Perjantai-illan huumaa

Viime perjantaina minulla oli täysi työpäivä, joten en koskenut myöskään työpuhelimeeni. Kun tulin kotiin, huomasin, että olin saanut viestin ja puhelun. Viesti oli niin sekava, että ymmärsin siitä vain, että se koski opiskelijaani Pasia. No, soitin numeroon, josta vastasi nainen, sanotaan häntä vaikka Sirkaksi. Esittelin itseni ja kysyin, mikä hätänä. Sain heti kuulla tiukkaa tekstiä: ”Olet heittänyt Pasin ulos tunneilta, vaikka hänellä oli luokanvalvojan lupa olla töissä syyskuun loppuun ja aloittaa sitten opiskelu.”Niinpä. Olin lähettänyt viikkoa ennen jakson alkamista ryhmälle Wilma-viestin, tekstiviestin ja sp-viestin, jossa olin kertonut, että äikän kurssi alkaa ensi torstaina ja ottakaa opiskeluvälineet mukaan, Pasi ei ollut ottanut minuun mitään yhteyttä, ei myöskään luokanvalvoja.

Kerroin Sirkalle, mikä on tilanne. Jos opiskelija ei ilmaannu tunneille, niin en kykene arvioimaan hänen suoritustaan, koska näyttöä ei ole. Nuorisoasteen opinnoissa on lain mukaan läsnäolopakko. Toinen vaihtoehto on suorittaa kurssi näytön avulla, mutta siitä on sovittava etukäteen.Tapasin Pasin eka kerran viime viikon torstaina. Olin juuri ennen tunteja lähettänyt taas koko ryhmälle kolme viestiä, joissa olin kertonut, etten usko enää kurssista suoriutumiseen, jos opiskelija ei ole vielä edes livenä näyttäytynyt. Kurssia on nyt jäljellä seitsemän tuntia. Äiti Sirkka vaati, että Pasi on otettava kurssille ja hänelle on annettava suoritusmerkintä. Sanoin, ettei luokanvalvoja voi antaa lupaa olla töissä minun tunnellani. Opiskelijan on osattava priorisoida asioita: koulu vai työ? Kerroin myös, että Pasi ei ole millään tavalla ollut yhteydessä minuun eikä kertonut tilanteestaan. Olisin tällöin suunnitellut opetuksen ihan toisin. Kurssi on amiksen 28 tunnin kokonaisuus, jonka tärkein sisältö on puheviestintä. Kirjoittamalla ei voi vaikuttavaa puhetta pitää eikä osallistua keskusteluihin ja väittelyyn.

Äidin ääni kimeni ja hän alkoi sättiä minua:”Millaisia opettajia siellä oikein on? Minä en salli, että Pasi tulee tunneillesi!” Vastasin, että ookoo ja kehotin häntä ottamaan yhteyttä esimieheeni, jos jotakin jäi epäselväksi. Tähän äiti vastasi:”En ota. Selvittäkää sotkunne itse!” Sanoin, että on parasta lopettaa puhelu, koska yhteisymmärrystä ei synny. Toivotin hyvää viikonloppua koko perheelle, johon äiti vastasi:”Haista vittu!” Olen lukenut, että ala- ja yläkoulujen opettajat saavat vastata iltakaudet vanhempien vihaisiin puheluihin ja Wilma-viesteihin. Uutta on se, että pian täysi-ikäisen nuoren asioita hoitaa äiti.

Yli kolmekymmenvuotisen työurani aikana minulle on vain kerran haistateltu.Vuonna 1984 eräs metallin poika nimeltään Marko huusi:” Saatanan akka, haista vittu!” Poika kimpaantui, kun tivasin puuttuvia tehtäviä. Silloin opettajalla oli vielä auktoriteettia. Vein asian eteenpäin luokanvalvojalle, ja Marko sai kirjallisen varoituksen, joka tehosi. Lauantain 24.10. Hesarissa Eva Sundgren kirjoittaa, kuinka opettaja ei ole ollut aikoihin auktoriteetti, vaan hän on lähinnä palvelija ja viihdyttäjä. Muistan, kuinka monissa koulutuksissa konsultit, kasvatustieteen gurut ja kallonkutistajat ovat jo pitkään puhuneet koulusta liikelaitoksen termein. On vastattava somemaailman haasteisiin, siirryttävä joustavasti uusiin oppimisympäristöihin ja räätälöitävä jokaiselle asiakkaalle oma oppimisohjelma. Tätä suuntausta tukee amiksen nuorten ja aikuisten koulutuksen yhdistäminen. Tuossa uudistuksessa varmasti katoavat loputkin yleissivistävät aineet.

