Esimakua eläkeläisten kohtelusta

Olen aina ollut likinäköinen. Toisaalta olen sen verran narsisti, että mielestäni silmälasit sopivat tyyliini. Olen aina valinnut erikoisia kehyksiä - pakko tunnustaa, että Prada on paras. Kuitenkaan likinäköisyys ei ole kiva asia. Kun siihen sitten yhdistyi ikänäkö ja jouduin hankkimaan kaksiteholasit, linssien hinnat alkoivat hipoa pilviä.
  Näkökyky on ollut työterveyteni kannalta ehdottomasti ykkösasia. Kun esitarkastin viime kevään yo-kokeita, olin pulassa. Nykynuorten käsialat ovat usein pienenpientä tihrustusta - ja vielä haalealla lyijärillä kirjoitettua. Niinpä jouduin muutamien paperien lukemiseen käyttämään erityistekniikkaa: nostin toisella kädellä roikkuvaa yläluomea ja pidin toisella kädellä suurennuslasia tekstin päällä. Hyvin meni - ainakin tuloksista päätellen.
  Viime viikolla hakeuduin yksityisen lääkäriaseman silmälääkärille, koska viimeisen puolen vuoden aikana näköni on jälleen heikentynyt. Telkkaria näen katsoa noin puolentoista metrin päästä, kaduilla ihmiset pysäyttävät minut, kun en tervehdi. Autolla en uskalla lähteä ajamaan kuin tuttuja teitä: näen liikennemerkit ja opasteet vasta kohdalla!
  Sain silmälääkärissä erinomaista palvelua (100 euroa/ 30 min). Lopputulemana oli lääkärin karu totuus: kummassakin silmässä on harmaakaihi, ja lisäksi likinäköisyys on lisääntynyt (-10 ja -8,5). Kerroin totuudenmukaisesti lääkärille, että jään eläkkeelle 1.8. Tuota ei olisi pitänyt sanoa, vaan olisi pitänyt kertoa tulevan eläkeläisen lukuisista kirjallisista töistä, joissa tarvitsen hyvää näkökykyä.
  "Jos olisitte työssä, teidän silmänne leikattaisiin heti, mutta kun ette ole, saattaa olla, että pääsette leikkausjonon hännille - tai ette jonoon ollenkaan!" totesi lääkäri. Vaikka olen mielestäni lähes sokea, minua ei vielä kannata yhteiskunnan varoilla hoitaa. Minä 64-vuotias eläkeläinen voin rauhassa sokeutua kotona. Tästäkö alkaa hoidon priorisointi? Me vanhat ihmiset istumme kuoleman esikartanossa ja odotamme, että loppu tulee. Kyllä se varmaan tällä menolla tuleekin entistä nopeammin. Sen sijaan, että hoidettaisiin kaikki sairaudet kohtuullisen nopeasti, pannaan ihmiset jonoihin voimaan entistä huonommin. Entäpä jos minä asuisin niin kaukana palveluista, etten voisi liikkua omalla autolla? Kaikki palveluthan on lakkautettu ja keskitetty suuriin taajamiin. Eläkkeeni on sen verran hyvä, että voisin taksilla hurauttaa vaikkapa apteekkiin - mutta entä ne köyhät eläkeläiset?
  Lääkäri sanoi yrittävänsä perustella leikkauksen tarvetta lukuisilla muilla sairauksillani. Olen kyennyt olemaan täysipäiväisesti työssä yli henkilökohtaisen eläkeikäni, eikä sairauspoissaoloja ole ollut kuin muutamia päiviä lukukauden aikana. Olen aina päässyt omalle lääkärilleni Kyllöön - tai kiiretapauksissa Novaan. Hoito on ollut erinomaista. Nyt eläkkellä taitavat palvelut päättyä. Yhteiskunnan ei kannata kustantaa tarpeettoman ihmisen hoitoa. Yksityisessä sairaalassa silmäni leikattaisiin heti noin 1000 eurolla!
  Lisäksi lääkekulut ovat nousseet koko ajan. KELAN korvaus on esimerkiksi astmalääkkeistä vuodesta 1975 laskenut 80 %:sta 65:een.  En ihmettele ollenkaan, että 1000 euron eläkkeellä joutuu miettimään, ostaako ruokaa vai välttämättömät lääkkeet. SSS-hallitus keksii yhä lisää poistettavia etuuksia. Ihmeellistä on, että ne kohdistuvat kaikkein köyhimpiin ja heikoimmassa asemassa oleviin. Keliaakikot, diabeetikot, allergikot, mielenterveyspotilaat ja fysioterapiaa tarvitsevat ovat jo joutuneet kyykytettäviksi.
  Kun katsoo päivittäin uutisia, tajuaa, miten köyhät ja sairaat ovat täysin heitteillä. Mielenterveyspotilaita ei voida pitää laitoksissa, eivätkä he saa tarpeeksi apua avohoidossa. Niinpä he reagoivat kukin omalla tavallaan - valitettavan usein väkivallan keinoin. Itseni puolesta en pelkää. Voin odottaa rauhassa kuolemaa. Mutta lasten ja lastenlasten takia kauhistuttaa, mihin tämä maailma on menossa. Turvattomuus lisääntyy joka päivä. SSS-hallitus lietsoo eriarvoistamista ja kyykyttää kansaa.
  Miksi me hyväksymme leikkauspolitiikan? Miksi emme reagoi? Itse aion lähteä Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan - mielenosoitukseen syyskuun alussa. Pitää edes mummon yrittää vaikuttaa jotenkin.

Rakkaudella, Maire, vanhus ja pian lehtori emerita
      

Pohjan tähteet

Maanantaina tuli postissa eläkepäätös ja työeläkekortti. "Miltä sinusta nyt tuntuu?" minulta kysytään kuin EM-mitalistilta. No, eipä juuri miltään. Panttasin eläkkeellejäämistäni viimeiseen mahdolliseen päivään eli 30.6. Edellisenä päivänä pyysin jo katkaisemaan sähköpostin & Wilman. Ei ihan onnistunut. IT-tukihenkilö kakisteli ja haukkoi henkeään. Onneksi eläkeneuvojani & palkanlaskijamme on niin ihana ihminen, että hän järjesti kaiken parhaalla mahdollisella tavalla. Sain luovuttaa avaimet ja SIM-kortin. S-postissa viestit palautuvat lähettäjälle saatesanoin: "En ole enää Jkky:n palveluksessa. Rakkaudella, Maire."  Wilmaa en avaa. Ei huvita vastailla kysymyksiin "Miks mulla on hyls?" tai "Mitä multa puuttuu, kun on SK?"
    Lähetin muutamille läheisille työtovereilleni "testamentin", jossa kerroin eläköitymisestäni. Onnitteluja sain pilvin pimein. Paras palaute oli eräältä samoin ajattelevalta kollegalta. Se kuuluu näin: "Ihan vähällä, ettei käy  kateeksi, että pääset pois näkemästä, miten systeemi tuhoaa sivistyksen ja koulutuksen ja rakentaa Suomesta banaanivaltion ilman banaania!"
  Mietin eläköitymistä pitkään ja hartaasti. Olisin voinut jatkaa 68:aan asti. Keväällä tuli sellainen olo, että jos Keva saa lopulta selvitettyä oikean henkilökohtaisen eläkkeellejääntipäiväni, niin so what? En ihan luota Kevaan, mutta erityisasiantuntija XX vakuutti, että päivä 3.4.2016 on oikea. Muutama ystäväni epäili, ettei Facebookissa julkaisemaani vanhuuseläkehakemusta hyväksyttäisi: sehän on vasta hakemus. Vastasin, että jos Keva hylkää anomuksen, Jkky valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen asiasta!
  Edelleen mietin, mitä sitten eläkkeellä teen. Minusta ei ole minkään lajin aktiiviharrastajaksi, eikä joutenolokaan innosta. Nyt olen jo ilmoittautunut mukaan Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan -ryhmään töihin. Voisin alkaa päätoimiseksi kapinalliseksi. Aina siellä, missä lippuja liehutellaan, voisin olla mukana!  Myös pakolaisten opettajaksi voisin ruveta. Suomen kielen alkeiden opettaminen tai keskustelukerhon vetäminen saattaisi olla hauskaa.
  Hyvin tärkeä asia minulle ovat omat juuret ja suku - vaikka en aina niin hyvissä väleissä sukulaisteni kanssa ole ollutkaan. Tällä viikolla postista tupsahti Vidgrenien sanomat -lehti. Siinä haettiin aviisille toimittajia ja kerrottiin sukukirjan tekemisestä. Ilmoittauduin heti töihin. Saa nähdä, riittääkö CV:ni, jota en vielä edes ole tehnyt.Vahvin näyttö osaamisestani on mukanaolo Jkky:n historiikin tekemisessä. Teoksen kirjoittaja oli Jaana Janhila, ja nuo miltei kolme vuotta, jotka prosessissa vierähtiviät, eivät ikinä unohdu. Niistä kaunokirjailija JJ saisi aikaan mehevän romaanin!
  Läksiäisiä minulla on ollut jo kahdet. Rakkaimmat työtoverini äikänopet hakivat minut perjantaina 1. heinäkuuta Laukaaseen. Menomatkalla minulle tarjoiltiin suklaalla kuorrutettuja mansikoita & kuoharia. Perillä odotti ihana pitopöytä herkkuineen. Lopuksi menimme Kanava-teatterin ensi-iltaan. Bravo, siskot! Ne olivat näköiseni juhlat: ei pönötystä, puhumattakaan hirveistä teennäisistä juhlapuheista "kun sinä nyt olet tehnyt pitkän uran..." Varaslähdön läksiäisiin tein jo torstai-iltana. Muistamatta koko eläköitymistä olin kutsunut entisen kollegani & hänen miehensä kylään. Avasimme pullon aitoa samppanjaa ja kilistimme. Lisää läksiäisiä on luvassa syksyllä kt-opettajille. Ja sittenhän ne vasta bakkanaalit järjestetään, kun voitamme palkkariidan käräjäoikeudessa! Ei minusta ihan helposti eroon pääse,
  Kuitenkin mielen täyttää haikeus. Olen hyvin surullinen jäljelle jäävien kollegojen puolesta. Pelkään, ettei tulevaisuus tuo tullessaan muuta kuin pahaa mieltä. Nykyhallitus Sannin johdolla ajaa Suomen koulutuksen todella banaanivaltion tasolle. Äidinkielen opetuksen merkitys katoaa - kaikkihan sitä osaavat. Kunpa olisikin niin, vaan kun ei ole. Eikä vain äikän opetus ole vaakalaudalla. Historian muuttaminen valinnaiseksi vie tuhkatkin pesästä. Kuka sanoikaan, ettemme voi ymmärtää nykypäivää emmekä tulevaisuutta ilman historian tietämystä?

Rakkaat lukijani, kirjoitan edelleen blogia. Mietin, mikä olisi aihepiirini - vanhusten asiat kiinnostaisivat. Olenhan nyt virallisesti vanhus. Myös kouluelämää seuraan edelleen kiihkeästi. Kiitos, että niin moni on jaksanut lukea juttujani. Palaute on ollut ihanaa. Sitä lukiessa olen ollut surullinen: harva uskaltaa kirjoittaa muuta kuin yksityispostia. Nykypäivän työelämä on liian raadollista; mielipiteenvapautta ei juuri ole.

Rakkaudella, Maire

Jo joutui armas aika

Toukokuun loppuviikot kuluivat yo-kirjoitusten tuloksia ihmetellessä. Äidinkielessä kt-opiskelijat menestyivät ihan hyvin. Lähes sadasta kirjoittajasta vain yhden suoritus hylättiin. Opiskelijan näkökulmasta oli ilahduttavaa, ettei muita hylsyjä tullut. Toisaalta ihmetyttää, kuinka heikoilla suorituksilla pääsi läpi. Tuntuu, ettei oikeakielisyydellä ole enää väliä. Lähes käsittämättömästä tekstitaidon vastausmössöstä saa yhden pisteen. Nollia ei kannata antaa.
  Älliä ei ole enää helppoa saada. Kollegani Joutsan lukiosta oli arvioinut monta, monta   suoritusta laudaturiksi - miltei kaikkien pisteet olivat laskeneet ja tuloksena oli eximioita pilvin pimein. Meillä tuli vain yksi ällä - naismuistiin vähiten. Tarjolla olleet olivat laskeneet maagiset viisi pistettä, niin että putosivat alle 87 pisteen, joka on laudaturin rajaksi alhainen.
  Kevätjuhlat järjestetään meillä Paviljongissa. Kolmen yksikön juhlat ovat peräkkäin klo 9, 12 ja 15. Orgaisointi on mallikas: ennalta harjoiteltu kävely estradille, kättelyt, ruusujen ojentamiset ja lakitukset sujuvat nopeasti. Parasta on aina Konservatorion bändin musiikki. Kun kuuntelin laulajia, niin totesin, että he peittoavat mennen tullen akuankkaääniset nasaalit nuoret naiset, jotka vinkuvat radioaalloilla päivittäin. Ammattitaito kuuluu. Suvivirsi oli hienosti sovitettu: ei mitään körttiveisuuta vaan jatsahtavaa kepeää soitantaa ja laulantaa. Juhlan jälkeen parasta on aina halailla komeita nuoria miehiä - ja naisia - Paviljongin aulassa. Skumppalasillisen jälkeenpäin nautimme Akeksandrassa erään uuden ylioppilaan & matkailuvirkailijan vanhempien tarjoamana.
  Mietin, oliko juhla viimeinen kevätjuhlani. Ehkä. Odotan Kevasta tietoa, mikä on lopullinen henkilökohtainen eläkkeellejääntipäiväni. Se ei nimittäin ole selviö. Luulin vuosikausia, että tuo tärkeä päivä on 3.4.2016. Maaliskuussa menin Omat tiedot -sivuille ja hämmästyin: siellä oli päivämäärä muuttunut. Eläkeikäni tulisi täyteen vasta 31.12.2016. Soitin Kevaan, jossa virkailija yritti laskurin avulla selvittää, missä mättää. Ei selvinnyt. Sain toukokuussa paksun nipun papereita ja pahoittelut siitä, että tiedoissani on virhe, jota yritetään etsiä.
  Vielä tätä kirjoittaessani odotan lopullista vahvistusta. Minulla on varasuunnitelma: voin jäädä syyslukukaudeksi osa-aikaeläkkeelle, jolloin minulla olisi vain neljä kurssia. Kun minulla on sekä valtion että kuntien työsuhteita, eläkeiän ja eläkkeen määrän laskeminen pitäisi kuulemma tehdä käsin. Se ilmeisesti tuottaa ongelmia virkailijoille. Laskurit eivät pelitäkään!
  Minulla on tyhjä olo. En osaa oikein ryhtyä mihinkään, kun en tiedä, mitä teen ensi elokuussa. Muutto remontin alta Harjulta Viitaniemeen ei todellakaan houkuta. Alkaa olla sellainen tunne, että tämä oli nyt tässä. Irtisanomisaikani on kuukausi, joten pian pitäisi alkaa saada tietoa, mitä tehdä. Ilmat ovat onneksi sopivan viileitä, joten voin perinteiseen tapaan tehdä odotellessani joulusiivousta. Se on ollut vuosikaudet sopivaa aggressioiden purkamista lukuvuoden päätyttyä.
  Sain tänään luetuksi myös viimeiset kirjallisuusesseet. Yllätyin, että porukka oli ymmärtänyt, mistä on kyse. Suurin osa oli löytänyt jonkin ongelman tai näkökulman, josta käsin eritteli teemaa. Vain muutamalla heikommalla oli juonen selostusta. Minua ilahdutti myös se, että kun "pakottaa" lukemaan edes yhden kirjan, niin suurin osa onkin tykännyt siitä. Lokki Joonatan, Hucleberry Finnin seikkailut, Jekyll & Hide, Ylpeys ja ennakkoluulo, Baskervillen koira, Syvä uni ja jopa Mankellin Riian verikoirat olivat olleet ihan kelvollista luettavaa. Jess! Yritän nyt laskeutua lomatunnelmaan. Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Siitä kerron seuraavassa postauksessani.
  

