimmillaan! Asiakirjan asettelu standardin mukaan on useimmille hakijoille ihan vieras asia. Teksti ryöpsähtelee sivulla laidasta laitaan miten sattuu. Jotkut kirjoittavat keskelle arkkia runolta näyttävän sepustuksen. Kielivirheitä vilisee ja tyyli on puhekielistä. On hienoa kirjoittaa somessa kaikkiin mahdollisiin julkaisuihin, mutta virallisen työhakemuksen konteksti on hieman toinen. Voi toki käyttää rentoa kieltä, mutta mahdollisen tulevan esimiehen puhuttelu Ekiksi ei ehkä ole vastaanottajasta ihan korrektia.

Hyvä uudistus on työnhaun siirtyminen nettiin. Valmiin kaavakkeen täyttäminen ei ole kaikille helppoa, mutta helpompaa kuitenkin kuin kokonaisen kirjeen kirjoittaminen. Nettihakemukset poistavat ainakin ongelman, johon menneinä aikoina aina törmättiin esimerkiksi omalla työpaikallani. Opistoasteen jatkokoulutukseen (restonomi, vaatetusteknikko) sai hakea vapaamuotoisella hakemuksella. Tuo vapaamuotoisuus käsitettiin todella laajasti. Muistan, miten joku oli lähettänyt postikortin etelän lomakohteesta, toinen taas lähestyi koulutuksenjärjestäjää ruutuparista repäistyllä lappusella, jossa oli nimi, puhelinnumero ja saatesanat ”Soitelkaa!”

Rakkaudella, Maire

Hupparipoikia ja räpsyripsityttöjä

Iltalehden jutussa (8.10.15) LVI­-alan yrittäjä Kari Aalto kertoo kypsyneensä velttoihin työssäoppijanuoriin. Hänen mukaansa amisten palkkaaminen on riskistä puuhaa: Osa ei ilmaannu koskaan työpaikalle, joku lähettää illalla tekstarin, ettei sittenkään ole kiinnostunut. Loput tulevat silloin, kun sattuvat heräämään. Voi, miten tuttua! Tiedän, että monen nuoren työssäoppiminen on keskeytynyt siihen, ettei vain jaksa noudattaa työaikoja, ja kännyllä somettaminen on niin paljon mukavampaa kuin raadollinen duuni. Mitä välii? Kai sitä työkkäristä aina jotain korvausta saa. Minulla opettajana jännittävin aika on jakson vaihtuminen ja uusien kurssien aloitus. Muutama opiskelija on aina sitä mieltä, ettei niille eka tunneille ainakaan kannata mennä: eihän siellä tapahdu mitään. Eipä niin. Siellä vain kerrotaan koko äikän kurssin ohjelma, sovitaan tehtävistä, jaetaan ryhmät ja suunnitellaan tulevaa. Sitten nuo hupparipojat marssivat viikon, parin kuluttua paikalle sanomatta sanaakaan ja peruuttavat takariviin ilman mitään opiskeluvälineitä. Mutta kännykkä on kuitenkin kädessä ja sitä näppäillään menomatkalla. Kauniit neitoset puolestaan saapuvat karvat korvilla päällystakeissa ripset räpsyen ja ottavat ekana peilin ja puuterirasian esille. Olenpa pari kertaa nähnyt ripsisraudatkin!

Kun alan kurinpalautuksen, jota missään tapauksessa ei saisi tehdä, porukka järkyttyy. Ihanko oikeesti on tultava kouluun jo kahdeksaksi? Milloin se kirja piti ostaa? Ei oo ilmotettu. Kuitenkin olen lähettänyt viimeistään viikkoa ennen kurssin alkua Wilma-­viestin, sp-­viestin ja tekstiviestin asiasta. Kun seuraan lukijoita, niin ne myöhäisimmät heränneet eivät ole ainakaan Wilmaa edes avanneet. Ja opoilta pukkaa viestiä, että Milja on nyt ollut perheen kaa lomalla, Petteri töissä, Niklas jännetupentulehduksessa, Joonas pelimatkoilla... että voisitko ottaa ne vielä kurssille? No, helppohan heidät on ottaa, koska jatko on samanlainen: ei hotsita, ei jaksa, iskee flunssa, on muuten vain ankeeta. Seuraava taistelu käydään kurssin suorittamisesta: läpi vai ei?