Myös opetusalan ylimmät auktoriteetit takaavat päätöksillään sen, että kohta koulu on bisnestä. Uuden ammattikoululain ja OPH:n & OKM:n ohjeiden mukaan esimerkiksi lukioiden ja amisten on tultava toimeen lähinnä valtion osuuksilla. Uuden rahoitusmallin mukaan täpäkkää saa vain suoritetuista tutkinnoista. Niinpä jokainen pasi ja pirkko on pidettävä ainakin koulun kirjoilla, ja heille on kirjoitettava tutkintotodistukset keinolla millä hyvänsä. Olen miettinyt, milloin kupla puhkeaa. Ei työnantaja katsele kauan kännyään näpyttelevää, myöhästelevää toistaitoista ”ammattilaista”. Tulee potkut perseelle ja menolippu työkkäriin. Näin koulun syrjäyttämä nuori on uuden valinnan edessä: pelailenko kotona tietsikalla vai etsinkö uuden koulutuspaikan?

Yliopistoista ja ammattikorkeakouluista on jo kauan kiirinyt viestejä, ettei opiskelija-aines ole korkeakoulukelpoista. Harva osaa kirjoittaa kommentoivan referaatin, esseestä puhumattakaan. Kielissä pitää järjestää tukikursseja, samoin alkeismatematiikassa. Onneksi vielä osa opiskelijoista on niitä Taitaja-kisoissa menestyneitä, työssäoppimispaikoissa kunnostautuneita ja lukion lukemalla suorittaneita, joilla on tulevaisuudessa kysyntää.

Kun kuuntelin perjantaina Sirkka-äidin kiihtynyttä uhoamista, mietin, miten joku nuori vastavalmistunut opettaja reagoisi. Opettajan ammatti on ollut vielä toistaiseksi haluttu, vaikka työpaikat ovat vähentyneet säästöjen myötä. Nuori, intoa puhkuva opettaja saattaisi säikähtää ja ottaa kiltisti Pasin kurssille ja antaa hyväksytyn suoritusmerkinnän. Näin ainakin silloin, jos opettajalla on määräaaikainen työsopimus eikä varmuutta jatkopestistä. Nykypäivänä opettajan olisi oltava nöyrä ja notkea. Puuttuva suoritusmerkintä ei olekaan opiskelija-asiakkaan vika – vaan ilkeän ja laiskan opettajan, joka ei viitsi järjestää ”pikkutehtäviä” ja päästää laiskureita pälkähästä.

Rakkaudella, Maire

Tekstarilla ei töitä haeta

Helsinkiläinen markkinointipäällikkö Mari Rihti ihmettelee HS:n mielipidekirjoituksessa 28.9.15 työpaikkahakemusten heikkoa tasoa. Hänen mukaansa kirjoitusvirheiden määrä kertoo, ettei äidinkielen opetuksesta voi enää yhtään nipistää.

Mari Rihdin ihmettely ei ole minulle uutta. Koulutuspäällikkömme kertoi, että häneen oli ottanut yhteyttä työvoimatoimiston virkailija ja kysellyt, eikö amiksessa enää opeteta työnhakutaitoja. Kyllä on opetettu ja  opetettaisiin, jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Elokuun alussa 2015 voimaan tulleissa YTO-opseissa työnhaun asiakirjat ja työhaastattelut on siirretty yhteiskuntatieto-nimiseen oppiaineeseen. Omassa koulussani saimme neuvoteltua kokonaista kuusi tuntia työnhaun opetuksesta äidinkielen opettajille – vain täksi lukuvuodeksi. Voin vain kuvitella, millainen jokavuotinen kissanhännänveto tuntijaoista tulee.

Uudet opsit mahdollistavat muutenkin YTO-aineiden heivaamisen muille kuin alan ammattilaisille.  Olemmeko palaamassa entiseen? Takavuosina kuka tahansa reipas nuori mies tai nainen saattoi opettaa amiksessa ihan kaikkia yhteisiä aineita. Pieniin kouluihin ei haluttu palkata kalliita maistereita, kun talousopettajia ja insinöörejä oli tarjolla pilvin pimein! Onneksi Jyväskylässä yliopistokaupunkina on ollut aina tarjolla päteviä opettajia ihan kaikkiin yhteisiin aineisiin.