Ei korppi korpin silmää noki

Eräs entinen esimieheni sanoi minulle kerran:"Sinä olet sellainen ihminen, jolle kaikki kertovat kaiken!" Ei tuo varmasti ihan pidä paikkaansa, mutta kuitenkin. Mietin, että minun pitäminen Leelian lepotuolina johtunee siitä, että minuun voi luottaa. En ikinä kerro asioita eteenpäin, jos ystävä niin vannottaa. Lisäksi minut tunnetaan työtoverina, joka yrittää kriisitilanteissa neuvoa, kenelle kannattaa valittaa. Olen valittamisen mestari.

Kiperimpiä tilanteita työpaikalla ovat olleet kiusaamiset. Esimieskin voi olla kiusaaja. Jouduin vuosia sitten osalliseksi tapahtumaan, jota en ikinä unohda. Työtoverini soitti ja pyysi saada tavata minut. Hän tuli toisesta toimipisteestä luokseni ja puhkesi puhumaan. Tarinaa riitti yli tunnin. Itkun lomassa Jari kertoi, että hän on päättänyt irtisanoutua. Hän ei jaksa enää jatkuvaa esimiehen kiusaamista.

Jari oli joutunut esimiehensä vainon kohteeksi. Hän oli kokenut työn mitätöimistä, uhkailua, eristämistä, työn vaikeuttamista, juoruilua...Muutaman kerran esimies oli ollut aamulla odottamassa, tuleeko Jari töihin ajoissa. Hän oli yrittänyt selvittää asiaa esimiehen esimiehen kanssa - ilman tulosta. "Mitä sinä tekisit tässä tilanteessa?" Jari kysyi. Vastasin, etten ainakaan sanoisi itseäni irti, sillä sitähän tuo kiusaaja juuri toivoo. Tein nopean päätöksen: soitin siitä paikasta työyhteisön ylimmälle "bossille", selostin tilanteen ja annoin Jarin itsensä kertoa loput.

Jarin tarinalla oli happy end. En tiedä enkä haluakaan tietää, miten asia sen jälkeen eteni, mutta kiusaaminen loppui. Ystäväni on edelleen työtoverini ja on edennyt urallaan hienosti. Sama esimies kiusasi myös toista työntekijää, joka oli puhunut asiasta eräälle rehtorille. Tuo fiksu ihminen pelasti kiusatun siirtämällä hänet omaan yksikköönsä.

Olen itsekin joutunut kiusatuksi. Olen juuri sopiva tyyppi kiusaamisen kohteeksi: hoidan työni niin hyvin, ettei siitä löydy moitteen sijaa. Kun teen virheitä, tunnustan ne heti ja pyydän anteeksi. Olen itsevarma ja suorasanainen,  kyseenalaistan asioita. Pahin kiusaajani oli ay-aktiivi, joka tuli kollegani kanssa kesken oppitunnin oppilaiden kuullen luokkaan minua haukkumaan. Tuolloin lopetin kaiken kommunikoinnin miehen kanssa. En tervehtinyt, en sanonut hänelle sanaakaan. Lopetin myös yhteisissä virkistystilaisuuksissa käymisen. Muutaman kerran oli pakko puhutella häntä: kokouksen puheenjohtajana minun oli annettava hänelle puheenvuoroja. Tiedän, että psykologien mielestä minun olisi pitänyt selvittää asia. Mutta tiedän myös, ettemme olisi yksimielisyyteen päässeet. Miksi siis tuhlata aikaa jonninjoutavaan keskusteluun?

Lievempiä kiusaamistapauksiakin on ollut, mutta olen ohittanut ne. Kun esimerkiksi tulee kahvihuoneeseen ja puhe katkeaa äkkiä, kyseessä on Agatha Christien erään dekkarin mukaan "enkeli lensi ohi" -tilanne. Työpaikalla puskaradio on paras viestintäväline. Olen saanut lukemattomia kertoja kuulla, mitä se ja se minusta siellä ja siellä sanoi. Olen melkein aina antanut juorun mennä ohi korvien. Jos jonkun mielestä kuusikymppinen lehtori ei saisi värjäyttää violetteja raitoja, ottaa tatuointia tai lävistystä, niin so what? "Ei paska pöyhien parane", totesi legendaarinen Norssin lehtori kerran erään harjoittelijan tunnista. Nykypäivänä tuosta palautteesta joutuisi varmasti esimiehen puhutteluun!

Tänä viimeisenä työvuotenani olen aistinut entistä enemmän työilmapiirin heikkenemistä. Ammattikoulu-uudistus ja SSS-hallituksen leikkaukset syövät naista ja miestä. Tulevaisuus on uhkaava: seuraava reformi odottaa, eikä sen sisällöstä ole mitään tietoa. Onko yhteisten aineiden opetusta amiksissa enää lainkaan? Varmuutta työpaikasta ei enää ole. Se ruokkii konflikteja, jotka pitäisi selvittää. Kuitenkin tuntuu, että työpaikkakiusaaminen on tabu. Esimiehet välttelevät ongelman kohtaamista ainakin silloin, jos kiusaajana on toinen esimies tai suosikkialainen. Ei haluta nostaa kissaa pöydälle, kun se on niin painava. Emme osaa olla olla korrektisti eri mieltä. Monesti kunnon riita puhdistaisi ilmapiiriä paremmin kuin hyssyttely ja hynnelöinti.

Loppuun lainaan lempirunoilijaani Helvi Hämäläistä (Valitut runot, 1987). Jokainen tulkisee runon itsestään käsin.

Joku sanoo:Tässä on aita.
Sen aidan ylitse menen.
Joku sanoo: Tässä on muuri.
Sen muurin murskaan.
Joku sanoo: Tässä on taivas.
Niin taivaaseen minä menen.
Minä taivaaseen menen.
Joku sanoo: Et ylitse mene, tässä on tuonenvirta.

Otan kovan elämäni kiviä ja ylitse menen.
Niin: ylitse menen ja murran muurin
           ja taivaaseen menen.
Kovan elämäni kiviä pitkin yli tuonelan virran menen.

  

Äidinkielestä äitienpäivänä

Tyttäreni sai työpaikan viestintätoimistosta. Hän kertoi olevansa communications assistant. "Mutta mitä sinä siellä oikeasti teet?" kysyin. Hän sanoi toimivansa sisällöntuottajana: eri yritykset tilaavat sisältöjä kaikkiin mahdollisiin sosiaalisiin medioihin, ja tyttäreni tekee niitä. Jos uraputki aukeaa, niin ehkäpä hän istahtaa joskus creativen pallille! Taas kerran mammaparka sai niellä karvasta anglismien kalkkia. Lisää on luvassa: tyttäreni valmistuu medianomiksi. Onneksi ei sentään estenomiksi eikä vestonomiksi! Paikanhakuilmoituksissa vilisevät software developerit ja  management consultantit. Odotan, milloin haetaan fitness instructoria. Fitnessohjaajahan on vain ohjaaja.

Meille suomalaisille tittelit ovat tärkeitä. Muistan, kuinka kasari- ja ysärivuosikymmenellä olin vanhempana mukana poikani jääkiekkojoukkueen tukitoiminnassa. Sitä pöyhkeämpiä isät olivat, mitä korkeamman tittelin he junnujoukkeen hierarkiassa saivat: joukkueenjohtaja, huoltopäällikkö, päävalmentaja... Onneksi nuo nimitykset sentään olivat suomenkielisiä. Puhuttaneenko nyt directeur sportifeista, carereista ja coacheista?

Omalla työpaikallani määrättiin muutama vuosi sitten, että jokaiselle opettajalle painetaan henkilökorttiin vain sana opettaja. Myönnän ihan reilusti, että itsekin tykkään omasta tittelistäni: minulla luki aiemmassa kortissa FM, äidinkielen lehtori. Aion pitää sen eläkkeelle asti ja varastaa vielä muistoksi. Lehtori-nimike tarkoitti aikoinaan yliopiston loppututkinnon suorittanutta opettajaa, esimerkiksi saksan kielen lehtoria. Sittemmin ammattikouluihin siepattiin tuo titteli tarkoittamaan ketä tahansa opettajaa, jolla oli virka. Esimerkiksi kirjansitojan ammattikoulutuksen käynyt ja opettajaopiston suorittanut oli viestinnän lehtori. Niin, eihän kukaan saa erottua joukosta. Tasa-arvo rulettaa.

Eräs kielitaitoinen ystäväni ihmetteli taannoin, mikä keskussairaalassa on "triangeli." Hän oli saanut sinne lähetteen eikä ymmärtänyt, mihin pitäisi mennä. Me ystävät valistimme Facebookissa, että kyse on triagesta. Se tarkoittaa päivystysvastaanottoa, jossa sisään pyrkivät potilaat luokitellaan kirjaimilla A - E. Kokemukseni mukaan A tarkoittaa kuollutta ja E luulosairasta. Kerran olen saanut B-luokituksen, kun heittäydyin ensimmäiseen vapaaseen sänkyyn ja näyttelin kuollutta. Ei tuonen tupa kai kovin kaukana ollut, kun minut kiidätettiin ambulanssilla suoraan osastolle keuhkokuumeen takia.

Kun koulutusta taasen kerran uudistettiin, ambulanssin hoitohenkilöstö olisi halunnut ammattinimikkeekseen paramedik. Onneksi joku älysi kysyä Kielitoimiston mielipidettä asiasta. Sieltä ehdotettiin ensihoitajaa, joka on mielestäni hyvä ja kuvaava nimike. Kyllä Suomessa pitää edellyttää omakielisiä nimikkeitä.

Mutta miksi sitten pitää olla triage? Ei Pihtiputaan dementoitunut mummo ymmärrä, mihin hän joutuu, kun eivät tolkuissaan olevat työikäisetkään. Voisiko vastaanoton nimetä Ensihoitoyksiköksi? Siinähän seulotaan potilaat voinnin mukaan ja lähetetään eteenpäin. Tampereen yliopistosairaala joutui muutama vuosi sitten muuttamaan yksikkönsä nimen suomenkieliseksi, kun joku potilas kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle (Aamulehti 3.6.2010). Yksikkö oli nimeltään Stroke Unit. Koska Suomen kansalliskieli ei ole latina, niin Tays joutui kiltisti vaihtamaan nimeksi Aivoverenkiertoyksikkö.

Miksi oma äidinkieli ei aina kelpaa? Olen pohtinut asiaa tunneilla opiskelijoiden kanssa. Heidän mielestään englanninkieliset sanat ovat vain "niin cool, hienomman kuulosia". Lisäperusteluna on usein se, että kaikkihan englantia osaavat. Osaavatko? Epäilen. Myös koulujen nimet ovat opiskelijoiden mielestä tylsiä. Pitäisi voida opiskellla akatemiassa tai instituutissa. Kysyn aina kurssin alussa: "Missä koulussa te opiskelette?" Nyt täsmätieto on alkanut levitä, mutta vain noin puolet osaa koko litanian, esimerkiksi Jyväskylän koulutuskuntayhtymän Lukiot-liikelaitoksen Schildtin lukion Voionmaan toimipiste. Keskisuomalaisessa päätoimittaja Mervola irvaili ihanasti KKY:n koulujen nimistä - ja tapansa mukaan oli oikeassa (Ksml 21.1.2015). Hänen mukaansa viranomaiskieli pyrkii neutraloimaan kielen sellaiseksi, että sanojen alkuperäinen merkitys hämärtyy. Niinpä. Kapulakielestä on tullut suorastaan tavoiteltava asia.

Kyllä ne taitavat olla enimmäkseen miehiä ja isiä, jotka pullistelevat hienoilla titteleillään. Ei ole isänkieltä, vaikka meillä on isänmaa. Onneksi on ainakin yksi mieskirjailija - Pentti Saarikoski - joka on kiteyttänyt runoonsa äidinkielen tärkeyden. "Suomen kieli on minulle ikkuna ja talo. Minä asun tässä kielessä. Se on minun ihoni."
  

Auktoriteetti, asiantuntija ja ihminen

Vuoden 1990 alkupuolella ystäväni - silloinen Norssin "ravustaja"  - Kaija Nukarinen sai mertaansa aika vonkaleen. Hän pyysi minua opettajaharjoittelun ohjaajaksi, ja siltä istumalta suostuin. En tiennyt, mihin pääni panin, mutta tapoihini ei kuulu jahkailu eikä yön yli nukkuminen ennen päätöksentekoa.

Niinpä sitten didaktikko Marja-Leena Koppinen oli kertonut ohjausryhmässään, että osa pääsee ammattikouluun harjoittelemaan. "Miksi me sinne joudutaan? Opetetaanko sielläkin äikkää? Eihän me sinne voida mennä"... Kun harjoittelijat sitten pelokkaina tulivat keskusammattikouluun, sain aluksi kumota aika kummallisia ennakkoluuloja amiksista. Moni oli viimeksi vieraillut ammattikoulussa yläasteella, kun oli ollut pakko käydä tutustumassa eri jatko-opintovaihtoehtoihin. Heidän mielikuvissaan amikset olivat niitä naapurin häirikkökakaroita: tupakoivia, kaljakasseja kilisyttäviä, ikivanhalla karvanoppa-Corollalla kruisailevia jätkiä, jotka tähtäsivät opinnoissaan työkkärin luukulle.

Kun harjoittelivat rohkenivat jalkautua luokkiin seuraamaan opetusta, heidän asenteensa muuttuivat. Opetettavakseen he saivat ravitsemisalan pieniä 16 - 18 opiskelijan ryhmiä. Erityisiä työrauhaongelmia ei ollut, ja äikän opiskelu sujui mallikkaasti yhteisten opintojen jaksoilla. Pian harjoittelijoiden kauhuskenaariot katosivat, ja he suorastaan ihastuivat ammattikouluun. Huomasimme, mitä lisäarvoa ammattikoulukokemus tuleville opettajille toi. Heille amiksen opetussisällöt olivat ihan uutta - mutta hyvin tarpeellista tietoa. Esimerkiksi kirjoitusviestinnän ja kokous- sekä neuvottelutaidon osa-alueita he eivät tunteneet ollenkaan. Niinpä moni istui pitkän illan selvitellessään, kuinka opettaa vaikkapa yksinkertaisen tiedotteen tekemistä tai puheenjohtajana toimimista kokouksessa.

Ulkopuolisesta harjoittelun ohjaamisesta piti tulla Norssille vain tilapäinen apu ruuhkavuosiksi, kun koulutettiin  aineenopettajia suurten ikäluokkien eläköitymisen varalle. Minun kohdallani ohjaamista kesti 19 vuotta - enkä päivääkään vaihtaisi pois. Annoin harjoittelijoille melko vapaat kädet kokeilla erilaisia opetusmetodeja ja rohkaisin heitä löytämään uusia ideoita. Olen hieman huvittuneena seurannut, miten nyt ilmiöpohjainen oppiminen on sitä kuuminta hottia. Kuitenkin harjoittelijat pitivät didaktikkojen pyynnöstä "ilmiötunteja" jo 2000-luvun lopussa. Niinpä ohjaamisen sivutuotteena opin itsekin paljon. Sain hyviä materiaaleja, joita taitaa olla muutama vieläkin tallella. Ainakin Minna Kuutin novellitehtävä ja Ville Rauvolan työhaastatteluohje putkahtavat aina kaappeja siivotessani esiin! Myös OKL:n järjestämät seminaarit, keskustelut ja koulutukset antoivat uutta pontta arjen haasteisiin.