Sanon aina joskus, että entäpä jos minä jäisin kotiin aamulla, kun ei huvita lähteä. Monta kertaa vituttaa ihan tosissaan: meni eilisilta pitkäksi ystävien & tovereitten kanssa, tai muuten vain tekisi mieli jäädä vällyjen väliin. Töihin on kuitenkin tultava – tai esimiehelle on ilmoitettava syy, miksi ei voi tulla. ”No, se on sitten eri asia, jos on oikeesti töissä!” sanoo moni. Kouluun ei tartte tulla: se on vain koulua! Kyllä tässä ongelmassa on kyse myös koulun ja työssäoppimispaikan välisestä vuorovaikutuksesta. Eikö olisi ihan perusteltua sopia yhteisistä käytänteistä: esimerkiksi kännykän käytöstä ja työhöntuloajoista?

Yrittäjä Aaltoa sieppaa erityisesti nuorten älypuhelimen käyttö. Ei se ole vain nuorten ongelma. Katselin tänään Femmalta Ruotsin prinssin ristiäisiä. Ainakin pariin kertaan kuvattiin naista ja miestä, jotka KIRKOSSA näpsyttelivät kännyjään! Myös omat kollegani someilevat kesken opekokousten ja jaksokahvien. Toisaalta ymmärrän: Ei se anti aina niin valioluokkaa ole! Huonoa saarnaajaa ei kirkkokansa jaksa kuunnella. Opiskelijoille olen ottanut nyt tänä syksynä tiukan linjan: Puhelimet kiinni, reppuun tai laukkuun ja laukku lattialle. Osa panee kännynsä taskuun ja livauttaa sen sitten sieltä käteen ja alkaa näpyttää. Sanon tuolloin:”Älä sinä Antti taas aloita sitä kännykkämasturbaatiota! Ope kyllä näkee kaiken.” Tuolle ilmiölle keksi ihan suomenkielisen vastineen yhteistyökumppanini OKL:n didaktiikan lehtori Matti Itkonen jo vuosia sitten: itselmöinti! Loistava uudissana, kiitos, Matti!

Kyllä on yrittäjä Aallolla ihmettelemistä nuorison käyttäytymisessä. Niin on monella muullakin. Onneksi on sentään paljon ihan kunnollisia nuoria, jotka pärjäävät työssäoppimisessa ja kesätöissäkin. Esimerkiksi ystäväni 17­-vuotias tytär sai Jyväskylän kaupungin kesätyöarpajaisissa työpaikan, hoiti hommansa hienosti ja sai kannustavan palautteen. Hänen kaltaisillaan on tulevaisuus – näyttipä Suomen tilanne sitten miten ahdistavalta tahansa.

Rakkaudella, Maire

Ammatillisen koulutuksen alasajo, osa 2

Vuonna 2011 kirjoitin Ksml:een mielipidekirjoituksen erityisopetuksesta – ja sohaisin ampiaispesään eli erityisopetuksen pyhyyteen. Nyt neljä vuotta myöhemmin tuntuu, että opettajat ovat nostaneet kätensä pystyyn ja luovuttaneet. Jyväskyläläinen erityispedagogiikan professori Saloviita sai haluamansa: jokainen lapsi on erityinen, mutta tasa-­arvon nimissä kaikkia on opetettava samoissa ryhmissä, sillä muutoinhan lapsiparat syrjäytyisivät. Erityisluokkia ei muka ole, vaikka oikeasti pienryhmäopetusta on välttämätöntä järjestää kaikkialla Suomessa. Sen hämäysterminä on yksilöllistäminen.