Itse olen aina ihaillut talousopettajien ja insinöörien huikeaa itsetuntoa. Kuinka he uskaltavat päteä aloilla, joille heillä ei ole mitään koulutusta? Itse osaan kyllä laittaa hyvää ruokaa ja järjestää päivälliskutsut jopa 15:lle, mutta ei tulisi mieleenikään opettaa edes liha-makaronilaatikon tekoa tuleville kokeille. Jouduin urani alkuaikoina opettamaan taide- ja ympäristökasvatusta, koska minulla sattui olemaan siihen pätevyys (tutkinnossa kirjallisuus ja taidekasvatus). Kuitenkin tunsin itseni täysin epäpäteväksi tehtävään. Jokainen tunti oli koettelemus, ja olin todella iloinen, kun taloon saatiin lopulta oikeasti pätevä henkilö aineen opettajaksi.

Satuin kerran esimieheni luo, kun hän oli lajittelemassa työhakemuksia. Meillä oli ollut koulusihteerin paikka avoinna. Hakijoita oli hieman yli sata. Sylvin pöydällä oli kaksi pinoa, joista toisessa olivat kelvolliset hakemukset ja toisessa kelvottomat. Sylvi puhisi ja puhkui näyttäessään minulle yhtä hylsypinoon joutunutta CV:tä. Se alkoi näin: ”Moi, Sylvi! Olen 23 v tyttölapsi Laukaalta. Mun intohimo on aerobikki ja musan kuuntelu, siis sellasen kunnon rokin”-- Lopussa kiitos seisoi:”En vois alottaa töitä ihan sillon helmikuun alusta kun ollaan menossa poikaystävän kaa kanarian lämpöön, mutta heti sitten kyllä! Terkuin Ninni.” No, onneksi siitä toisesta pinosta löytyi ihan asiallisia hakemuksia. Taitaapa tuo silloin valittu sihteeri olla vieläkin meillä töissä.

Mari Rihti kehottaa laatimaan hakemuksen niin, että se erottuu joukosta ja on persoonallinen.  Nykypäivänä mahdollisuudet hienon markkinointihenkisen CV:n tekemiseen ovat rajattomat – kuitekaan ihan älyttömyyksiin ei pidä sortua. Käyn aina katsomassa äidinkielen opettajien hakemukset – ihan uteliaisuuttani. Saattaahan joukossa olla entisiä opeharjoittelijoitani. Hämmästys on joka kerta suuri: eivät nekään ole kaikki päivänvaloa kestäviä. Mieleen on jäänyt eräs Tiina, joka esittelee koulutuksensa, työkokemuksensa ja mainitsee, että hänellä on mies ja kaksi lasta. Sitten seuraa pitkä selostus koiraharrastuksesta ja hännänhuippuna kuva hakijasta kahden ”ihmissyöjäkoiran” välissä! Olisin ihmetellyt vähemmän, jos opettaja olisi ollut kuvassa vaikka lastensa kanssa, mutta että bitbullterrierien kanssa.

Kuva hakemuksessa olisi kiva, mutta ei ihan mikä tahansa kuva. Ystäväni, joka työkseen valikoi hakijoita haastatteluihin, kertoi, että CV:t pursuvat nykyään kuvia. Tavallisin kuva naisten hakemuksissa on HÄÄKUVA! No, mikäpä ettei: hääpäivänähän nainen on useimmiten kauneimmillaan! Asiakirjan asettelu standardin mukaan on useimmille hakijoille ihan vieras asia. Teksti ryöpsähtelee sivulla laidasta laitaan miten sattuu. Jotkut kirjoittavat keskelle arkkia runolta näyttävän sepustuksen. Kielivirheitä vilisee ja tyyli on puhekielistä. On hienoa kirjoittaa somessa kaikkiin mahdollisiin julkaisuihin, mutta virallisen työhakemuksen konteksti on hieman toinen. Voi toki käyttää rentoa kieltä, mutta mahdollisen tulevan esimiehen puhuttelu Ekiksi ei ehkä ole vastaanottajasta ihan korrektia.