Ohjaajan vuosieni aikana huomasin, miten opiskelu muuttui. Alkuaikoina harjoittelijat paloivat halusta pitää ylimääräisiäkin tunteja ja päästä äkkiä kentälle oikeaan työhön. Sittemmin joukkoon eksyi nuoria, jotka tekivät opeharjoittelun vain varmuuden vuoksi. Unelmissa siinsi toimittajan, draamapedagogin tai viestinnän ammattilaisen työ. Onneksi he kuitenkin klaarasivat harjoittelun kunniallisesti läpi. Opettajan työhön soveltumattomia kohtasin vain muutaman. Jos ihminen on sosiaalisesti kyvytön ottamaan ja saamaan kontaktia 16-vuotiaaseen oppilaaseen, niin ei hyvältä näytä. Joillekin selvisi vasta katederilla, ettei opettajuus ole sittenkään se oma juttu. Hyvä, että selvisi.

Millainen on hyvä opettaja? 1990-luvulta on mieleen jäänyt yksi koulutus, jossa sain tukea käsitykselleni hyvästä opettajuudesta. Jyväskylän yliopiston tutkija Kimmo Jokinen kertoi kokemuksiaan eräästä peruskoulun kasiluokasta. Hän oli kollegansa kanssa seurannut yhtä luokkaa koko lukukauden ajan peräpenkistä. Oppilaiden mielikuva hyvästä opettajasta kiteytyy Jokisen mukaan kolmeen asiaan: Opettaja on auktoriteetti. Opettaja on alansa asiantuntija. Opettaja on ihminen. Allekirjoitan kokemuksesta nuo kaikki teesit.

Vaikka suomalaisessa koulussa tapahtuisi minkälainen digiloikka tahansa, jonkun on johdettava joukkoja edestä - kuten edesmennyt jalkaväen kenraali Ehrnrooth sanoi. Jonkun on pidettävä lankoja tiukasti kädessä. Vähitellen voi höllentää. Jos opettaja ei osaa asiaansa, hän on hukassa. Kerran harjoittelija piti tuntia ja opetti väärin. Kyseessä oli mitätön kieliasia, johon en viitsinyt puuttua. Eräs Pekka sanoi pariin kertaan:"Ei se ole noin!" Harjoittelija ei reagoinut. Sitten Pekka kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Kysytäänpä vaikka tältä vanhalta kotkalta. Enkö olekin oikeassa?" Kyllä Pekka oli oikeassa.

Opettajan on uskallettava myöntää, ettei aina tiedä tai muista. Kukaan ei ole kävelevä kieliopas. Asioita voi nykyään nopeasti tarkistaa älypuhelimesta. Yksi opettajan tärkeimmistä avuista on hulvaton huumorintaju - ennen kaikkea kyky osata nauraa myös itselleen. Monen kinkkisenkin tilanteen saa laukeamaan, kun löytää sopivan läpän. Hienohelmoista hynnelöistä ei opettajiksi ole. Kerran kieltenopettajakollegaltani oli pudonnut hame lattialle kesken tunnin kartoittajapoikien edessä. Hän oli tyynesti nostanut hameen ylös, kiinnittänyt sen hakaneulalla ja jatkanut tuntia. Haavikkoa mukaellen parodiaa ei ole, me teemme sen itse. 

Minun helmasyntini oppitunneilla on eksyä aiheesta. Usein alan kertoa aamulla ensimmäiseksi, mitä ole lehdestä lukenut - tai kommentoin vaikkapa edellisyön pikkuleijonien peliä. "Ai seuraatko sinäkin jääkiekkoa?" joku kysyy hämmästyneenä. Viime viikolla eräs poika uteli, mikä merkki minulla on tatuoituna käsivarteen. Vastasin: "Se on Roosa nauha -tunnus. Otin sen silloin, kun sain terveen paperit rintasyöpähoitojen jälkeen. Haluan viestiä kaikille, että syövästäkin voi parantua." Syvä hiljaisuus. Kukaan ei kommentoinut. Minun ihmisyyteeni kuuluu olla avoin ja kertoa, että minulla on elämä luokan ulkopuolellakin. Usein palautteisiin opiskelijat kirjoittavat, "että sinä kerrot aina hyviä juttuja!"

Tuo 19 vuoden rupeama opettajankouluttajana kehitti työtäni todella paljon. Olen kiitollinen ilmaisesta laadukkaasta koulutuksesta  ja vertaistuesta. Vaikka joskus oli raskasta lukea tuntisuunnitelmia ja käydä pitkiä palautekeskusteluja, jäin kuitenkin voiton puolelle. Eikä ammattikouluharjoittelu karkottanut meiltä opettajia - vaan päinvastoin. Kollegojani KKY:ssä ovat AO:ssa harjoitelleet Heidi, Laurat,Tea-Marisa, Minnat, Tanja, Tuuli, Terhi... On hyvä jäädä joskus eläkkeelle, kun tietää äikänopetuksen olevan hyvissä käsissä.  





 











 
  
 

Joutuuko vanha nainen hunningolle?

Olin tänään aloittamassa ryhmäni kanssa viitoskurssin tuntia, kun ovelle pysähtyi poika kaverinsa kanssa viereisestä luokasta. Hän kysyi:"Onko se totta, että sinä jäät eläkkeelle?" Vastasin, etten ole vielä päättänyt, milloin jään, mutta todennäköisesti tämän vuoden lopussa viimeistään. "Siis ettet oo enää, kun me kirjotetaan?" Sanoin, etten ole enää keväällä. "Sitten meidän pitää tulla abikurssille eka jaksossa ja kirjoittaa syksyllä! Voi että!" Siinä oli tämän perjantain pelastus! Hiveli kovasti vanhan mummon itsetuntoa.

Muutama vuosi sitten eräs Iina vaati päästä minun abikurssilleni. Perusteluna oli: "Minä haluan ruoskaa!" Minä kyllä tarjoan myös tällaisia sadomasokistisia palveluja opetukseni sivutuotteena. Tuo Iina on nyt opiskelemassa äidinkielen opettajaksi. Eikä muuten ole ainoa entisistä oppilaistani, josta on tulossa työni jatkaja.

Olen aina ollut tiukan linjan opettaja, mistä osa pitää, osa ei. Siksi onkin hyvä, että me aineenopettajat olemme erilaisia. Muistan myös sen luokalle jääneen häirikköpojan 80-luvulta, joka totesi: "Se viimevuotinen opettaja oli paljon parempi. Se oli kiltti. Ei ollenkaan niin julma kuin sinä." Ja minä olin tuolloin alle kolmikymppinen uraani aloitteleva epävarma tyyppi, jonka varmaan piti kaikin keinoin yrittää pitää metallin pojat ruodussa. Noiden yli 30 vuoden aikana olen huomannut, että nuoret pitävät napakasta säntillisyydestä: se tuo turvaa. Koviksetkin leimaantuvat opettajaansa kuin kananpojat emoonsa. Yksi parhaimpia luonnehdintoja minusta tuli opeharjoittelijana olleen Mika Terävän suusta: "Sinä Maire olet sellainen lempeä julmuri!" 

Henkilökohtainen eläkeikäni tuli täyteen huhtikuun alussa. Nyt olen pohdiskellut, milloin jäisin eläkkeelle. Päivämääriä on useita - viimeinen takaraja on 31.12.16, sillä seuraavana vuonna tulee voimaan uusi eläkelaki, eikä minulle kerry enää bonusta, jota saan nyt. Toisaalta minulla on virka, joten voisin olla 68:aan asti. Taidan olla AO:ssa niitä viimeisiä viranhaltijoita - minun mukanani menee äidinkielen lehtorin virka hautaan.

Olen urani aikana kokenut tyyntä ja enemmän vielä myrskyä. Tiedän, etten ole ollut yhdellekään esimiehelle helppo nakki. Enkä ole halunnutkaan olla. Olen ollut vain oma itseni, jonka pirtaan eivät sovi mielistely, niiailu eikä liika konsensus. Sanon aina suoraan, mitä ajattelen ja kyseenalaistan asioita. Joskus on tuntunut, että jo pelkkä kysyminen tulkitaan kritiikiksi. Olen myös monta kertaa todennut, etten oikeastaan tarvitsisi esimiestä. Osaan kyllä tämän äikänopen homman nurin ja oikein. Aina kun minulla on ongelma, käännyn mieluiten kollegojeni puoleen. Heiltä olen aina saanut vertaistukea ja hyviä neuvoja. Esimiehillä ei taida olla edes tarkkaa käsitystä siitä, mitä on nykypäivän äidinkielen ja kirjallisuuden opetus.

Mutta mitä ihmettä minä teen sitten, kun jään eläkkeelle? Olen aina ollut työorientoitunut ihminen, enkä ole kyllästynyt opettamiseen. Nuorten kanssa on niin mukava heittää läppää. Jokaiseen päivään mahtuu aina intensiivistä preesensiä. Koulutyön rytmi tuo päiviin säännöllisyyden. On herättävä aamulla, noustava ja lähdettävä kohti uusia seikkailuja. Sairauspoissaloistakin tunnen joskus syyllisyyttä. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat ykkösharrastuksiani, joille on aina jäänyt aikaa työn ohessakin. En usko, että kuitenkaan jaksan koko aikaa lukea, vaikka kirjasto on sadan metrin päässä ja täynnä vielä lukemattomia romaaneja.

Kuntosali-ihminen en ole. Kammoksun kaikkea, missä tulee hiki. Minulle sopii vain kevyt käyskentely ulkosalla kauniilla ilmalla. Kaipaan leppeitä tuulia, aurinkoa ja sopivaa lämpöä. Vaellusretkille, laskettelemaan, pallopeleihin, vesijuoksuun tai ratsastamaan minusta ei ole. Golfaaminen houkuttelisi, mutta ei kai enää yli kuusikymppinen kykene sitä aloittamaan?

Matkustelu kiinnostaa. Eräs ystäväni houkutteli minua Fuengirolaan ja sanoi:"Sieltä löydät vielä miehen. Aurinkorannikko on täynnä konkurssin tehneitä Panamaan rahansa piilottaneita liikemiehiä!" No, juuri se miesjoukko ei kovin paljon minua houkuta. Enkä minä heitä, sillä he ottavat nuoren ja notkean naisen piiaksi itselleen. Työni on ollut niin sosiaalista, etten enää jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Espanjan suomalaisyhteisö voisi olla minulle liian yhteisöllinen. Toki siellä saisi olla myös omissa oloissaan. En vain pärjää ilman lukemista ja paperisanomalehteä kovin kauan. Sitäpaitsi Fuengirolassa voisi kaltaiseni vanha nainen joutua ihan kirjaimellisesti hunningolle. Halpa viini sekoittaisi äkkiä pään ja vaarana olisi alkoholisoituminen.

Saksassa asuvat lapsenlapseni ovat niin isoja, etteivät he enää minun huolenpitoani tarvitse. Baijeri on ihanaa seutua ja vietän siellä aikaa mielelläni. Ilmaston lämpeneminen vain on sekoittanut säät. Viime kesänäkin oli kaksi viikkoa yli 40 asteen helteitä. Sisällä pimennysverhojen suojassa voi vain olla - lukeakaan ei jaksa kovin pitkään.

Olen pohtinut paljon, millä päiväni täytän - sitten eläkkeellä. Olen ilmoittautunut jo pakolaisten suomen kielen opettajaksi. S2-pätevyyttä minulla ei ole, mutta kaipa edes keskustelukerhoja voisin vetää. Kotikaupunki tarjoaa yllin kyllin kulttuuria: elokuvia, teatteria, konsertteja ja keskustelutilaisuuksia. Onpa minua pyydetty erään puolueen kunnalisvaaliehdokkaksikin. Siihen en lupautunut. On paljon hauskempi seurata sivusta poliittista valtapeliä ja arvostella tasapuolisesti kaikkia. Politiikkaan olen liian suorapuheinen ja rehellinen. Minulta puuttuvat kaikki huijarin ominaisuudet. Olen huono kaikissa peleissä.

On toisaalta hyvä, että minulla on vielä miettimisaikaa. Koetan tehdä ratkaisuni niin, etten joudu hunningolle. Koulun voin jättää huojentunein mielin. Seuraajani lukion kurssien opettajat ovat kaikki entisiä harjoittelijoitani. He ovat kaikki erilaisia - jokaisella on oma vahvuusalueensa. He pärjäävät kyllä. Ei sota yhtä vanhaa naista kaipaa! 

Perkele - terveisiä koulusta!

Kävelin Harjun koulun pitkää käytävää. Penkillä istui kaksi kaunista neitoa kännykät kädessään. "Missä vitussa se Joni on?" ihmetteli toinen. Pysähdyin ja kommentoin:"Ei se ainakaan enää siellä ole. Kyllä se varmaan on jo aikoja sitten tullut vitusta pois!" Tytöt katsoivat minua hoomoilasina, ja sitten toinen pyyteli anteeksi kielenkäyttöään.

Kuulen harvoin opiskelijoiden kiroilevan tunneilla. Yleensä he puhuvat ihan siististi. Jos joku - useimmiten poika - toistuvasti huutelee vittua, minulla on kaksi vakiokommenttia: "Siitä puhe, mistä puute" vai "Sydämen kyllyydestäkö suu puhuu?". Tyttöjä muistutan, ettei kannattaisi omaa tavaraa noin julkisesti mainostaa. Näin minä, paraskin puhuja, olen saanut pidetyksi suut supussa aika hyvin. On noloa tunnustaa, että itseltäni lipsahtelee kirosanoja aina silloin tällöin. Pyydän ihan nätisti anteeksi, ja sanon, ettei saisi sadatella,

Kultaisella 1980-luvulla jouduin opettamaan eräälle ravitsemisalan ryhmälle vaihtoehtoisia kirosanoja. Koulussa oli luokka, joka kuulemma kiroili opetuskeittiössä kaiken aikaa. Osastonjohtaja tuli luokseni ja pyysi apua. "Etkö sinä keksisi jotakin, kun niiden Matin ja Jannen puheessa joka viides sana on se v-alkuinen?" Hänen mielestään oli niin hävettävää, kun opettajakokelaat korvat punaisina joutuivat kuuntelemaan moista sadattelua. Muistin, että auskultointivuonna oli didaktikkomme Marja-Leena Koppinen antanut meille monisteen 'pahan päivän' varalle. Kaivoin arkistostani Kotuksen tutkijan Maija Länsimäen artikkelin "Hempeä paikka helman alla - vulvan nimityksiä". Tutkija oli koonnut synonyymit murteista ja slangeista.

Seuraavalla äikän tunnilla otin kiroilun puheeksi. Sanoin, että nyt saatte niin paljon korvaavia ilmauksia, kuin taululle mahtuu. Kirjotin koko tussitaulun täyteen Länsimäen tutkimuksesta poimimiani  vitun synonyymejä. Lista oli melkoinen. Esimerkkeinä olkoot seuraavat: läpi, holo, kuilu, vilamo, pykälä, hukkaviiva, kriipu, kuppi, lippi, toosa, linnunpesä, flutuuna, penaali, pinni, mokero, ruusu, kukkanen, etuveitikka, velho ja sipakko. Kehotin valtsemaan mieluisimman. Lopuksi suosittelin kahta erityisesti ravitsemisalan opiskelijoille sopivaa sanaa: torttu ja piirakka. Sitten luin vielä Erno Paasilinnan novellin Vittu. Se kertoo kirjailijasta, joka panee kirjansa nimeksi Vittu, ja matkustaa sitten maakuntiin mainostamaan kirjaansa. Tunti meni oikein rattoisasti. Kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa.

Parin viikon kuluttua sain kuulla, mitä opetuksestani oli seurannut. Matti ja Janne olivat mieltyneet slangisanastosta peräisin olevaan sanaan penaali. Opettajakokelas oli mennyt neuvomaan poikia, kun sopankeitto ei ollut oikein sujunut. Tällöin Matti oli hermostunut ja huutanut:"Älä koko aikaa meitä kyylää. Vedä penaali päähäs!"