Tuntuu, että vuosi vuodelta yläkouluista tulee sekä amiksiin että lukioihin entistä erityisempiä nuoria. Me opettajat emme ole ihmeidentekijöitä. Emme vain kykene mukauttamaan opetustamme niin, että esimerkiksi 27 opiskelijan amisryhmässä jokaisen lähtötaso voitaisiin ottaa huomioon ja sen myötä tarjota niin laadukasta opetusta, jotta kaikki oppisivat ainakin perusasiat. Yläkouluista meille tulee nuoria, joista yhä useammalla on jonkinlainen diagnoosi: ADHD, dysfasia, paniikkihäiriö, lukiongelma, mielenterveysongelma jne. Ryhmässä saattaa olla puolet ns. taviksia ja loput ongelmaisia. Kun esimerkiksi 14:llä on HOJKS, niin kuinka aineenopettaja kykenee tarjoamaan yksilöllistä opetusta? Tarvittaisiin oma erityisopettaja joka ryhmälle. Se on saattanut olla jyväskyläläisprofessorin unelma. Nyt vain koulutussäästöjen nimissä ryhmät suurenevat, eikä sijaisiakaan saa ottaa. Niinpä kaikki opiskelijat – niin erityiset kuin taviksetkin – joutuvat välillä selviämään ihan keskenään.

Yläkouluissa yritetään kiertää ongelmaa. Kun erityisluokkia ei saa olla, vaikeimmat tapaukset siirretään pienryhmiin, tai oppilaat suorittavat esimerkiksi matematiikan, englannin tai äikän yksilöllisin tavoittein. Viime vuosina olen kohdannut lukion kursseilla yhä enemmän opiskelijoita, joilla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä suoriutua lukio-­opinnoista. Tällöin osa vanhemmista on vaatinut mukautettua opetusta ja helpompia tehtäviä, jollaisiin oppilaat ovat yläkoulussa tottuneet. Kuitenkin yo­-kirjoitukset ovat kaikille samat. On aikamoinen karhunpalvelus nuorelle, jos hänelle uskotellaan, että lukion voi läpäistä mukautetusti.

Osasyyllisiä heikkolahjaisten nuorten lukioon hakeutumiseen ovat vanhemmat ja jopa opot. Vieläkään Suomen maassa ei tiedetä, mitä tarkoittavat yhdistelmäopinnot. Nuoret ovat kertoneet minulle, että heitä on kehotettu hakeutumaan amikseen ja ilmoittautumaan kaksoistutkintoon, koska ”siellä ei tarvitse suorittaa kuin neljä lukioainetta ja siellä on muutenkin löysempää!” Ennen sai puhua apukoulutasoisista oppilaista. Nyt varmaan leimaudun vihapuheiseksi rasistiksi, kun uskallan väittää, että apukoulutasoisia opiskelijoita tulee pilvin pimein toisen asteen koulutukseen. Mutta mihin he menisivät, kun erityisluokkia ei missään enää ole?

Vuosi sitten kohtasin nuoren miehen, joka oli lähes luku­- ja kirjoitustaidoton. Kuitenkin hän oli käynyt naapurikunnan lukiota vuoden, ja sitten hänet oli ohjattu amikseen. Olen aina luullut, että ammattitaitoisen sähköasentajan, putkimiehen, kokin tai painajan pitää ymmärtää, mitä ohjeissa tai manuaaleissa lukee. Ei ilmeisesti enää tarvitse. Kaikki, jotka ovat päässeet kouluun, saavat kolmessa vuodessa ammattitutkinnon, jos he ovat hengailleet koulun liepeillä, ja heidän on nähty käyvän KELA­-kortilla syömässä!

Sekä ammatinopettajat että YTO­-opettajat tuskailevat, miten saada eri opiskelijoille hyväksytyt merkinnät kursseista. Tiedän, että amiksista pääsee tai joutuu työelämään ”ammattilaisia”,  jotka eivät suoriudu työstään. Sitten taas on joukko taitajia, jotka ovat selviytyneet hyvin siitä huolimatta, että opettajien aika on mennyt niitä heikoimpia ohjatessa. Puutteellisin taidoin ja tiedoin työelämään viskatut nuoret ovat koulun syrjäyttämiä. Heille valkenee varsin nopeasti, ettei työtä löydy – tai työpaikassa ei pärjää.