Hyvä uudistus on työnhaun siirtyminen nettiin. Valmiin kaavakkeen täyttäminen ei ole kaikille helppoa, mutta helpompaa kuitenkin kuin kokonaisen kirjeen kirjoittaminen. Nettihakemukset poistavat ainakin ongelman, johon menneinä aikoina aina törmättiin esimerkiksi omalla työpaikallani. Opistoasteen jatkokoulutukseen (restonomi, vaatetusteknikko) sai hakea vapaamuotoisella hakemuksella. Tuo vapaamuotoisuus käsitettiin todella laajasti. Muistan, miten joku oli lähettänyt postikortin etelän lomakohteesta, toinen taas lähestyi koulutuksenjärjestäjää ruutuparista repäistyllä lappusella, jossa oli nimi, puhelinnumero ja saatesanat ”Soitelkaa!”

Rakkaudella, Maire

Hupparipoikia ja räpsyripsityttöjä

Iltalehden jutussa (8.10.15) LVI­-alan yrittäjä Kari Aalto kertoo kypsyneensä velttoihin työssäoppijanuoriin. Hänen mukaansa amisten palkkaaminen on riskistä puuhaa: Osa ei ilmaannu koskaan työpaikalle, joku lähettää illalla tekstarin, ettei sittenkään ole kiinnostunut. Loput tulevat silloin, kun sattuvat heräämään. Voi, miten tuttua! Tiedän, että monen nuoren työssäoppiminen on keskeytynyt siihen, ettei vain jaksa noudattaa työaikoja, ja kännyllä somettaminen on niin paljon mukavampaa kuin raadollinen duuni. Mitä välii? Kai sitä työkkäristä aina jotain korvausta saa. Minulla opettajana jännittävin aika on jakson vaihtuminen ja uusien kurssien aloitus. Muutama opiskelija on aina sitä mieltä, ettei niille eka tunneille ainakaan kannata mennä: eihän siellä tapahdu mitään. Eipä niin. Siellä vain kerrotaan koko äikän kurssin ohjelma, sovitaan tehtävistä, jaetaan ryhmät ja suunnitellaan tulevaa. Sitten nuo hupparipojat marssivat viikon, parin kuluttua paikalle sanomatta sanaakaan ja peruuttavat takariviin ilman mitään opiskeluvälineitä. Mutta kännykkä on kuitenkin kädessä ja sitä näppäillään menomatkalla. Kauniit neitoset puolestaan saapuvat karvat korvilla päällystakeissa ripset räpsyen ja ottavat ekana peilin ja puuterirasian esille. Olenpa pari kertaa nähnyt ripsisraudatkin!

Kun alan kurinpalautuksen, jota missään tapauksessa ei saisi tehdä, porukka järkyttyy. Ihanko oikeesti on tultava kouluun jo kahdeksaksi? Milloin se kirja piti ostaa? Ei oo ilmotettu. Kuitenkin olen lähettänyt viimeistään viikkoa ennen kurssin alkua Wilma-­viestin, sp-­viestin ja tekstiviestin asiasta. Kun seuraan lukijoita, niin ne myöhäisimmät heränneet eivät ole ainakaan Wilmaa edes avanneet. Ja opoilta pukkaa viestiä, että Milja on nyt ollut perheen kaa lomalla, Petteri töissä, Niklas jännetupentulehduksessa, Joonas pelimatkoilla... että voisitko ottaa ne vielä kurssille? No, helppohan heidät on ottaa, koska jatko on samanlainen: ei hotsita, ei jaksa, iskee flunssa, on muuten vain ankeeta. Seuraava taistelu käydään kurssin suorittamisesta: läpi vai ei?

Sanon aina joskus, että entäpä jos minä jäisin kotiin aamulla, kun ei huvita lähteä. Monta kertaa vituttaa ihan tosissaan: meni eilisilta pitkäksi ystävien & tovereitten kanssa, tai muuten vain tekisi mieli jäädä vällyjen väliin. Töihin on kuitenkin tultava – tai esimiehelle on ilmoitettava syy, miksi ei voi tulla. ”No, se on sitten eri asia, jos on oikeesti töissä!” sanoo moni. Kouluun ei tartte tulla: se on vain koulua! Kyllä tässä ongelmassa on kyse myös koulun ja työssäoppimispaikan välisestä vuorovaikutuksesta. Eikö olisi ihan perusteltua sopia yhteisistä käytänteistä: esimerkiksi kännykän käytöstä ja työhöntuloajoista?