1990-luvun loppupuoliskolla jouduin rehtorin puhutteluun kiroilusta tunneilla. Myönnän, että jos opiskelija kiroilee, niin vastaan usein samalla tavalla. Tuolloin meillä oli vaikeita opetusryhmiä, joiden kielenkäyttöön oli puututtava joka tunti. Olin tuolloin käyttänyt Länsimäen artikkelia ja yrittänyt opettaa vaihtoehtoista sanastoa. Ilmeisesti puskaradio oli toiminut tehokkaasti ja rehtorin korviin oli mennyt viesti opetusmetodeistani. Otin tilaisuuteen mukaan luottohenkilöni, entisen opettajani ja ystäväni, Marja-Leena Koppisen. Hän kertoi osallisuudestaan minun ronskiin kielenkäyttööni.  Kirjallista varoitusta en saanut, mutta rehtorin mielestä opettajan pitäisi olla esikuva ja osata käyttäytyä mallikelpoisesti. Sanoin, ettei minusta esikuvaksi ole - ehkä ihmiseksi sentään.

Pääsin vähällä. Samaan aikaan naapurikoulussa eräs miesopettaja oli saanut kirjallisen varoituksen kiroilusta. Itse en ole kiroilua lopettanut. Viimeksi abikurssilla tammikuussa lipsahti. Olin valmistellut huolelliseti tunnin argumentaatio- ja retorisista keinoista diaesityksineen. Kun yritin avata dokukameraa, se ei änäntänytkään. "Perkele niitä ITTEC-palvelun jätkiä. Minä syön ne elävältä, kun tapaan. Korjauspyyntö on lähetetty ennen joulua!" Samassa huomasin kaksi nuorta miestä luokan ovella. He olivat vähällä perääntyä, mutta melkein pussasin poikia ja toivotin korjaajat tervetulleiksi. Tunnustin, että olin nimitellyt heitä rumilla nimillä,  ja pyytelin anteeksi. Tarina päättyi happy endiin.

Joskus kirosana on ihan paikallaan. Se maustaa tehokkaasti puhetta ja herättää kuulijat. Jatkuvasti käytettynä sanat menettävät tehonsa. Historiaan on jäänyt presidentti Urho Kekkosen myllykirjeen puhuttelu työmarkkinaosapuolille vuodelta 1975:"Saatanan tunarit!" Nykyhallitusta voisi tervehtiä tänään 40 vuotta myöhemmin ihan samalla tavalla.

Nummibodareihinko se päättyy?

Saan kiittää Jyväskylän kaupunginteatteria paljosta. Yli kolmekymmentä vuotta kestänyt yhteistyö on kantanut hedelmiä: teatterin kuluttajia ja rakastajia on tullut lisää. Olemme joskus päässeet koeyleisöksikin. Keväällä 2004 käsikirjoittaja ja ohjaaja Irene Aho valmisteli esityskuntoon näytelmää Heikko esitys! Teatterin markkinointisihteeri muisti meidät amikset ja pyysi ryhmiä katsomaan esitystä etukäteen. Meitä ei tarvinnut juuri houkutella.

Heikko esitys! ei todellakaan ollut heikko esitys. En muista, että mistään näytelmästä olisi syntynyt niin kiihkeää, innostunutta ja monipuolista keskustelua opiskelijoiden kanssa. Heikko esitys! pani meidät ajattelemaan, ottamaan kantaa kipeisiin asioihin: se herätti ja ravisteli - ei jättänyt ketään kylmäksi. Eräs tyttö sanoi kyynel silmäkulmassa, miten hän nyt alkaa ymmärtää vanhempiensa avioeroa ja ennen kaikkea äitiään. Toinen opiskelija kertoi saaneensa lisää rohkeutta yrittää olla vain oma itsensä eikä miellyttää aina muita.

Kyllä näytelmä kiihotti muitakin katsojia. Silloisen kulttuurilautakunnan jäsen Mirjami Asikainen kirjoitti Keskisuomalaiseen mielipidekirjoituksen, jossa hän haukkui esityksen. Hän ei ollut nähnyt siinä kuin rienausta ja jumalanpilkkaa. Asikaisen mielestä esitys laski teatterin taiteellista tasoa.

Minä kimpaannuin Asikaiselle niin, että panin lusikkani soppaan, ja kirjoitin vastineen. Keskusteluun yhtyivät niin ohjaaja itse kuin jotkut Asikaisen hengenheimolaisetkin. Eräs heistä oli kovasti huolissaan, millaisia käytöstapoja ja arvoja opetan oppilailleni, kun vien heidät moista synnintekoa katsomaan. Tuo pikku teatterisota laantui pian, mutta koskaan en ole saanut niin monta yhteydenottoa ja kiitollisuuden ilmausta kirjoituksistani kuin tuolloin - jopa ihan tuntemattomilta ihmisiltä.

Myöhemmin yksi opiskelijoiden suosikkinäytelmistä on ollut mm. Kaisa Korhosen ohjaama Täällä Pohjantähden alla. Vein sitä katsomaan lukiokursseja suorittavat kakkoset. En yleensä herkisty teatterissa, mutta Pohjantähden katsomossa kyyneleet virtasivat joka kerta. Koskelan poikien teloitukset ja kaatumiset sodissa ovat minulle aina liikaa. Vakavina olivat opiskelijatkin. Jälkeenpäin moni kertoi, ettei ollut tiennyt Suomen historiasta aiemmin juuri mitään, esimerkiksi kansalaissodan tapahtumat järkyttivät nuoria.

Uusin opiskelijoiden rakastama näytelmä on ollut Pieni raha. Jouni Salon huikea näyttelijäsuoritus kehitysvammaisena poikana kosketti. Esityksissä kyynelehtivät eniten lähihoitajaopiskelijat, ja kovin vakavilta näyttivät karskit talonrakentajapojatkin.  Muutama kertoi jälkeenpäin esityksen puhutelleen siksi, että perheessä tai lähipiirissä on sattunut vastaavanlaisia tapauksia. Erilaisuutta ei siedetä, ja vihapuheet vain yltyvät.

Jos nyt olisin työpaikallani diktaattori, veisin opiskelijat katsomaan Nummibodareita. Enpä muista aikoihin nähneeni niin huikeaa vanhan ja uuden yhdistämistä. Kuinka soljuvasti käsikirjoittaja Sakari Hokkanen onkaan käyttänyt Kiven alkuperäistekstiä ja nykysuomea. Tiedän, että Nummisuutarit ei houkuttaisi opiskelijoitani, mutta bodareissa on rautaa - ihan sitä kovinta hevimetallia. Vauhti on niin huima, ettei mukana tahdo pysyä. Hannu Lintukoski on unelmaroolissaan. Jäin kaipaaamaan vain sitä vilauttelua, jota olen Lintukoskelta jo oppinut odottamaan. Myös esityksen interaktiivisuus on kiehtovaa. Voi, kun olisin saanut kokeilla minäkin Hannun hauista!

Toivon hartaasti, että katkon jälkeen yhteistyö kaupunginteatterin kanssa elpyy ja alkaa uudestaan. Nykypäivän opetus on vietävä ulos luokista - ihan opetusministerimme Sanni-tyllerönkin mielestä. Me ammattiopistossa olemme olleet edellä aikaamme. Rahanpuutteeseen ei teatterikasvatuksen soisi päättyvän.

Olviretkestä se alkoi

Tämän lukuvuoden suurin pettymykseni koulussa on, ettemme ole saaneet viedä opiskelijoita teatteriin. Eivät muka rahat riitä! Kyseessä olisivat olleet lukion kursseja suorittavat kakkoset, joita on noin 80. Vuodesta 1982 alkanut perinne katkesi. Yritin etsiä syyllisiä rahapulaan aina Sanni Gran-Laasosesta lähtien, mutta kolahtikin omaan nilkkaan. Yksikkömme budjetti kuulemma levähti, kun meille neljälle opettajalle pyytämättä ja tilaamatta työnantaja alkoi maksaa lukioliitteen mukaista palkkaa viime vuodesta alkaen. Uskokoon rahapulaan, ken tahtoo! Minä en.

Vuonna 1982 valmistui uusi teatteritalo, ja avajaisnäytelmänä oli Aleksi Kiven Olviretki. Tiedetään, että kirjailija itse olisi mieluummin unohtanut koko näytelmän. Kuitenkin vanhan teatterin avauksena oli esitetty sama näytelmä, joten haluttiin kunnioittaa traditiota.

Opetin tuolloin taide- ja ympäristökasvatusta neljälle ravitsemisalan ryhmälle. Teatterivierailuhan sopi oikein hyvin ohjelmaan, ja myös kollegani Ritva Nurminen oli viemässä isoa joukkoa muita amiksia esitykseen. Valmistelin iltaa huolellisesti: keskustelimme teatterikokemuksistamme ja samalla kävimme läpi sitä, miten käsikirjoituksesta kehkeytyy näytelmä. Tuohon aikaan lähes jokaisella opiskelijalla oli paljonkin mukavia teatterimuistoja. Ala- ja yläkouluilla oli käytössään korvamerkittyä rahaa teatterivierailuhin. Jopa jostakin Puuppolan Peräkylältäkin oli matkustettu onnikalla isolle kirkolle näytelmiä katsomaan.

Saimme liput ensi-iltaan, ja odotuksemme olivat korkealla. Näytöksen jälkeen olisin halunnut vajota maan alle. Opiskelijat vannoivat, etteivät enää ikinä lähde teatteriin - paitsi oman kylän kesäteatteriin. Kriitikot haukkuivat näytelmän pohjamutiin, ja yleisö kaikkosi. Vähin äänin avajaisnäytelmä poistui ohjelmistosta, kun katsojia oli ollut vain viisi, kuusi.

Oppia ikä kaikki - niin minulle opettajana kuin varmasti kaupunginteatterillekin. En lopettanut teatterikäyntejä, mutta esikatselin aina kaikki näytelmät, ennen kuin varasin liput. Jos opiskelijoilla on aika vähän kokemuksia teatterista, ei heitä kannata roudata  esimerkiksi Brechtin Setsuanin hyvää ihmistä tai Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää katsomaan. Aloittelijoille on oltava kevyttä kamaa, mielellään komediaa tai farssia.

Olviretki-flopin jälkeen olemme  valinneet ohjelmistosta aina parasta - ei välttämättä suurta draamaa - vaan riemastuttavia ja koskettaviakin näytelmiä. Vuonna 1992 muodostui kestosuosikiksi Pekka Töpöhäntä. Reidar Palmgren Monnina oli juuri niin ilkeä kuin pitikin ja Erkki Teittinen Pekkana hellyttävän söpö. Itse näin esityksen seitsemän kertaa, enkä kyllästynyt. Ilahduttavaa oli sekin, miten helposti nuoret ymmärsivät keskeiset teemat: erilaisuuden ja kiusaamisen.

Cooneyn farssit Hulvaton hotelli, Sukuvika ja Koukussa ovat olleet taattua tavaraa. Kouluyhteisössä puskaradio toimii kiitettävästi. Kun muutama luokka oli nähnyt esityksen, toisilta sateli pyyntöjä päästä mukaan. Periaatteenamme oli, että opiskelija pääsi kerran kolmen vuoden aikana koulun kustannuksella teatteriin. Alkuaikoina perimme lipun hinnasta muutaman markan omavastuun.

Jossakin vaiheessa kuntien opetustoimi ei saanut enää koulujen teatterikäynteihin erikseen nimettyä rahaa, joten teatterivierailut ilmeisesti loppuivat. Niinpä amikseen alkoi tulla porukkaa, joka ei ollut ikinä käynyt teatterissa. Monelle metallimiehelle, sähköasentajalle tai putkimiehelle kynnys lähteä teatteriin humpuukia katsomaan muodostui korkeaksi. "Me halutaan elokuviin. Ei teatteriin mitään nyyhkyjuttuja katsomaan. Pornoo ja moottorisahamurhaajia pitää esityksessä olla!" huutelivat pojat. Lopulta kuitenkin houkutus kahdesta äikän vapaatunnista voitti, ja esimerkiksi Sukuvika-näytelmään ihastuivat kaikki. Kurssipalautteissa eniten kiitosta tuli teatterikäynneistä. Moni kirjoitti käyneensä teatterissa ihan vapaaehtoisestikin. Silloin tällöin olen tavannut väliajalla lämpiössä entisen oppilaani, joka on tullut kertomaan, miten "pakkovienti" teatteriin sai kiinnostuksen draamaa kohtaan syttymään. Hyvä niin - kasvatuksemme ei  mennyt hukkaan.

Teatterikäyntien yhteyteen saa ympättyä ihan oikeaa tapakasvatustakin. On muistutettava, että päällysvaatteet jätetään naulakkoon, lämpiössä ei tupakoida, eikä saliin viedä sipsipusseja ja kokispulloja. Taputtaa saa ja pitää, mutta mölytä ei saa - eikä näpelöidä kännykkää. Ihastelun ja ihmetyksen aihe on myös teatteritalo. Osa ei ole siellä koskaan käynyt, joten tietoisku Alvar Aallosta on aina paikallaan. Yksi teatterivierailu on hyvä esimerkki monilukutaidon oppimisesta.

  

Onko opettajalla työaikaa?

Kuntatyönantaja himoitsee opettajien siirtämistä kokonaistyöaikaan. Ihmettelen, miksi. Itse olen ollut kokonaistyöajassa siitä lähtien, kun olen opettanut lukion kursseja. Myös silloin, kun 19 vuoden ajan ohjasin opettajaharjoittelijoita, kotitöitä riitti usein yömyöhään. Joskus tuntisuunnitelma putkahti sähköpostiin vasta 00.00 tai myöhemmin.

OAJ on vastustanut hanketta. Tai sitten järjestö vaatii niin huimaa palkkojen korotusta, ettei kuntatyönantaja siihen suostu. Olin mukana työaikakokeilussa pari vuotta sitten. Se alkoi 1.1. ja jatkui kevätlukukauden loppuun. Ensimmäinen mutta tuli eteen uudenvuodenpäivänä. Kun koulu alkoi 2.1., niin pyhäpäivän kohdalle ei voinut merkitä mitään. Jos tunteja on seuraavana päivänä, niin kyllä nekin on suunniteltava. Ei kai kukaan mene kahta kättä heittäen ilman kurssisuunnitelmaa kouluun.

Merkitsin huolellisesti muistiin kaiken työn, eivätkä normaali-ihmisen työpäivän kahdeksan tuntia riittäneet. "Oikeissa töissä" olevilla on edelleen harha, että opettaja käväisee vain pitämässä muutaman tunnin päivässä ja sitten on vapaalla. Huomasin kyllä, että amiksessa opettaminen vei paljon vähemmän aikaa kuin lukion työ. Ei pidä unohtaa tosiasiaa, että amiksessa on erilaiset haasteet. En voi sanoa, että amiksen opettajille kuuluisi pienempi palkka: päinvastoin heille pitäisi maksaa likaisen työn lisää. Jos joutuu käyttämään suurimman osan tunnista kasvatukseen, vaikeiden ryhmien hillitsemiseen ja hallitsemiseen, niin ylimääräinen bonus on ihan ansaittu.

Lukion kurssilla teetän kolme tekstitaidon vastausta ja kirjoitutan esseen. Lisäksi saatan pitää "kokeita" vaikkapa kielenhuollosta. Laadin sellaiset tehtävät, että opiskelijat joutuvat etsimään tiedon oppikirjastaan Särmästä. Joskus tarkistan ne itse, joskus katsomme ne yhdessä. Palkan tulisi olla sidoksissa opetusryhmän kokoon. Vaatii ihan erilaista työmäärää lukea 45 esseetä kuin 90! Tosin 15 opiskelijan ryhmiä ei taida enää olla.