Koulussa on opetettava ihan elämän alkeita. Aamulla on herättävä ja tultava paikalle 8.00. Ei minuutin yli. Opiskeluvälineiden on oltava mukana. Känny on suljettava ja pidettävä repussa tai laukussa opetuksen ajan. On kuunneltava, osallistuttava ja tehtävä töitä – myös kotona. Oikotietä onneen ei ole, eikä koulussa ole aina hauskaa. Elämä on – haasteellista. Nykyään vain aika monen on mentävä vaikeimman kautta, ennen kuin karu totuus valkenee.

Rakkaudella, Maire

Roosa nauha -kuukausi

Sain tiedon sairastumisestani rintasyöpään toukokuun lopussa 2007. Menin suoraan Syöpäyhdistyksen labran kontrollista oman työmaayksikköni kokoukseen. Istahdin kollegani Annen viereen ja kerroin asiasta. Olin ihan tyyni, samoin kollega. Kymmenen prosenttia suomalaisista naisista sairastuu elämänsä aikana rintasyöpään; se on naisten yleisin syöpä. Miksi en siis minä?

Perheestäni eniten järkyttyneitä olivat lapset. Lohdutin heitä ja muistutin Lyyti-mummon elämänviisaudesta: ”Kuolemoo kummempoo ee oo!” Pääsin jo parin viikon kuluttua leikkaukseen, jonka teki punasteleva kirurgiharjoittelijapoika. Etukäteistutkimuksessa hän heitteli rintojani kuin lihakauppias fileitä, piirteli tussilla viivoja rintaani ja totesi: ”No, onhan tässä, mistä ottaa!” Niinpä.

Leikkaus sujui hyvin, ja jo juhannuksen vietin valkkaria nautiskellen ystävieni kanssa. Heinäkuussa menin tuomiolle. Minulle kerrottiin, että syöpäni on kiltti, ja minulla on hyvät mahdollisuudet jäädä eloon. Kuitenkin kainalosta oli löytynyt mikrosirun kokoinen etäpesäke, jota leikkauksen yhteydessä tehdyssä jääleiketutkimuksessa ei ollut havaittu. Siispä jouduin uuteen leikkaukseen.

Pelkään hysteerisesti kaikkia kirurgisia toimenpiteitä. Niinpä pyysin kaksinkertaista esilääkitystä, mikä osoittautui tarpeelliseksi. Leikkaussalissa minua odotti vierasmaalainen nukutuslääkäri Mihail (nimi muutettu). Hän yritti panna kanyyliä suoneen. Ei onnistunut. Mihail tökki koko vasemman käsivarteni tohjoksi ja siirtyi piikittämään oikeaa käsivartta. Sitten hän totesi: ”Teillä hoono sooni!” Minä vastasin: ”Teillä hoono soomi!” Sitten Mihail levitti kätensä ja sanoi: ”Mina ei osaa.” Leikkaava lääkäri (plastiikkakirurgi) odotti hanskat kädessä, kun hoitajat ryhtyivät soittelemaan ja pyydystämään uutta nukutuslääkäriä. Siinä vaiheessa olin täysin lamaantunut. En kyennyt sanomaan mitään. Ystäväni ihmettelivät jälkeenpäin, miksi en kiroillut. Jos olen oikein kunnolla shokissa, en kykene edes kiroilemaan.

Lopulta Mihail itse löysi ystävänsä Tamaran, joka tuli ja sai ensi yrityksellä neulan suoneen. Mihail kuitenkin tössi vielä toisen kerran. Hän herätti minut liian aikaisin. Sain astmakohtauksen, ja minua jouduttiin lääkitsemään. Mihail porhalsi vuoteeni päätyyn Tamaran kanssa ja sanoi: ”Hjuva narkosi. Ei proplemi.” Tartuin miestä rinnuksista kiinni ja sanoin, että haluan tietää hänen nimensä.

Tein keskussairaalan ylilääkärille reklamaation tapahtuneesta. Vastausta ei kuulunut. Lähetin huomautuksen uudelleen. Sitten minulle soitti Mihailin esinainen, joka puolusteli alaistaan: ”Voi, kun se Mihail on Petroskoista kotoisin ja tahtoisi niin kovasti olla Suomessa töissä. Kielitaito ei ole vielä hyvä, mutta nukutuslääkärinä hän kykenee toimimaan!” Että sillä tavalla. Nukutuslääkäri voi olla puolikielinenkin! Eihän nukkuva potilas yleensä puhu.