Yrittäjä Aaltoa sieppaa erityisesti nuorten älypuhelimen käyttö. Ei se ole vain nuorten ongelma. Katselin tänään Femmalta Ruotsin prinssin ristiäisiä. Ainakin pariin kertaan kuvattiin naista ja miestä, jotka KIRKOSSA näpsyttelivät kännyjään! Myös omat kollegani someilevat kesken opekokousten ja jaksokahvien. Toisaalta ymmärrän: Ei se anti aina niin valioluokkaa ole! Huonoa saarnaajaa ei kirkkokansa jaksa kuunnella. Opiskelijoille olen ottanut nyt tänä syksynä tiukan linjan: Puhelimet kiinni, reppuun tai laukkuun ja laukku lattialle. Osa panee kännynsä taskuun ja livauttaa sen sitten sieltä käteen ja alkaa näpyttää. Sanon tuolloin:”Älä sinä Antti taas aloita sitä kännykkämasturbaatiota! Ope kyllä näkee kaiken.” Tuolle ilmiölle keksi ihan suomenkielisen vastineen yhteistyökumppanini OKL:n didaktiikan lehtori Matti Itkonen jo vuosia sitten: itselmöinti! Loistava uudissana, kiitos, Matti!

Kyllä on yrittäjä Aallolla ihmettelemistä nuorison käyttäytymisessä. Niin on monella muullakin. Onneksi on sentään paljon ihan kunnollisia nuoria, jotka pärjäävät työssäoppimisessa ja kesätöissäkin. Esimerkiksi ystäväni 17­-vuotias tytär sai Jyväskylän kaupungin kesätyöarpajaisissa työpaikan, hoiti hommansa hienosti ja sai kannustavan palautteen. Hänen kaltaisillaan on tulevaisuus – näyttipä Suomen tilanne sitten miten ahdistavalta tahansa.

Rakkaudella, Maire

Ammatillisen koulutuksen alasajo, osa 2

Vuonna 2011 kirjoitin Ksml:een mielipidekirjoituksen erityisopetuksesta – ja sohaisin ampiaispesään eli erityisopetuksen pyhyyteen. Nyt neljä vuotta myöhemmin tuntuu, että opettajat ovat nostaneet kätensä pystyyn ja luovuttaneet. Jyväskyläläinen erityispedagogiikan professori Saloviita sai haluamansa: jokainen lapsi on erityinen, mutta tasa-­arvon nimissä kaikkia on opetettava samoissa ryhmissä, sillä muutoinhan lapsiparat syrjäytyisivät. Erityisluokkia ei muka ole, vaikka oikeasti pienryhmäopetusta on välttämätöntä järjestää kaikkialla Suomessa. Sen hämäysterminä on yksilöllistäminen.

Tuntuu, että vuosi vuodelta yläkouluista tulee sekä amiksiin että lukioihin entistä erityisempiä nuoria. Me opettajat emme ole ihmeidentekijöitä. Emme vain kykene mukauttamaan opetustamme niin, että esimerkiksi 27 opiskelijan amisryhmässä jokaisen lähtötaso voitaisiin ottaa huomioon ja sen myötä tarjota niin laadukasta opetusta, jotta kaikki oppisivat ainakin perusasiat. Yläkouluista meille tulee nuoria, joista yhä useammalla on jonkinlainen diagnoosi: ADHD, dysfasia, paniikkihäiriö, lukiongelma, mielenterveysongelma jne. Ryhmässä saattaa olla puolet ns. taviksia ja loput ongelmaisia. Kun esimerkiksi 14:llä on HOJKS, niin kuinka aineenopettaja kykenee tarjoamaan yksilöllistä opetusta? Tarvittaisiin oma erityisopettaja joka ryhmälle. Se on saattanut olla jyväskyläläisprofessorin unelma. Nyt vain koulutussäästöjen nimissä ryhmät suurenevat, eikä sijaisiakaan saa ottaa. Niinpä kaikki opiskelijat – niin erityiset kuin taviksetkin – joutuvat välillä selviämään ihan keskenään.

Yläkouluissa yritetään kiertää ongelmaa. Kun erityisluokkia ei saa olla, vaikeimmat tapaukset siirretään pienryhmiin, tai oppilaat suorittavat esimerkiksi matematiikan, englannin tai äikän yksilöllisin tavoittein. Viime vuosina olen kohdannut lukion kursseilla yhä enemmän opiskelijoita, joilla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä suoriutua lukio-­opinnoista. Tällöin osa vanhemmista on vaatinut mukautettua opetusta ja helpompia tehtäviä, jollaisiin oppilaat ovat yläkoulussa tottuneet. Kuitenkin yo­-kirjoitukset ovat kaikille samat. On aikamoinen karhunpalvelus nuorelle, jos hänelle uskotellaan, että lukion voi läpäistä mukautetusti.