Juuri tuo työmäärä eri aineenopettajien kesken on ikuinen riidanaihe. Tiedän, että myös kieltenopettajat, terveystiedonopettajat ja muidenkin reaaliaineiden opettajat kirjoituttavat erilaisia tekstejä, joita he sitten arvioivat. Entäpä matematiikanopettajat ja liikunnaopettajat? Muistan menneiltä vuosilta, miten eräs liikunnanopettajaystäväni muistutti minua aina siitä, miten on huutava vääryys, että äidinkielenopen opv amiksessa on vain 20,5 tuntia! Kiistelymme päättyi aina ratkaisemattomaan.

Suurin uhka kokonaistyöajassa on se, että opettajat pelkäävät joutuvansa olemaan koulussa 8 - 16. Jos näin vaadittaisiin, silloin opettajilla tulisi olla kunnon työtilat - ei linja-autoaseman odotushallien kaltaisia saleja. Monet miespuoliset ammattiaineiden opettajat pitävät minua ihan sekopäänä, kun kerron vieväni töitä kotiin. En vain pystyisi lukemaan esimerkiksi 40:tä esseetä yhtä mittaa. On pakko pitää taukoa ja jatkaa sitten, kun siltä tuntuu. Kun kokonaistyöaika toteutetaan, on huolehdittava siitä, ettei pakko-oleilua työpaikalla edellytetä.

Opetusvelvollisuudet ovat muinaisjäänne. Omassa koulussani samasta työstä maksetaan ainakin neljää erilaista palkkaa OVTES:n liitteiden 4, 5, 6 ja 7 mukaan. Kuinka englannin opettaminen tuleville datanomeille voi  olla arvokkaampaa kuin talonrakentajille? Sosiaalialan opettajat ovat olleet kokonaistyöajassa jo kauan. Niinpä työnantaja keksii heille ns. muuta työtä opetuksen lisäksi. Muistan kollegojeni kironneen joutavia tuntikausien suunnittelusulkeisia kesäkuussa!

Oman aikansa vievät myös toimistotyöt: Wilman päivittäminen, sähköpostiliikenne ja erilaisten intran tärkeiden tiedotteiden lukeminen. Joskus tuntuu, että IT-osasto ihan keksimällä keksii uudistuksia, joita emme tarvitsisi. Esimerkkinä olkoon siirtyminen uuteen sähköpostiin. Osaan kyllä vastaanottaa ja lähettää viestejä, mutta entä jos ne eivät tule minulle perille? Huomasin pari viikkoa sitten, että KAVI-elokuvapolun tunnukset eivät toimineet. Niinpä lähetin viestin. Odotin lähes viikon, kunnes älypuhelimeeni yhtäkkiä ilmaantui KAVIN vastaus, joka oli lähetetty jo useita päiviä sitten. S-postiini vastausta ei ilmaantunut. Kollega neuvoi kirjoittamaan hakukenttään KAVI - tällöin löysin viestin! Minulta on varmaan mennyt kymmeniä viestejä eetteriin, kun en ole tiennyt etsiä niitä. Osa löytyy roskapostista tai tarpeettomien laatikosta. Tällaisiin hasardihommiin sitä aikaa kuluu!

Ei pidä unohtaa myöskään sitä, kuinka paljon aikaa me opettajat käytämme yhteistyöhön. yli rajojen. Esimerkiksi tänä lukuvuonna olen palaveerannut kollegojen ja erityisopettajan kanssa enemmän kuin ikinä. Oppimisvaikeuksista kärsiviä opiskelijoita ilmaantuu joka vuosi lisää. Heidän tuestaan on neuvoteltava ja on kirjoitettava lausuntoja YTL:ään. Myös esitietopalaverit ja yhteistyö opojen kanssa ottavat aikansa.

Ehdotan, että OAJ & kuntatyönantaja sopivat pian kokonaistyöajasta. Siinä kirkastuisi kummasti OAJ:n imago. "OAJ - tasa-arvon asialla" -slogan ei vastaa ihan tämän päivän käytänteitä. Opetusvelvollisuudet huis hiiteen, kaikille sama perusopetusaika. Sitten ainekohtaisesti neuvotellaan ja säädetään, mikä on kohtuullinen muu työ, josta maksetaan erikseen. Esimerkkinä olkoon yo-kirjoitusten esitarkastuksesta maksettava palkkio. Pantakoot pöydälle opettajan KAIKKI työt Wilmaan vastaamisesta tukiopetukseen. Kokonaistyöaika on jo jokaisella työorientoituneella opettajalla. Sellaisia tyhmäntunnollisia kansankynttilöitähän me olemme! 

Kun opettaja uupuu

Helsingin Sanomien kolumnissa 24.3.2016 toimittaja Jukka Ruukki toteaa osuvasti, ettei opettajaa ole palkattu seurustelemaan lasten kanssa. Ei todellakaan - ei myöskään murkkujen eikä lukiolaisten tai amisten kanssa. Yli 30-vuotisen urani aikana en ole ikinä ollut niin väsynyt kuin tänä lukuvuonna. Kahden viikon kuluttua tulee täyteen henkilökohtainen eläkeikäni, joten voisin toki jäädä heti pois työstä. Olen utelias ja aion kuitenkin olla vielä ainakin ainakin heinäkuun loppuun asti.

Vaikka vahingossa jouduin opettajaksi, olen aina viihtynyt työssäni, jopa rakastanut sitä. Olen saanut olla monissa töissä: peruskoulussa, amiksessa, opistoasteella, amk:ssa, opettajainkouluttajana sekä lukion opettajana. Nyt tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun pääsen tästä hullunmyllystä pois. Tulevaisuus opettajana pelottaa.

Eräs nuorehko naiskollegani oli yhden jakson "oikeissa töissä": työssäoppimassa raksalla. Minut pysäytti ja minua järkytti hänen puheenvuoronsa viime viikon palaverissa. Hän pyrkii aikuiskoulutukseen suorittamaan rakennusalan näyttötutkintoa. "En vain jaksa. Kyllä tämä on nyt nähty. Täytyy kokeilla jotakin uutta." Tuo kollega oli aikoinaan minulla opettajaharjoittelijana ja menestyi erinomaisesti. Hänellä oli sekä oppiaineen asiantuntemusta että kykyä kohdata opiskelijat. Hän on sosiaalisesti lahjakas ja pystyy hallitsemaan vaikeitakin ryhmiä. Kun hyvin työssään menestynyt opettaja ei jaksa, miten jaksavat ne heikommat?

Moni muukin kollegani suunnittelee alan vaihtoa, jää opinto- tai vuorotteluvapaalle tai pitkälle sairauslomalle. Voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Meiltä on riistetty auktoriteetti jo ajat sitten. Kaikkia nuoria pitäisi ymmärtää loputtomiin. Opiskelijat saavat tulla kouluun silloin, kun heräävät. Poissaoloilla ei ole mitään merkitystä: ainakaan ne eivät saa vaikuttaa kurssin arviointiin. Kuitenkin laissa sanotaan, että amiksen ja lukion tunneilla on läsnäolopakko. Esimiehet odottavat, että kaikki läpäisevät kaikki kurssit ja valmistuvat. Heitä pomottavat yksikönjohtajat, rehtorit ja yhtymän ylin päällystö. Niinpä moni nuori opettaja luovuttaa ja kirjoittaa T1:n tai viitosen, jotta ei saa hankalan ihmisen stigmaa.

Uusin järkytyksen aiheeni on Opetushallituksen antamat ohjeet koulujen järjestyssääntöjen laatimiseksi (Tiedote 23.3.). Kännykän käyttöä ei voi kieltää, sillä silloin puututtaisiin sananvapauteen. Digitalisaatioon hurahtaneet uskottelevat opetusministerimme tavoin, että tekniikka pelastaa kaiken. Kännykkä tai tabletti tiedonhankinnassa on hyvä apuväline, mutta sen viihdekäyttö ei kuulu oppitunneille. Riistänkö siis opiskelijalta sananvapauden, kun kiellän älykännykän käytön muuhun kuin opiskeluun?

Keskisuomalaisessa on parin vuoden ajan ollut Lyhyet-palstalla miltei viikoittain haukuttu opettajia. Kirjoittajien mielestä me teemme puolipäivätyötä, josta maksetaan aivan liian suurta palkkaa. Suurin kateudenaihe tuntuu olevan liian pitkät lomat. Kunpa nuo irvailijat tietäisivät todellisuuden. Viikonloppu ei enää riitä palautumiseen. Kesäloman ensimmäiset viikot kuluvat toipumiseen, ja kun kunto alkaa palautua, pitää jo aloittaa uuden lukuvuoden suunnittelu. Toimittaja Ruukin mukaan opettajankoulutukseen on tunkua, mutta yhtä lailla alalta halutaan pois. Mistähän se kertoo?

"Kissa elää kiitoksella" toteaa vanha sananparsi. Opettaja harvoin kiitosta saa - ainakaan esimiehiltä. Harva esimies tietää, millaista opetus nykypäivän amiksen tai lukion tunneilla on. Esimiehet elävät omassa kuplassaan ja yrittävät olla tulosvastuullisia. Opettaja on hyvä vain silloin, jos hän antaa mennä ohi korvien kaiken sen paskan, jota kuulee. Hän tekee tulosta, jos antaa kaikille kaikki kurssit läpi. Hän ummistaa silmänsä, vaikka joka opiskelija opiskelun sijasta näpyttelisi tekstareita. Hän sietää huorittelua ja haistattelua. Hän on hajuton, mauton, näkymätön - hän ei kysele eikä kyseenalaista mitään. Hän toimii pilkuntarkasti jokaisen tyhmänkin ohjeen mukaan. Hän on robotti. Persoonallisuuksia ei siedetä - nehän vain sekoittavat hienosti suunnitellun strategian. Nykykoulussa menestyy samaan muottiin valettu alien. Jos koulutuksen alasajo jatkuu samaa vauhtia, meillä on pian todella aineksia kauhuelokuvaan.

Kehittyykö kehitys sittenkään?

Olen ensimmäisen kerran ollut kehityskeskustelussa vuonna 1996. Menin, kun käskettiin. Sittemmin olen yrittänyt pakoilla keskusteluja ja sarkastisesti todennut:" Miksi esimieheni ja minun pitäisi tuhlata kallista aikaamme moiseen? Kumpikaan meistä ei kehity kuitenkaan toisen toivomalla tavalla." Jo yhdyssanan alkuosa kehitys saa pulssini kiihtymään, ja joudun ottamaan ylimääräisen beetasalpaajan.

Kehityskeskustelu on aikaisemmin ollut työntekijän oikeus - vaan ei velvollisuus. Pakkoa ei siis ole ollut. Nyt meille yhtäkkiä ilmoitettiin, että kehityskeskustelu onkin pakollinen! Liike-elämästä kouluhin tuotu johtamisen malli ei ole koskaan soveltunut oppimisympäristöihin. Opettajan työ on hyvin itsenäistä. Tärkeimpänä ohjenuorana on opetussuunnitelma, jota tulee noudattaa. Pedagogisten taitojen perusta on saatu korkeatasoisessa opettajankoulutuksessa. Onneksi olen saanut olla työssä lihavina vuosina, jolloin ei ole ollut sanneja, timoja, juhia eikä stupukkaa leikkaamassa opetuksen rahoja. Olen saanut täydennyskoulutusta aivan urani alusta lähtien. Usein OKM:n, ÄOL:n ja eri yliopistojen opintopäivillä huonompiosaiset ihmettelivät, kuinka juuri ammattikoulujen opettajat pääsivät kalliisiinkin koulutuksiin.  Kun ammatin perusta on hyvä, ei tarvita sirkustemppuja strategioiden mylläkässä.

Monelta jäi varmasti huomaamatta kuumana kesänä 2015 uutinen, joka hätkähdytti. Yle kertoi 27.7., että konsulttijätti Accenture on päättänyt lopettaa kehityskeskustelut. Aamu-tv:n haastattelussa johtaja Frank Korsström sanoi, että nykymuodossaan keskustelut ovat aikansa eläneitä. Hän ehdotti jatkuvaa vuorovaikutteisuutta esimiehen ja työtekijöiden kesken. Asioista pitäisi puhua silloin, kun on tarve. Keskustelua tulisi käydä kaiken aikaa - aina, kun on puhumisen paikka.

Olen itse ajatellut juuri Korrstömin tapaan. Jos minulla on ongelma, en todellakaan hautaa sitä muistojen lippaaseen, vaan otan heti yhteyttä esimieheen sähköpostitse tai livenä. Aina ei edes tarvitse olla mitään erityistä "ongelmaa", vaan kirjoitan akuuteista havainnoista ja kokemuksista arkityössäni. Viime viikolla kirjoitin opiskelijasta, joka tuli kysymään, mikä tehtävä häneltä lukion äikän neloskurssista puuttuu. Poika on valmistumassa, ja vielä pitäisi kursia kokoon yksi äikkä. Tarkistin asian Wilmasta, ja yllätys oli melkoinen: opiskelija oli ollut kurssillani kolme vuotta sitten (2013)! Kyllä sentään jotakin rajaa pitäisi osaamisen tunnustamisessa ja arvosanojen kalastelussa olla. Tässä olisi aihetta  laajaankin pedagogiseen kehityskeskusteluun.

Viime keväänä poikkeuksellisesti olin kehityskeskustelussa. Se oli ryhmätapaaminen kolmen kollegani kesken. Olemme kaikki yhdistelmäopintoja opettavia eri oppiaineiden opettajia. Tuosta keskustelusta jäi hyvä mieli. Nyt ylhäältä on annettu ukaasi, ettei ryhmäkeskusteluja enää saa olla - tai lisäksi jokaisen on käytävä myös yksilökeskustelu. Hei haloo, millä kivikaudella me elämme? Tavoite ja tulos -johtamisen myötä kouluihin tuotu keskustelumalli on jo menneen talven lumia. Nykypäivän työntekijät ovat oma-aloitteisia, luovia vastuunkantajia, joita ei pitäisi johtajien tukuttaa.

Uteliaisuuttani katsoin nettisivuiltamme apua ja ohjeita kehityskeskusteluun. Löysin mm. seuraavat neljä pointtia: 1) työn tavoitteellisuuden lisääntyminen, 2) osaamisen ja voimavarojen parempi hyödyntäminen, 3) motivoituminen ja 4) parempi toinen toisten ymmärtäminen (suora sitaatti). Jos poimin noista teeseistä vaikkapa kohdan motivoituminen, niin voin purjehtia koulun käytävillä edelleen rinta rottingilla. Kukaan ei voisi olla enempää motivoitunut kuin minä: 64-vuotiaana mummona rakastan yhä työtäni ja nautin siitä. Viimeinen kohta voi olla minun heikko lenkkini. Viime vuosina on ollut yhä raskaampaa yrittää ymmärtää johtajien aivoituksia - ja tuskinpa ymmärrystä sikiää toiseltakaan puolelta. 

Kyllä minun tehtäväni on edelleen olla opiskelijoita varten ja opettaa heitä niin hyvin, että he saavuttavat riittävän työelämässä tarvittavan äidinkielen taidon ja selviävät yo-kokeista mahdollisimman hyvin. En ole organisaation sätkynukke, eivätkä oppiaineen tavoitteita ja sisältöjä tuntemattomat esimiehet voi minua tehtävässäni auttaa.