Syöpätarinani eteni mallikkaasti. Sain 25 kertaa sädehoitoa, ja kirjoitin asiasta lehteen. Kiitin julkista terveydenhoitoa erinomaisesta palvelusta. Tehyläiset pyysivät minua mukaan mielenosoitukseen Helsinkiin. En lähtenyt, vaan läksin lomalle Pohjois-Saksaan. Olisin halunnut töihin, mutta syöpälääkärin mielestä minun kuului levätä. Ylioppilaskirjoitukset sain sentään esitarkastaa Kelan luvalla.

Syöpähoidot jatkuivat vielä viisi vuotta Tamofen-lääkityksellä. Se aiheutti kuumia aaltoja päivin ja öin. Minulla oli tunneilla mukana talouspaperirulla, josta aina otin paperia ja pyyhin märät kasvoni. Sanoin opiskelijoille: ”Sori, mummolla on taas tämä vaihdevuosikohtaus ja kuuma aalto!” He suhtautuivat hyvin ymmärtäväisesti.

Olen nyt terve, mutta huomisesta ei kukaan tiedä. Ystäväni Anne, jolle ensimmäisenä sairaudestani kerroin, kuoli vuotta myöhemmin aivoinfarktiin muutamassa päivässä. Kaipaan häntä usein.

Ystävät, toverit, ostakaa Roosa nauha-tuotteita. Osa hinnasta menee syöpätutkimukseen.

Rakkaudella, Maire

PS. Kuppikokoni ovat B ja D. En suostu vasemman rinnan pienennykseen, vaikka minulla siihen on suositus epikriisissä. Ei se nyt paljon haittaa, jos korut vierivät kaulasssa vasemmalle puolelle epäsymmetrian takia.

Poissaoloselvitysten helmiä

Koulussamme ei ole opiskelijoiden noutopalvelua. Jos joku ei jaksa aamulla herätä, niin häntä ei mikään etsivä nuorisotyöläinen paikalle hae. Kuitenkin poissaoloja kertyy jakson aikana joillekin jopa niin paljon, ettei mitään näyttöä osaamisesta tule. Sanon aina kaikille, ettei minulle tarvitse poissaoloselvityksiä tuoda. ”Jos olette paikalla = olette läsnä. Jos ette ole tunnilla, niin olette poissa. Syyt eivät minua kiinnosta.”

Omaksi ilokseni ja huvikseni kuitenkin kerään TOP 10 -­listaa, jonka päivitän aina jakson jälkeen. Ehkä kaikkein kaunein selitys oli seuraava: ”Jäin ihailemaan lintujen muuttoa”... Paljon on aivan uskomattomia syitä: juhlasalissa muuttohommissa, mikreenissä, vatsa vittuili, henkilökohtaisia omia menoja apteekissa, 2. divisioonan peli lippuja jonottamassa...

Oma lukunsa ovat opiskelijoiden matkat. Harvoin syys­-, talvi-­ tai joululomaan riittää koulun loma­-aika. Osa neidoista ja nuorukaisista ilmoittaa matkastaan etukäteen ja pyytää tehtäviä. En ikinä anna. Kuka nyt etelän aurinkorannalla pilkkusääntöjä opiskelisi! Siinähän menisi loma piloille. Maantieteellisten nimien oikeinkirjoitusta sen sijaan voisi jo ennakkoon opetella, sillä nuoriso menee Palttiaan, pulkariaan, Roodokselle ja Thaimaaseen. Muutamat onnettomat joutuvat tyytymään lähikohteisiin: ”Olin Tikkakoskella, kajaanissa, helsingissä poikaystävän valassa.”

Muutakin kielenhuoltoa voisi kertailla, sillä joskus on lähes mahdotonta ymmärtää, mitä selitysrivillä lukee: ny yritys suunittelu kokous, nukui pommiin, en ole kursilla, maha kipeys, koiran käyttö rokotusessa, info tilaisuus työsä opimisesta

Kerran joku kirjoitti ”mystery shopping”. Arvelin, että poika on tehnyt pimeää hasiskauppaa tai muuta varsin arkaluonteista liiketoimintaa. Myös ”bisneksiä” ja ”omia bisneksiä” on aika yleinen syy.