Osasyyllisiä heikkolahjaisten nuorten lukioon hakeutumiseen ovat vanhemmat ja jopa opot. Vieläkään Suomen maassa ei tiedetä, mitä tarkoittavat yhdistelmäopinnot. Nuoret ovat kertoneet minulle, että heitä on kehotettu hakeutumaan amikseen ja ilmoittautumaan kaksoistutkintoon, koska ”siellä ei tarvitse suorittaa kuin neljä lukioainetta ja siellä on muutenkin löysempää!” Ennen sai puhua apukoulutasoisista oppilaista. Nyt varmaan leimaudun vihapuheiseksi rasistiksi, kun uskallan väittää, että apukoulutasoisia opiskelijoita tulee pilvin pimein toisen asteen koulutukseen. Mutta mihin he menisivät, kun erityisluokkia ei missään enää ole?

Vuosi sitten kohtasin nuoren miehen, joka oli lähes luku­- ja kirjoitustaidoton. Kuitenkin hän oli käynyt naapurikunnan lukiota vuoden, ja sitten hänet oli ohjattu amikseen. Olen aina luullut, että ammattitaitoisen sähköasentajan, putkimiehen, kokin tai painajan pitää ymmärtää, mitä ohjeissa tai manuaaleissa lukee. Ei ilmeisesti enää tarvitse. Kaikki, jotka ovat päässeet kouluun, saavat kolmessa vuodessa ammattitutkinnon, jos he ovat hengailleet koulun liepeillä, ja heidän on nähty käyvän KELA­-kortilla syömässä!

Sekä ammatinopettajat että YTO­-opettajat tuskailevat, miten saada eri opiskelijoille hyväksytyt merkinnät kursseista. Tiedän, että amiksista pääsee tai joutuu työelämään ”ammattilaisia”,  jotka eivät suoriudu työstään. Sitten taas on joukko taitajia, jotka ovat selviytyneet hyvin siitä huolimatta, että opettajien aika on mennyt niitä heikoimpia ohjatessa. Puutteellisin taidoin ja tiedoin työelämään viskatut nuoret ovat koulun syrjäyttämiä. Heille valkenee varsin nopeasti, ettei työtä löydy – tai työpaikassa ei pärjää.

Koulussa on opetettava ihan elämän alkeita. Aamulla on herättävä ja tultava paikalle 8.00. Ei minuutin yli. Opiskeluvälineiden on oltava mukana. Känny on suljettava ja pidettävä repussa tai laukussa opetuksen ajan. On kuunneltava, osallistuttava ja tehtävä töitä – myös kotona. Oikotietä onneen ei ole, eikä koulussa ole aina hauskaa. Elämä on – haasteellista. Nykyään vain aika monen on mentävä vaikeimman kautta, ennen kuin karu totuus valkenee.

Rakkaudella, Maire

Roosa nauha -kuukausi

Sain tiedon sairastumisestani rintasyöpään toukokuun lopussa 2007. Menin suoraan Syöpäyhdistyksen labran kontrollista oman työmaayksikköni kokoukseen. Istahdin kollegani Annen viereen ja kerroin asiasta. Olin ihan tyyni, samoin kollega. Kymmenen prosenttia suomalaisista naisista sairastuu elämänsä aikana rintasyöpään; se on naisten yleisin syöpä. Miksi en siis minä?

Perheestäni eniten järkyttyneitä olivat lapset. Lohdutin heitä ja muistutin Lyyti-mummon elämänviisaudesta: ”Kuolemoo kummempoo ee oo!” Pääsin jo parin viikon kuluttua leikkaukseen, jonka teki punasteleva kirurgiharjoittelijapoika. Etukäteistutkimuksessa hän heitteli rintojani kuin lihakauppias fileitä, piirteli tussilla viivoja rintaani ja totesi: ”No, onhan tässä, mistä ottaa!” Niinpä.