Parasta tukea olen urani aikana saanut äidinkielenopettajakollegoilta. Kun olen uskaltanut avata suuni ja kertoa pulmista arjen työssä, olen havainnut, että saman asian kanssa kamppailee moni työtoverikin. Onneksi suomalainen vaikenemisen kulttuuri on vähitellen hiipunut, ja ihmiset rohkenevat puhua avoimesti työpaikalla vaikeistakin asioista.  Minun ehdotukseni on, että aloitetaan luovat aineenopettajapienryhmien säännölliset tapaamiset kehityskeskustelujen sijasta. Noihin tilaisuuksiin voisivat vuorotellen tulla vieraiksi rehtori, koulutuspäälliköt, yksikönjohtaja - ja jopa KKY:n johtaja. Milloin viimeksi on joku mainitsemistani henkilöistä ollut esimerkiksi seuraamassa tavallista äikän oppituntia? Siitä voisi aloittaa tutustumisen alaisten arkeen. Ehkä työn näkeminen one-to-one toisi ihan uusia innovaatioita organisaation kehittämiseen.

Äikänopena Suomen Ateenassa

Minulla on käynyt flaksi: olen saanut työskennellä koko työurani ajan Jyväskylässä. Opiskelin pitkään ja hartaasti suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta, Suomen historiaa ja taidekasvatusta. Valmistuin 1980-lvun alussa, ja ryhdyin katselemaan työpaikkaa. Olin mennyt naimisiin, saanut lapsen ja miehenikin oli saanut työpaikan Jyväskylästä. Niinpä halusimme jäädä tänne.

Otin vastaan ihan mitä opetustyötä tahansa. Pyörin sijaisena Jyvässeudun yläasteilla, lukioissa ja amiksissa. Jouduin kerran Viitaniemen ammattikoulussa opettamaan jopa poikien liikuntaa. Reksi antoi minulle pillin käteen ja komensi Nisulan monttuun johtamaan jääkiekkopeliä. Kipitin sinne korkkareissani - mutta onneksi sain vain palella kaukalon laidalla. Pojat itse hoitivat homman. Vakituisen työpaikan sain Keski-Suomen keskusammattikoulusta.

Jo auskultointivuonna didaktikkomme Marja-Leena Koppinen värväsi meitä liittymään Äidinkielen opettajain liittoon ja samalla paikallisyhdistykseen, Keski-Suomen äidinkielen opettajat ry:hyn. Siitä se järjestöura urkeni. Täkäläiset kollegat olivat niin ennakkoluulottomia, että ottivat amiksen opettajan hallitukseen. Ei joka paikkakunnalla näin toimittu. Tuolloin me äikänopet vielä olimme kolmen kerroksen väkeä: eliittiä edustivat lukion opet, seuraavana tulivat yläasteiden opet ja alimpana hierarkiassa olivat sitten muut, amiksien ja eri opistojen opet.

K-S äo on aina ollut vireä yhdistys. Ohjelmaa ja virkistystä on ollut tarjolla ihan liikaakin. Oma, erityinen toimintamuoto on ollut nyt tauolla oleva Sulka-kirjoituskilpailu, jota on sponsoroinut osuuspankki. Noiden kilpailujen voittajista on moni jatkanut harrastustaan ammatiksi asti: esimerkkinä käsikirjoittaja ja ohjaaja Sami Keski-Vähälä.

Olen ollut K-S äo:n hallituksen jäsenenä, sihteerinä, puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana. Kun vuosi sitten halusin lopettaa, kollegat eivät olisi antaneet. Asenne kuvastaa sitä ihanaa yhteisöllisyyttä, josta yhdistyksessä saa nauttia. Kokouksissa ei pönötetä, vaan läppää heitetään ja nauru raikaa. Varsin hyödyllistä  on ollut se, että Normaalikoulun ja yliopiston opettajia on ollut mukana koko ajan. Olemme heitä myös häikäilemättä hyödyntäneet. Ensi viikolla on jälleen perinteinen sensori-ilta, jonne aina kaksi, kolme sensoria saapuu kahvi- ja pullapalkalla kuultavaksi. Noissa tilaisuuksissa saa pedagogista uskonvahvistusta, jos esitarkastuksessa tulee epävarma olo. Olen kateellinen siitä, etteivät nuo mainiot Keski-Suomen sensorit (yhteensä ainakin seitsemän) arvioi  meidän lukioittemme abien tuotoksia. Kotipaikkakunnallaan sensorit ovat jäävejä.

Uusi suosittu toimintamuoto ovat kirjalijaillat. Meillä on ollut vieraana mm. Eeva Rohas, Markku Ropponen, Matti Rautiainen ja Tiina Miettinen. Itseltäni on jäänyt pari iltaa väliin, kun en ole ehtinyt ilmoittautua tarpeeksi nopeasti. Mukaan mahtuu niin monta osallistujaa, kuin on kirjojakin, sillä yhdistys ostaa kirjat. Äikänopelle nuo illat eivät ole vain ammatillista koulutusta vaan iloa ja virkistävää yhdessäoloa.

Minun aikanani olemme järjestäneet kahdesti ÄOL:n Talvipäivät, viimeksi tammikuussa 2013. Noin vuoden suunnittelun ja varainhankinnan jälkeen otimme ammattiopiston Harjun tiloissa vastaan noin sata äikänopea eri puolilta Suomea. Tapahtuma onnistui yli odotusten. "Parhaat talvipäivät ikinä!" sanoi eräs iäkäs kollega Pohjanmaalta. Ilman sponsorien tukea emme olisi kyenneet kustantamaan huippuluennoitsijoita. Meillä oli Anssi Tuulenmäki Aalto-yliopistosta, professori Minna-Riitta Luukka JY:sta sekä joukko keskisuomalaisia kirjailijoita paneelivieraina.

Iltatilaisuus järjestettiin Lyseon kunnianarvoisassa juhlasalissa. Jyväskylän kaupungin tervehdyksen esitti sivistyslautakunnan puheenjohtaja Ahti Ruoppila. Puhe oli hänen ensimmäinen virkatehtävänsä. Aina kun joku joutuu puhumaan äidinkielenopettajille, hän alkaa kiemurrella ja asettuu puolustusasemiin. Ahti ei pelästynyt, mutta pyysi kuitenkin vinkkiä siihen, mitä häneltä odotettiin. Pyysin häntä kertomaan muistoja isoisästään Helsingin yliopiston suomen kielen professorista Veikko Ruoppilasta. Ahti teki työtä käskettyä. Hän kertoi muun muassa siitä, miten ukki oli ollut kustantajalla murteiden asiantuntijana, kun Linnan Tuntematonta viimeisteltiin. Puheen jälkeen eräs opettaja kysyi:"Puhuvatko kaikki Jyväskylän kunnallispoliitikot niin, että taviksetkin ymmärtävät?" Sen jälkeen olikin hauska jatkaa Poppariin jammailemaan.
 
Mieleen jäävät aina kaikkein hauskimmat sattumukset. Sunnuntaiaamuna kymmeneltä oli esiintymässä toimittaja Aino Suhola. Hän otti yleisönsä tapansa mukaan: elehti voimakkaasti, nauratti ja itketti kuulijoita. Juuri kun Aino oli kliimaksikohdassa, hän kohotti kätensä ylös ja sanoi jotakin jumalasta. Tällöin mikrofoni mykistyi, ja kovaäänisistä alkoi kuulua papin saarna Taulumäen kirkosta! Enpä muista, että Aino Suhola olisi ikinä jäänyt sanattomaksi kesken esityksen.

Pian kuitenkin IT-vastaavamme Heidi Räihä sai papin saarnan vaikenemaan ja Aino pääsi jatkamaan. Koulun vieressä on kaksi vanhusten palvelutaloa, joihin lähetetään joka sunnuntai jumalanpalvelus Taulumäen kirkosta. Meitä oli neuvottu, mitä silloin pitää tehdä, jos saarna alkaa kuulua. Radiontaajuksista johtuu, että noin voi käydä. Yleisö luuli, että saarnan kuuluminen juuri tuossa sopivassa kohdassa oli järjestetty juttu!

Olen viettänyt K-S äo:n naisten (on siellä joskus joku miehenpuolikin) kanssa niin riemukkaita hetkiä, että tekisi mieli anoa eläkeläisjäsenyyttä. Vai pitäisikö perustaa K-S äo:n seniorikerho? Kiitos helvetin hyvästä seurasta, rakkaat kollegat!

"On aika tappaa"

Kauhajoen koulusurmien jälkeisenä keväänä löysin koulun postilaatikostani kirjeen. Se sisälsi kolme A-nelosen kokoista arkkia tiuhaa tekstiä. Tunnistin osan Chisun ja Irinan laulujen sanoituksiksi, välillä oli ylivedettyjä rivejä, välillä suttua. Luin tekstit ja olin hämmentynyt. Onko tässä nyt tappouhkaus? Erityisesti säkeet "On aika tappaa / ei mikään pyhää / Sun vuoro alkaa" ja puhe selkään puukottamisesta pysäyttivät. Mietin, mitä pitäisi tehdä. Päättäjäiset olivat olleet edellisenä päivänä. Sitten katsoin kuoreen kirjoitettua nimeäni - ja tunnistin käsialan.

Tammikuussa olin joutunut osalliseksi episodiin, joka vaati pitkän selvittelyn. Palautin preliminääriesseitä työhuoneessani. Eräs tyttö tuli hakemaan paperin, katsoi arvioinnin ja syöksyi saman tien ulos. Olin jättänyt kirjoitelman arvioimatta, sillä se ohitti tehtävänannon ja oli sekä tyyliltään että kieleltään heikko. Olisin mielelläni keskustellut opiskelijan kanssa esseestä ja antanut yksityiskohtaisempaa palautetta. Hänelle ei sopinut. Tyttö kävi ensin itkemässä opon luona, sitten marssi koulutuspäällikön luo ja sieltä edelleen valittamaan yksikönjohtajalle arvioinnistani.

Tyttö ei missään tapauksessa halunnut tavata minua vaan vaati, että joku muu esitarkastaa hänen yo-kokeensa. Jouduin toimittamaan yksikönjohtajalle selvityksen arvioinnistani suljetussa kirjekuoressa, jonka opiskelija sitten nouti. Käytävällä opiskelija ei sen jälkeen edes tervehtinyt minua.

Tiesin, että opiskelijalla oli mielenterveysongelmia ja hänellä oli lääkitys. Tiesin myös sen, että hän oli yläkouluaikana voittanut kotipaikkakunnallaan runokilpailun. Lukiossa esseiden kirjoittaminen ei oikein sujunut.

Mietin aikani, marssin esimiesteni luo ja näytin kirjeen. Soitimme OAJ:n lakimiehelle ja koulumme rehtorille. Kumpikin kehotti tekemään rikosilmoituksen. "Meillä on tällaisissa uhkauksissa nollatoleranssi." sanoi rehtori. Menin poliisilaitokselle ja luetin poliisilla kirjeen. Hänen mukaansa sisältö täytti laittoman uhkauksen tunnusmerkit. En kuitenkaan siltä istumalta rikosilmoitusta tehnyt - eikä poliisi minua painostanut mitenkään.

Seuraavana päivänä minulle soitti poliisin kenttäpäällikkö. Hän piti uhkausta vakavana. Kerroin, ketä epäilen ja että pelkään mielenterveysongelmaisen nuoren joutuvan paniikkiin, jos poliisi ottaa häneen yhteyttä. "Entäpä jos tyttö seisoo jonakin iltana ovellasi puukko kädessään?" kysyi konstaapeli. Kuitenkin hän muistutti ratkaisun olevan yksin minun.

Harkitsin viikon ja tein rikosilmoituksen. Kesä kului. Olin hieman pelokas, ja lukitsin ovet huolellisesti illalla. Tarkkailin ympäristöäni. Elokuussa sain poliisilta soiton: tyttö oli tunnustanut. Tuossa vaiheessa ilmoitin, etten halua nostaa syytettä, vaan haluan tavata tytön. Ehdotin sovittelumenettelyä, jota poliisikin piti hyvänä. Kului useita kuukausia, ennen kuin opiskelija oli valmis kohtaamaan minut. Kun vihdoin tapasimme, hän oli edelleen täynnä pyhää vihaa minua kohtaan. Yli kolmen tunnin keskustelun ja itkun jälkeen pääsimme vihdoin sopuun. Kykenimme allekirjoittamaan pöytäkirjan ja halaamaan. Uskon, että meistä kumpikin oli helpottunut ja huojentunut. Ilman poliisin asiallista toimintaa juttu olisi jäänyt selvittämättä.

Loppujen lopuksi paljastui, että kyse oli väärinkäsityksistä, jotka olivat aiheutuneet työyhteisömme kyvyttömyydestä puhua avoimesti asiat halki. Syyllisiä olimme kaikki. Minun olisi pitänyt vaatia saada keskustella tytön kanssa - eikä työtoverini olisi pitänyt estellä yhteydenottoa. Toisen syyllistäminen ei koskaan ole ongelmien ratkaisu.

Ajat ovat muuttuneet. Nyt vihapuhetta ja tappouhkauksia satelee kaikissa mahdollisissa medioissa. Kokemani tapaus tuntuu aika mitättömältä sen rinnalla, mitä moni opettaja saa miltei viikoittain kokea. Onneksi omassa koulussani on tietoon tullut vain muutama läheltä piti -tilanne, jotka on saatu selvitetyksi. Rohkeutta uhkausten ilmiantoon kuitenkin puuttuu. Me syyllistämme itsemme ihan liian helposti ja vaikenemme.


"Älä katso / Älä näy / Niin on helpompi olla / Älä kysy / Älä käy"    Chisu

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi

Keskisuomalaisessa 28.2.2016 toimittaja Katri Nieminen suomii Jyväskylän lukiokoulutusta - ja ihan aiheesta. On hyvä, että edes äidit nousevat barrikadeille, sillä muut asianosaiset eivät uskalla. Opettajien suut sulkee tehokkaasti lojaaliuden vaatimus työnantajaa kohtaan. Pian huomaa olevansa työtön työnhakija, jos kyseenalaistaa esivaltansa toimet.

Olin itse aikoinaan - ennen vuotta 2010 - vahvasti sen puolella, että lukiot yhdistettäisiin koulutuskuntayhtymään. Kirjoittelin asiasta mielipidetekstejä Ksml:een. Olin tuolloin jo opettanut kymmenen vuotta lukion kursseja yhdistelmäopintolaisille. Uskoin, että yhdistämällä voimavarat samalle ylläpitäjälle voimme saada siitä paljon synergiaetuja. Sinisilmäisesti kuvittelin, että joustavuus ja valinnaisuus ammattikoulu- ja lukio-opintojen välillä lisääntyvät. Nyt olen valmis myöntämään, että toiveeni olivat vain unelmahöttöä. Taitaa olla takinkääntämisen aika.

Olen itse tänä lukuvuonna kokenut konkreettisesti sen, että lukio on lukio ja amis on amis. Kumpikin kyräilee asemasodassa omissa poteroissaan, eikä yhteistyötä juuri ole. Lapsenlapseni muutti jääkiekon perässä Saksasta Jyväskylään; niinpä jouduin etsimään hänelle opiskelupaikkaa. Poika on puolikielinen, joten ajattelimme, että vaihto-oppilaana hän voi oppia lukuvuoden aikana suomea niin hyvin, että seuraavaksi vuodeksi voi hakea amikseen ja valita mahdollisesti yhdistelmäopinnot.

Palvelu ja opinto-ohjaus Schildtin lukion Voionmaan toimipisteessä oli erinomaista. Kielen oppiminen ei kuitenkaan edistynyt, koska S2-opintoja oli tarjolla vain satunnaisesti siellä täällä. Minkäänlaista yhteistyötä amiksen ja lukioiden välillä ei ollut. Jos poika olisi voinut valita joka jaksoon S2-kurssin alkeista lähtien, niin olisimme toisessa tilanteessa. Kun jouluna selvisi, ettei pojalle löytyisi lukiosta sopivia kursseja, yritin itse löytää hänelle amiksesta yhteisten aineiden opintoja. Ei onnistunut. "Me emme voi kirjoittaa suoritusmerkintää, jos opiskelija on kirjoilla lukiossa!" totesi koulutuspäällikkö. Niinpä poika palasi Valmaan ja yrittää nyt siellä opiskella suomea käytännön menetelmällä. On varsin kiinnostavaa nähdä, miten KKY:ssä ratkaistaan maahanmuuttajien opetus. Tarttis tehdä jotakin jo nyt!