Abivuonna lapsiparat joutuvat miettimään, kumpi on tärkeämpi – ajokortti vai ylioppilaslakki? Autokoulua käydään paljon ahkerammin kuin oikeata koulua. Työssäkäynti poissaolon syynä saattaa olla monelle ihan välttämätöntä toimeentulon kannalta. Sekään ei kuitenkaan ole mikään pätevä syy olla poissa. On pakko priorisoida asioita: saanko kurssin suoritetuksi, jos olen töissä?

Äskettäin eräs tyttö sanoi, ettei hän tule perjantain kolmoistunnille – ja hän jatkoi: ”Sehän on luvallinen poissaolo, kun minä nyt sinulle ilmoitan!” Voi, voi.

Ikäviä ovat ihan oikeat sairauspoissaolot – leikkaukset, infektiot, kroonisten sairauksien hoito osastolla (esimerkiksi diabetes). Monen opiskelijan on kuitenkin lähes mahdotonta ymmärtää, ettei sairaalassaolo tuota opintopisteitä. Koulu toki näissä tapauksissa aina joustaa ja mahdollistaa kurssin suorittamisen uudelleen tai itsenäisesti.

Muistuu mieleen takavuosilta eräs hevostyttö, joka katosi viikoksi. Hänen palattuaan ruotuun tivasin poissaolon syytä. Tyttö selitti pitkän kaavan mukaan, miten hän oli ollut käyttämässä hevostaan astutuksessa Mikkelissä. ”Eikö joku muu voinut viedä hevostasi sinne?” kysyin. ”Ei, HÄN on niin herkkä, että kyllä läheisimmän ihmisen piti olla mukana!” No, mikäpä siinä sitten.

Yhden parhaimmista selvityksistä kertoi kollega. Eräs neitonen oli jäänyt koko päiväksi pois koulusta, koska hänen koiransa oli ollut masentunut, ja hänen oli pitänyt jäädä lohduttamaan tätä. Samantyyppisen selvityksen sain itse myös eräältä koiranomistajaneidolta. Hän kertoi vieneensä rotukoiransa aamupissalle. Tällöin tuo narttukoiraparka oli kohdannut sekarotuisen piskin ja antanut sen panna! Tyttö oli aivan poissa tolaltaan. Mitäpä siinä opekaan muuta voi, kuin toivoa, ettei syntyisi lisää vielä sekarotuisempia pentuja!

Kuinkahan nuo nuoret työelämässä ymmärtävät, kun töihin ei voi mennäkään silloin, kun sattuu heräämään, eikä poissa voi olla mummon maksaman Dubain­-matkan tai koiraongelman takia. Nyt kun vielä SSS­-hallitus määrää ensimmäisen sairauslomapäivän palkattomaksi, niin tuleepa potkuja ja repaleisia työsuhteita.

Rakkaudella, Maire

Ammatillisen koulutuksen alasajo, osa I

Jakso vaihtui ja sain pitkästä aikaa opetettavakseni äikkä kakkosen YTO-ryhmän. Siinä pitäisi olla 23 opiskelijaa. Ekalla tunnilla oli läsnä 14 ja toisella kerralla 6. Paikallaolijat olivat kovin hiljaisia: he ihan säpsähtivät, kun kyselin ja yritin jututtaa heitä. Ongelmana on koulussamme ollut juuri se, etteivät opiskelijat jaksa käydä tunneilla, mistä seuraa sitten se, etteivät he valmistu ammattiin.

Elokuun alussa astui voimaan uusi laki ammatillisesta koulutuksesta. Se merkitsee kaikille yhteisten aineiden – äikkä, matikka, kielet – tuntien rajua vähentämistä. Taide ja kulttuuri oppiaineena tulee valinnaiseksi. Onneksi sentään yhteiskuntatiedon ja liikunnan opetus lisääntyy.