Leikkaus sujui hyvin, ja jo juhannuksen vietin valkkaria nautiskellen ystävieni kanssa. Heinäkuussa menin tuomiolle. Minulle kerrottiin, että syöpäni on kiltti, ja minulla on hyvät mahdollisuudet jäädä eloon. Kuitenkin kainalosta oli löytynyt mikrosirun kokoinen etäpesäke, jota leikkauksen yhteydessä tehdyssä jääleiketutkimuksessa ei ollut havaittu. Siispä jouduin uuteen leikkaukseen.

Pelkään hysteerisesti kaikkia kirurgisia toimenpiteitä. Niinpä pyysin kaksinkertaista esilääkitystä, mikä osoittautui tarpeelliseksi. Leikkaussalissa minua odotti vierasmaalainen nukutuslääkäri Mihail (nimi muutettu). Hän yritti panna kanyyliä suoneen. Ei onnistunut. Mihail tökki koko vasemman käsivarteni tohjoksi ja siirtyi piikittämään oikeaa käsivartta. Sitten hän totesi: ”Teillä hoono sooni!” Minä vastasin: ”Teillä hoono soomi!” Sitten Mihail levitti kätensä ja sanoi: ”Mina ei osaa.” Leikkaava lääkäri (plastiikkakirurgi) odotti hanskat kädessä, kun hoitajat ryhtyivät soittelemaan ja pyydystämään uutta nukutuslääkäriä. Siinä vaiheessa olin täysin lamaantunut. En kyennyt sanomaan mitään. Ystäväni ihmettelivät jälkeenpäin, miksi en kiroillut. Jos olen oikein kunnolla shokissa, en kykene edes kiroilemaan.

Lopulta Mihail itse löysi ystävänsä Tamaran, joka tuli ja sai ensi yrityksellä neulan suoneen. Mihail kuitenkin tössi vielä toisen kerran. Hän herätti minut liian aikaisin. Sain astmakohtauksen, ja minua jouduttiin lääkitsemään. Mihail porhalsi vuoteeni päätyyn Tamaran kanssa ja sanoi: ”Hjuva narkosi. Ei proplemi.” Tartuin miestä rinnuksista kiinni ja sanoin, että haluan tietää hänen nimensä.

Tein keskussairaalan ylilääkärille reklamaation tapahtuneesta. Vastausta ei kuulunut. Lähetin huomautuksen uudelleen. Sitten minulle soitti Mihailin esinainen, joka puolusteli alaistaan: ”Voi, kun se Mihail on Petroskoista kotoisin ja tahtoisi niin kovasti olla Suomessa töissä. Kielitaito ei ole vielä hyvä, mutta nukutuslääkärinä hän kykenee toimimaan!” Että sillä tavalla. Nukutuslääkäri voi olla puolikielinenkin! Eihän nukkuva potilas yleensä puhu.

Syöpätarinani eteni mallikkaasti. Sain 25 kertaa sädehoitoa, ja kirjoitin asiasta lehteen. Kiitin julkista terveydenhoitoa erinomaisesta palvelusta. Tehyläiset pyysivät minua mukaan mielenosoitukseen Helsinkiin. En lähtenyt, vaan läksin lomalle Pohjois-Saksaan. Olisin halunnut töihin, mutta syöpälääkärin mielestä minun kuului levätä. Ylioppilaskirjoitukset sain sentään esitarkastaa Kelan luvalla.

Syöpähoidot jatkuivat vielä viisi vuotta Tamofen-lääkityksellä. Se aiheutti kuumia aaltoja päivin ja öin. Minulla oli tunneilla mukana talouspaperirulla, josta aina otin paperia ja pyyhin märät kasvoni. Sanoin opiskelijoille: ”Sori, mummolla on taas tämä vaihdevuosikohtaus ja kuuma aalto!” He suhtautuivat hyvin ymmärtäväisesti.

Olen nyt terve, mutta huomisesta ei kukaan tiedä. Ystäväni Anne, jolle ensimmäisenä sairaudestani kerroin, kuoli vuotta myöhemmin aivoinfarktiin muutamassa päivässä. Kaipaan häntä usein.

Ystävät, toverit, ostakaa Roosa nauha-tuotteita. Osa hinnasta menee syöpätutkimukseen.

Rakkaudella, Maire

PS. Kuppikokoni ovat B ja D. En suostu vasemman rinnan pienennykseen, vaikka minulla siihen on suositus epikriisissä. Ei se nyt paljon haittaa, jos korut vierivät kaulasssa vasemmalle puolelle epäsymmetrian takia.