Ei auta, vaikka opettajat yrittävät kaikkensa, jos hallinto haraa vastaan. Katri Niemisen kertoma lukiokoulutuksen alasajo koskee myös amiksen alasajoa. Kun rahat vähenevät, ryhmät suurenevat. Erityistä tukea tarvitsevia on jo nyt sekä lukioissa että amiksessa ihan liikaa. Niinpä opiskelijat äänestävät jaloillaan: kun 30 - 40 nuoren ryhmässä ahdistaa eikä oppiminenkaan edisty, moni ei jaksa enää tulla kouluun. Siitä se syrjäytyminen alkaa.

Katri Nieminen epäilee, ettei kky:n hallitus ole ajan tasalla. Luulenpa, että hallitus on seilannut kumiveneessä vailla kunnon kapteenia jo kauan. Olen tiiviisti seurannut päätöksentekoa ja huomannut, että hallitus on pelkkä kumileimasin. Ylipäällikön päiväkäskyn päältä ei kävellä. Välillä tuntuu, että perusasiat - opiskelu ja oppiminen - ovat vain  haitallisia esteitä businessajattelun tiellä.

Kun Jyväskylän lukiolaisilta säästösyistä otetaan pois abivuoden kertauskurssit, he eivät ole ollenkaan samalla viivalla maan muiden lukiolaisten kanssa. Moni nimittäin havahtuu vasta kirjoitusten edellä siihen, että nyt on aika tsempata. Amiksessa puolestaan voi vain unelmoida YTO-aineiden integroinnista (OPS) ammattiaineisiin, sillä viittä, kuutta eri koulutusalaa edustavaa erityistä tukea tarvitsevaa  20 - 30 hengen ryhmää ei taitavakaan pedagogi kykene hallitsemaan.

Minun urani aikana ei rajoja amiksen ja lukion välillä ylitetä. Vastakkainasettelusta kumpikin osapuoli pitää kiinni kynsin hampain. Askel eteenpäin olisi yhdistelmäopintojen sijoittaminen lukion yhteyteen. Tarvittaisiin vain yksi reipas koulusihteeri, joka hoitaisi käytännön asiat. Se ratkaisisi opettajien palkkakiistan ja toisi hieman lisärahaa lukiokoulutukseen. Katri Nieminen, näin saataisiin kaksi nuorisoasteen perusopistoa Jyväskylään, Suomen entiseen Ateenaan! Mutta onko meidän tähän tyytyminen?

Päiväkäskystä panemiseen

Kirjoitin vuonna 1971 yo-aineen aiheesta "Kirja ja siitä tehty elokuva". Aiemmin keväällä oli tullut Iisalmenkin elokuvateatteri Kuva-Lippaaseen Edvin Laineen ohjaama elokuva Akseli ja Elina, joka pohjautuu Linnan trilogiaan. Sain laudaturin. Sinä vuonna kirjoitettiin eka kertaa kaksi ainetta ja käytössä olivat väliarvosanat magna ja lubenter.

Kun nyt olen viikon tutkaillut äikän tekstitaidon tehtäviä ja vastauksia, mietin, saisinko nyt ällän. Epäilen. Kuitenkin olen joka vuosi aika tyytyväinen äikän tehtäviin. Aiheet ovat nykypäivää, ja kokelaan on tiedettävä edes hieman, mistä Suomessa ja maailmalla puhutaan. Jos on uutisensa katsonut, niin on perillä siitä, mitkä aiheet kiinnostavat yhteiskunnallisessa keskustelussa. Yllätyksenä tupsahti Ylipäällikön päiväkäsky, joka sotahistoriafriikeille oli varmasti namupala. Siitä löytyi liikaakin vaikuttavan puheen piirteitä. Taitoa vaati ryhmitellä ja nimetä niitä.

Historiankirjoitus kyllä meni uusiksi. Talvisodan lopputuloksesta oli ihan tuoreita versioita. Onneksi tehtävänannossa oli mainittu sodan päättymispäivä ja nimi,  muutoin varmasti kaikkia vaihtoehtoja kansalaisodasta Lapin sotaan olisi esitelty. Olen tunneilla antanut käyttää apuna Särmää ja kehottanut opettelemaan kirjallisuusanalyysin termejä sen avulla. Työni hedelmiä sain poimia vastauksista sekä ihastellen että irvistellen. Olen rautalangasta vääntänyt. mitä intertekstuaalisuus tarkoittaa. Senkin olen sanonut, että eniten siteerattuja teoksia ovat Raamattu, Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas. Niinpä eräs neitonen kirjoittaa:"Mannerheim intertekstuaalisesti viittaa Päiväkäskyssään (1940) Tuntemattomaan sotilaaseen (1954)!"

Tehtävä Pasi Heikuran radio-ohjelman alkujuonnosta oli suosituin. Siinä jokainen kirjoittaja referoi panna- ja muna-sanojen alkuperää ja totesi, miten nuoret ainakin kiinnostuvat puhujan rennon humoristisesta otteesta. Sanat herättävät hilpeyttä, mutta ketä kiinnostaa oikeasti, että muna tarkoittaa sukukielissä miehen penistä ja panna on syrjäänissä ponna? Kuitenkin etymologia tuntuu olevan ihan outo tieteen haara. Niinpä yksi abi oli kirjoittanut Häkkisen Etymytologisesta sanakirjasta. Vierassanojen oikeinkirjoitus ja taivutus tuottavat aina ongelmia. Muistan ikuisesti takavuosilta, miten useampi kuin yksi taivutti Mankell-nimeä genetiivissä Mankelin! Viime vuonna abit puolestaan analysoivat Goethes'in romaanikatkelmaa.
 
On hyvä, että joukossa on vaikeampia tehtäviä todellisille äikän osaajille, mutta jostakin merkillisestä syystä heikoimmat valitsevat aina vaikeimmat tehtävät. Tällä kertaa ykköstehtävään, jossa piti eritellä aikaa kerronnan keinona Hemingwayn novellissa, oli vastannut vain muutama, eikä vastauksissa ole juuri hurraamista. Toinen haastavaksi osoittautunut tehtävä oli Ylipäällikön päiväkäskyn ja Hemingwayn novellin menetysten vertailu. Melkein itkin, kun eräs abi ei ollut ymmärätänyt menetys-sanaa. Hän oli vertaillut vanhusten asemaa 1900-luvun (!) alussa ja nykypäivänä.

Abi kirjoittaa, että "nyky suomessa vanhuksia ei jätettäisi tienviereen vaan heille soitettaisiin apua ja kuskattaisiin hoitoon - - ja tuo vanhus on kokenut muistinmenetyksen eikä tajua missä on." Novellissa on kohtaus Espanjan sisällisodan ajalta. Siinä vanhus istuu lamaantuneena tien varressa ja huolehtii eläimistään, jotka hän on joutunut jättämään yksin. Menetys on totaalinen - vanhuksella ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.

Kun katselin netistä abien kysymyksiä ja sensorien vastauksia, niin ajattelin, että mikä tahansa kelpaa. Vai eivätkö sensorit halua järkyttää abiparkoja sanomalla suoraan, että pieleen meni? Kun sitten yo-kokeiden tulokset saapuvat, niin kokemukseni mukaan arviointilinja on pehmentynyt. Äikän saa läpi miltei sillä, että osaa nimensä kirjoittaa!

Joskus mietin myös sitä, mikä onkaan sensorin tehtävä. Eikö riittäisi, että opettaja vain alleviivaisi virhekohdat ja sensori antaisi pisteet? Näyttää siltä, että osa sensoreista vain siunaa opettajan pisteet ja muodon vuoksi laskee tai nostaa muutaman pisteitä. Ani harvoin tapahtuu roimia nostoja tai laskuja, mikä sinänsä on hyvä. Virossa ainakin on käytössä äidinkielen yo-koe, jonka arvioivat vain sensorit.

Joka vuosi on ollut jännittävää odottaa äikän kokeita ja nähdä, miten tulokset loppujen lopuksi ovat ihan kelvollisia. Kuitenkin aina mietin, ovatko yo-kirjoitusten kaltaiset kinkerit enää tarpeen? Kokeista uutisoidaan kaikissa medioissa. Tehtäviä arvostellaan ja  niistä kiistellään. Äidit, isät, mummot, ukit ja kummit saavat pinnistellä toukokuun viimeiselle viikolle kokelaiden kanssa, tuleeko juhlat vai ei. Mikä muuttuisi, jos kirjoituksia ei olisi, vaan lukio suoritettaisiin ammattikoulun tapaan kolmessa vuodessa, ja päättötodistus vastaisi ylioppilastodistusta?

Mannerheimia mukaillen "Olen ylpeä teistä jokaisesta abiturientista, niin palokkalaisesta maatilan pojasta kuin toivakkalaisesta toimitusjohtajan tyttärestäkin! Kiitän Teitä jokaista erikseen ja yhdessä. Abiturientit, Teidän käsissänne on Suomen tulevaisuus!"

Hullut viikot

Ensi viikolla alkavat hullut viikot. Ensin on preliviikko, joka huipentuu äikän tekstitaidon kokeeseen perjantaina 12.2. On ollut raskasta mutta ihanaa opettaa kahta abikurssia, joilla on 65 opiskelijaa. "Laiska töitänsä lukevi" oli Lyyti-mummon vakiosanonta, jos joku valitti työnsä paljoutta. Koska olen itse aika huono matikassa, eräs poika laski minulle, kuinka monta tekstitaidon vastausta, esseetä ja kielenhuollon koetta näiden muutaman viikon aikana luen ja arvioin: 330! Onneksi olen eronnut leski, joten aikaa on myös iltaisin. Öitäni en työn vuoksi ole ikinä valvonut.

Kun yo-koe lähenee, opiskelijoissa ilmenee ihan uusia piirteitä. Oona tekee muistiinpanoja, Villekään ei enää koko ajan tekstaa tyttöystävälleen, Pinja saapuu melkein ajoissa tunneille ja jopa Topi ja Onnikin kyselevät: Mitä? Missä? Milloin? Kenelle? Miksi? Olen kuin persujen puheenjohtaja vaalitentissä. Huomaan, että herätyksen saaneita on paljon enemmän, kuin uskalsin etukäteen odottaa. Myös erkkaope Reetan palvelut ovat kovin kysyttyjä.

Seuraavalla viikolla on sitten penkkarit ja abiristeily. Muutama vanhempi kuulemma aina kysyy koulutuspäälliköltä: "Onhan niillä kaksoistutkintolaisillakin vanhojen tanssit?" Tuntuu, että lukion tähtihetkiä ovat juuri nuo kolme tapahtumaa, ja lopuksi kaiken kruunaavat valkolakki ja kunnon bileet sitten kesäkuun alkupäivinä. Odotan penkkaripäivää hieman jännittyneenä. Mitähän ne höpönassut nyt ovat keksineet? Minulla on ollut jo useana vuonna oma AO-rekka, jonka toinen laita on koristeltu Maire-aiheisella lakanalla. Taannoin vaatteeseen oli piirretty hyvin näköiseni kokovartalokuva, jossa näkyivät kaksoisleukani, violetit hiukset, punatut huulet, bleiseri ja violetit rakennekynnet. Tekstinä oli "Edes ebola ei ole syy olla poissa tunneiltani. Pilkku on paras pano ja Nyt äkkiä beetasalpaajia!" Lisäksi siinä oli salmiakkikossupullon kuva ajatuskuplassa. Olin hyvin otettu. Salmaripullo juontuu siitä, että joskus muinoin huutelin abeille risteilylle lähtiessä, että tuokaa sitten minulle salmaria. Muut opettajat pyysivät karkkia ja suklaata. Aika monena vuonna olen pullon saanut, ja olen jakanut sen rakkaitten kollegojeni kanssa lakkiaispäivänä Jyväskylän yössä.

Pilkku on paras pano -slogan on tyttäreni keksimä. Joskus 1990-luvulla meillä oli Keski-Suomen äidinkielenopettajat ry:ssä kilpailu yhdístyksen tunnuslauseen keksimisestä. Kirjoitin kokonaisen A-nelosen mielestäni toinen toistaan parempia ehdotuksia. Pyysin tyttäreltäni apua, ja hän tokaisi:"Pilkku on paras pano!" Niinpä lähetin ehdotukset kilpailuun. En ole katkera mutta kuitenkin: ystäväni Jorma Pollari voitti kisan tekstillä "Intensiivistä preesensiä. (part.)". Olin vähän kateellinen. Se painettiin K-S äo:n paitoihin, jotka meillä oli päällä ÄOL:n Jyväskylän talvipäivillä, ja jotka myöhemmin menivät kaupaksi kuin häkä ale-hintaan.

Kun ystäväni Hannu Mäkinen (painajien opettaja) kuuli, miten murheellinen olin hävitystä kisasta, hän painoi minulle oman T-paidan, jossa on teksti "Pilkku on paras pano." Sain sen 60-vuotislahjaksi. Olen käyttänyt sitä koulussa useinkin, ja se on herättänyt ansaittua huomiota.

Viime vuonna abit olivat poimineet lakanaan taas uuden sloganin puhemyllystäni: "Neulalla pistetään, ruokaa laitetaan ja kaikkea muuta pannaan!" Olin yrittänyt tuon muistikikan avulla opettaa, ettei panna-verbi suinkaan ole seksistinen ilmaus vaan ihan käypää ja jopa suositeltavaa suomea.  Minulla yli kuusilymppisellä lehtorilla ei ole likainen mielikuvitus - opiskelijoilla taitaa olla. Niin harvoin he uskaltavat tuota verbiä käyttää.

Odotan myös Wanhojen tansseja. Viime vuonna suurin ilonaiheeni oli telaketjutraktorin kokoinen jääkiekkoilijapoika, joka sulavasti ja viehkosti liikehti parketilla ja pyöritti tyttöään kuin konsanaan Åke Blomqvist. Olin ihan äimänkäkenä ihastuksesta, ja kehuin poikaa jälkeenpäin. Harmi, ettei meiltä tahdo löytyä tarpeeksi poikia tanssimaan. Osa joutuu tyytymään tyttöpariin. Pojat eivät ilmeisesti tahdo pynttäytyä; tytöillähän siitä on tullut miltei kilpavarustelua. Kampaukset, puvut ja meikit nielevät helposti tuhansia euroja, joten tanssit eivät ole köyhän perheen huvia.

Ennen Wanhojen tansseja meillä on yhteiset päivälliset, joille ruuan meille valmistavat kokkiopiskelijat, ja tarjoilijat tietysti tarjoilevat. On mukavaa pysähtyä hetkeksi raskaan puurtamisen jälkeen, ottaa rennosti ja puhua mukavia.

Kuulin enkun opelta, että tämän vuoden abitkin ovat jo piirtäneet minusta kuvan. Ihanaa, että kuusikymppinen mummolehtori  vielä herättää sympatioita - tai antipatioita. Minä satiirin ja ironian rakastaja toivon teräviä sloganeita - en mitään höpö höpö -humppaa! Tavataan Harjulla torstaina 18.2.2016. Rakkaudella, Maire

No smoking Campus

Vanhassa kaitafilmissä vuosilta 1961 - 63 on kuvattu Keski-Suomen keskusammattikoulun toimintaa. Siinä esitellään eri osastojen työtä ja oppilaiden vapaa-ajan viettoa asuntolassa. Välitunneilla osa nuorista rientää "tupakkasalonkiin", joka sijaitsee lamellien välisellä alueella.