Olimme vuosi sitten vierailulla eduskunnassa yhdistelmäopintolaisten kanssa. Tapasimme siellä keskisuomalaisia kansanedustajia. Esitimme huolemme juuri uudesta ammattikoululaista, ja ihmettelimme yleissivistävien aineiden kurssien vähentämistä. Edustaja Aila Paloniemi oli hyvin hämmästynyt asiasta. Hänen mukaansa ei ole oikein, että noita aineita vähennetään. Hän pyysi meitä ottamaan yhteyttä ja kirjoittamaan asiasta.

Kuitenkin esimerkiksi Paloniemi oli vain muutamaa viikkoa aiemmin ollut itse hyväksymässä lakiesitystä. Eikä hän muka tiennyt sen sisällöstä mitään! Tarkistin netistä, miten keskisuomalaiset kansanedustajat olivat äänestyksessä käyttäytyneet. Kaikki – lukuun ottamatta persuja – olivat äänestäneet lakiesityksen puolesta. Minä elän samanlaisessa kuplassa kuin Krista Kosonen, joten en piittaa mitään siitä, mitä persut tekevät. En myöskään tunne ketään, joka olisi viime vaaleissa persuja äänestänyt. Yhtä epäilen.

Olimme kollegojeni kanssa olleet yhteydessä kansanedustajiin heti, kun saimme tiedon lakimuutoksesta – siis jo keväällä 2014. Meidän kirjelmöinnistämme ei ollut mitään hyötyä.

Ihmettelemme, miksei edes OAJ vastustanut asiaa näkyvästi. Merkitseehän lakiuudistus opettajien lisätyöttömyyttä.

Kun opetussuunnitelmat uudistuvat, jo koulunsa aloittaneet ovat tähän asti suorittaneet tutkintonsa vanhan opsin mukaan. Nyt hypätään suoraan uuteen, mikä tarkoittaa kaaosta. Opot, koulutuspäälliköt ja opettajat ovat tehneet selkä ruvella töitä, jotta keksittäisiin, miten siirtyminen opintoviikoista opintopisteisiin tehdään. Kun mitään valmista mallia ei ole, jokainen koulutuksenjärjestäjä tekee, miten lystää. Toiset paremmin, toiset huonommin tai erittäin huonosti.

Avainsana on HYVÄKSILUKU. Jos nuori on ollut lapsenvahtina, mukana pikkuveljen vauvauinnissa, lakaisemassa mummon pihasta syksyn lehdet tai leiponut siskon häihin pari kakkua, niin työstä saa ainakin 1 – 3 opintopistettä!

Mihin Suomen ammatillinen koulutus on oikein menossa?

Rakkaudella, Maire

Iisalmesta ihmeen hyvää, Vieremältä vielä parempaa!

Olen 63-vuotias ”muslimimummo” Jyväskylästä. Mietin usein Mitä tapahtuu todella ja luen Saarikoskea yhä uudelleen. Olen opettanut äidinkieltä ja kirjallisuutta vuodesta 1977 sekä amiksille että yhdistelmäopintolaisille. Mottoni on PILKKU ON PARAS PANO! Toissa vuonna abit olivat tussaneet sen kuorma-auton lakanaankin abiajelulla...

,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,

Asun Jyväskylässä pojanpoikani kanssa, mutta juureni ovat vahvasti Vieremän Niemisen kylän suomullassa. Savolaisuus on sekä rasite että voimavara.

Mulla taitaa olla nyt viimeinen vuosi töissä. Paljon on virrannut vettä Tourujoessa, kun olen Kortepohjassa dallannut.

Olisiko nyt aika kirjoittaa muistoja menneiltä ajoilta ja ihmetellä nykymaailman menoa erityisesti äikänopen näkökulmasta? Inka-palautteen keskustelussa eräs Kaisu kysyi: ”Onko sinua tuo työ koskaan vituttanut?”

Pysähdyin, hätkähdin, mietin. Ei luokassa.

Joskus toisinaan silloin tällöin kyllä luokan ovien ulkopuolella.

Niinpä lupaan kertoa ensi lukuvuoden aikana, mitä tapahtuu todella!

Rakkaudella, Maire