Muutamaan vuoteen tupakkapaikkoja ei ole ollut millään kky:n kampuksella. Meidän opettajien tulee valvoa, ettei kielletyillä alueilla tupakoida. Osa opettajista pitää valvontaa niin vastenmielisenä, että livahtaa mieluummin karkuun kuin pysähtyy huomauttamaan asiasta. Kieltämättä kiertely kiroilevien ja syljeskelevien opiskelijoiden laumassa ei ole tämän työn parasta antia. Kun otan työni usein liiankin vakavasti, olen joutunut moniin kiperiin tilanteisiin tupakoijien kanssa. Kerran seisoin pääoven edessä ja messusin asiasta. Viereeni pysähtyi rollaattorimummo, joka yhtyi haukkuihini. Hän nuhteli nuoria ja sanoi:"Pankaa vaikka munkkipossuihin ne rahat, jotka teiltä menee tupakkaan!" Mummolla oli vielä keppi, jolla hän heristeli ja jatkoi saarnaansa. Lopulta jäimme ovelle kaksin. Mummo ei lopettanut vaan pyysi minulta rehtorin yhteystiedot. Hän aikoi valittaa ja kirjoittaa lehteenkin. Ksml:n Lyhyet-palstalla oli pari vuotta sitten ainakin viikoittain moitteita AO:n eri kampusten siivottomuudesta. Liekö mummo mobilisoinut koko ystäväpiirinsä kirjoittelemaan?

Kerran omalla valvontavuorollani kuvasin kännykällä kolmea poikaa. Sain mainion otoksen mm. yhden tupakoijan keskisormesta. Poika suuttui, alkoi uhkailla ja huusi:"Saatanan vanha kurppa! Eikö sulla ole muuta tekemistä?" Erityisopettaja tunnisti pojat ja toi pahimman huutelijan luokseni anteeksipyyntöreissulle. Vastasin, etten ole ollenkaan loukkaantunut kurppa-nimityksestä. "Olen lintukirjasta katsonut, että kurppa on kaunis pitkäjalkainen kahlaajalintu! Mukavaa, jos muistutan lintua!" Jatkoin, että kiroilun ja keskisormen vilauttelun voisi jättää vähemmälle - ja tupakoimaan on mentävä mieluiten muualle kuin paraatioven eteen!

Poikien luokanvalvoja otti minuun yhteyttä ja paheksui toimintaani. Hänen mielestään en olisi saanut moittia poikia, vaan minun olisi pitänyt antaa valistusta tupakoinnin vaaroista. Sitä kyllä on annettu ja annetaan: on kampanjoita ja palkitsemisia lopettamisista. Enkä todellakaan aio pitää syöpäkeuhkokuvia käsilaukussani!

Muutama vuosi sitten rehtoriystäväni Länsi-Suomesta oli pyytänut poliisin sakottamaan seitsemää yläkouluikäistä kasiluokkalaista poikaa tupakoinnista koulunsa pihalla. Yhden pojan isä vei jutun oikeuteen. Hän vetosi siihen, että pojalla oli vanhempien lupa tupakointiin. Ei auttanut: sakot pysyivät voimassa. Lisäksi isän maksettavaksi tulivat oikeudenkäyntikulut.

Itse olen kaksi kertaa soittanut poliisille ja pyytänyt tulemaan Harjulle sakottamaan. Kummallakin kerralla partioilla oli parempaa tekemistä. No, kyllähän murhatutkinta menee edelle, samoin rattijuopon takaa-ajo.

Tupakointiongelmaa käsitellään säännöllisin väliajoin esimerkiksi työsuojelutoimikunnassa. Eikä sauhuttelu lopu. Jokaisella kampuksella käryää nurkan takana tai lähialueen puskissa. Olen alkanut kaivata tuota nostalgista 1960-luvun "tupakkasalonkia". Ennen koulun alueiden savuttomiksi julistamista Harjulla oli jokaisen lamellin kulmassa tupakkakatos. Ne eivät olleet kauniita luomuksia, varsinkaan kun väki levittäytyi myös ympäristöön. Kuitenkin tupakointi jatkuu - olipa kieltoa tai ei. Tällöin viisainta olisi osoittaa suljettu katos tupakoijille. On hurskastelua uskotella, että kielloilla on merkitystä. Päinvastoin: kun jokin kielletään, niin kieltoa on rikottava. Valitettavasti.

Terveisiä kehityspäivästä

Meillä opettajilla on onni saada työnantajan tarjoamaa koulutusta viisi päivää vuodessa. Kun rahaa ei ole, ei saa enää mennä oman alan koulutuksiin. On tyydyttävä siihen, mitä ylhäältä annetaan. Menneinä vuosina Äidinkielen opettajain liiton foorumi ja talvipäivät olivat juuri sitä yhteisöllistä ja korkeatasoista koulutusta, josta nautin. Sain kuunnella maan eturivin kirjailijoita, yliopistojen johtavia pedagogeja ja media-alan vaikuttajia: Reetta Rätyä, Risto Uimosta, Kirsi Kunnasta, Rosa Liksomia, Heidi Köngästä, Minna-Riitta Luukkaa, Aino Suholaa, Riitta Uosukaista... Parasta antia olivat keskustelut illanvietoissa kollegojen kanssa. Oli niin lohdullista tajuta, että painimme samojen ongelmien kanssa arjen koulutyössä. Se oli parasta mentorointia, mitä tiedän.

Tänään olin oman kouluni kehittämispäivässä. Olin päättänyt, etten suutani avaa, mutta ihan lopuksi oli pakko. Hillitsin sentään itseni koko päivän, ja tilaisuuden viimeinen kysymys oli minun. Se oli ihan "sairaan siisti" - käyttääkseni viimeisen esiintyjän omia sanoja.

Lukioissa käytössä olevan äidinkielen ja kirjallisuuden Särmä-kirjasarjan parin kurssivihkon lopussa on yhden aukeaman levyinen termien kooste. Esimerkiksi kakkoskurssin vihossa on Kielioppitaivas. Siinä tähtien joukossa on esimerkiksi referointi, sidossuhde, morfeemi, pohjateksti, kongruenssi, koheesio, linqua franca, sosiaalinen murre, nollapersoona, rektio jne. Tänään minä tein esityksiä kuunnellessani Kehityspäivän termitaivaan.

digitalisaatio * robotiikka * esineiden internet * IHA  * SOTE * reformi * dialogi * perusprosessien tehostaminen * passion * dösä * loppupeleissä * pedagoginen tulokulma * what ever * lähtökohtaisesti * push * pull * yksilöllinen polku * fieldi * reflektointi * stressi * mentorointi * osaamisperustaisuus * knowing * doing * behaving * metakognitiivinen * polarisointi * analyyttinen päättelykyky * x + y mallit * asiakas * kärkihanke * mekanismi * todennetun osaamisen rekisteri * TUTKE * Oiva * tulosohjauspilotti * rapautuminen * kysyntälähtöinen * tarjontalähtöinen * Rake-toimenpideohjelma * biotalous * TEM * visio * tuottavuus- ja tehokkuusloikka * tulosalue ajoneuvot * eMaailma * MOOC * PLN * PLE * * * * * * * * * * * * * * * * 

Tuon termitykityksen jälkeen olin ihan pyörällä päästäni, samoin moni kollega. On sellainen olo, etten osaa kehittää enää mitään - olen vain surkea ja täysin epäonnistunut opettaja. Kun en ollut syttynyt liekkeihin graafisen yto-ryhmää opettaessani, niin mahalaskuhan siitä tuli. Kurssin sai läpi vain kuusi 22 opiskelijasta. En myöskään ymmärtänyt käydä hakemassa poloisia lapsukaisia kotoa, kun ei heitä oppitunneille ilmaantunut. Täysin väärin toimittu.

Mutta oli siellä jotakin virkistävää ja mieltä ylentävääkin kuultavaa: entisen oppilaani Musa Jallowin & Lauran esitys amisbarometrista (SAKKI RY. ) ja sitten Tekniikan yksikönjohtajan Markku Tarvaisen ja yto-opettajan Katriina Vikströmin kommenttipuheenvuorot.

Voi, kuinka minä kaipaankaan niitä ÄOL:n koulutuksia! Kun Jyväskylä on yliopistokaupunki, niin meillähän olisi kaikki mahdollisuudet kutsua Opettajainkoulutuslaitoksen didaktikkoja ja pedagojeja sekä eri alojen professoreita kertomaan kukin oman alansa uusimmista tutkimuksista ja käytännön sovelluksista. Aamulla voisi olla se pakollinen ajankohtaiskatsaus säästöistä, muutoksista ja uhkakuvista. Sitten jakaannuttaisiin aineryhmittäin ja ammattialoittain kuulemaan uusinta evankeliumia.  Varattaisiin aikaa keskustelulle - siitähän se kaivattu yhteisöllisyyskin voisi alkaa versoa.

Kun opiskelijat tekevät viitoskurssilla elokuva-arvostelun, lähes jokainen panee loppuun, kuinka monta tähteä antaisi filmille. Minä suon kokonaisen yhden tähden * siitä, mitä tänään jäi käteen. 

Työn orjat sorron yössä (Mihin AY-liikettä tarvitaan, osa 2)

Sanotaan, että maailma muuttuu, eivätkä kaikki pysy muutoksessa mukana. On kuitenkin asioita, jotka eivät ikinä muutu. Ammattikoulumaailmassa yksi kiveen hakattu asia on opettajien palkkaliitteet. Vuoden 1996 jälkeen ei ole ollut olemassa Keski-Suomen keskusammattikoulua, mutta meille 1980-luvulla taloon työhön otetuille opettajille maksetaan palkka edelleen opettajien virkaehtosopimuksen nelosliitteen mukaan, vaikka osalla työtehtävät ovat muuttuneet.

Tyhmyydestä sakotetaan. Kun me yli-innokkaat lehtorit vuonna 2001 lupauduimme kahden tutkinnon opettajiksi, emme juuri palkkaamme kyselleet - eikä meille myöskään työnantaja tarjonnut lukiokurssien opettamisesta korkeampaa palkkaa. Kun EU-rahoitteinen kokeilu loppui, ja kaksoitutkintojärjestelmä vakiintui pysyväksi käytänteeksi, heräsimme Ruususen unesta. Aloimme kysellä, miksi emme saa samaa palkkaa kuin lukioissa.

Otimme yhteyttä luottamusmiehiin ja teimme aloitteita OAJ:n alaiseen AO:hon (Ammatilliset opettajat ry.) Minä kirjoittelin Keskisuomalaisen mielipidepalstalle kipakoita tekstejä, joista ay-aktiivitoverit kimpaantuivat. Keskustelimme, keskustelimme ja keskustelimme. Mitään ei tapahtunut. "Voi, voi, kun teille maksetaan juuri oikeaa OVTES:n mukaista palkkaa! Ei voi mitään!" Työnantaja ja luottamusmiehemme olivat samaa mieltä. Jopa silloinen OAJ Keski-Suomen puheenjohtaja nuhteli vastineessaan mielipidekirjoitukseeni Ksml:ssa meitä tyhmiä opettajia. Hänen mukaansa "ei olisi pitänyt suostua tehtävään ennen palkasta sopimista."

Kaksoistutkintolaisten opettaminen on ollut meistä kaikista haasteellista, mukavaa ja palkitsevaa. Emme ole katuneet päätöstämme. Ehkä juuri työn mielekkyyden vuoksi olemme jaksaneet uupumatta tässä hullunmyllyssä. Mikäli emme tuolloin olisi ryhtyneet työhön, olisivat lukiot kyllä kaapanneet opiskelijat. Silloin työnantajan olisi pitänyt maksaa lukioliitteen mukaista palkkaa kaikille, ja nuo nyt noin 400 opiskelijan tunnit olisivat ammattiopistolta pois. Meidän matalapalkkaisten hölmöläisten selkänahasta työnantaja on netonnut vuosina 2010 - 2015 satojatuhansia euroja!

Vuonna 2010 Jyväskylän lukiot liitettiin koulutuskuntayhtymään. Tuolloin meillä oli sama työnantaja, sama pätevyys, sama työ - mutta eri palkka. Yritimme toki neuvotella asiasta useita kertoja - ilman tulosta. Eniten meitä on järkytti se, että eräs tuolloinen luottamushenkilö oli samaa mieltä työnantajan kanssa. Hän saapui kutsumatta neuvotteluumme ja ojensi KKY:n johtajalle paperin, jossa todisteltiin, että OVTES:n mukainen palkka on meille juuri oikea. Tuohon eleeseen päättyi yksi vaihe taistelussamme. Kun huomasimme, ettei apua tule edes omilta, kantelimme kollegani kanssa asiasta oikeuskanslerille. Vastaus saapui 11.9.2014, ja se oli meille myönteinen. Kyse oli ilmiselvästä syrjinnästä: Opettajan sijoituspaikka ei voi olla palkkauksen peruste,  vaan palkka määräytyy työtehtävän mukaan. On olemassa niin sanottua pakottavaa oikeutta, joka ylittää OVTES:n määräykset. Työnantajan olisi pitänyt korjata palkkaero kohtuullisessa ajassa siitä tiedon saatuaan.

Helmikuussa 2015 työnantaja ryhtyi vastatoimiin. Pyytämättä ja tilaamatta meidän viiden kt-opettajan palkka siirrettiin lukioliitteeseen. Sitten työnantaja tempaisi tuulesta 50 %:n säännön: vain niille opettajille maksetaan lukion palkkaa, joilla on yli puolet opetuksesta lukion kursseja. Tiesimme heti, miten käy. Tänä lukuvuonna meistä vain neljälle maksetaan lukion palkkaa. Hajoita ja hallitse -periaate tietää sitä, että ensi lukuvuonna lukion kursseja joutuvat opettamaan kaikki kynnelle kykenevät! Se merkitsee, että vuosisuunnittelu vaikeutuu. Opettajat juoksevat kieli vyön alla neljän eri toimipisteen välillä. Eniten säännöstä kärsivät opiskelijat: joka kurssilla vaihtuu opettaja. Kyse on ilmeisesti vain sarvikuonomaisesta työntekijöiden kyykyttämisestä. Opiskelijan etu näkyy vain juhlapuheissa ja strategisissa fraaseissa.


Paljon on virrannut vettä Tourujoessa, mutta palkkakiista on vielä vaiheessa. Apulaisoikeuskanslerin ratkaisujen jälkeen OAJ neuvotteli jälleen asiasta - tuloksetta. Meidän odottavien aika on välillä käynyt pitkäksi. On tuntunut siltä, ettei asia etene eikä mitään tapahdu. Vihdoin kaksi viikkoa sitten asianajotoimisto lähetti työnantajalle kanteen. Yksi etappi on saavutettu.

Tätä kirjoittaessani olen kuullut puskaradiosta, että palkkariitamme menee käräjäoikeuteen. Työnantaja ei suostu sovitteluun. Niinpä edessä on vuosien oikeuskäsittely valituksineen. Veronmaksajien rahoja voisi ehkä käyttää kky:ssä hyödyllisemminkin - vaikkapa opetukseen. Olen lukenut FINLEXIÄ näinä vuosina paljon. Kuntalaissa sanotaan, että myös kuolinpesä on oikeutettu takautuviin palkkasaataviin. Niinpä olen ilmoittanut lapsilleni, että jos kupsahdan, ennen kuin ylimmän oikeusasteen päätös on tullut, niin "muistakaa, että teillä on saatavia koulutuskuntayhtymästä!" Saman sanoin kky:n johtajallekin. Hän ei kommentoinut.

Kevät keikkuen tulevi. Näillä mennään kohti raastupaa. Päätän kunniakkaasti urani oikeudessa. Luotan  kuitenkin siihen, että OAJ ja hyvä asianajaja kääntävät jutun meidän voitoksemme! Vai voiko oikeuskansleri olla väärässä?