Keskisuomalaisessa 28.2.2016 toimittaja Katri Nieminen suomii Jyväskylän lukiokoulutusta - ja ihan aiheesta. On hyvä, että edes äidit nousevat barrikadeille, sillä muut asianosaiset eivät uskalla. Opettajien suut sulkee tehokkaasti lojaaliuden vaatimus työnantajaa kohtaan. Pian huomaa olevansa työtön työnhakija, jos kyseenalaistaa esivaltansa toimet.
Olin itse aikoinaan - ennen vuotta 2010 - vahvasti sen puolella, että lukiot yhdistettäisiin koulutuskuntayhtymään. Kirjoittelin asiasta mielipidetekstejä Ksml:een. Olin tuolloin jo opettanut kymmenen vuotta lukion kursseja yhdistelmäopintolaisille. Uskoin, että yhdistämällä voimavarat samalle ylläpitäjälle voimme saada siitä paljon synergiaetuja. Sinisilmäisesti kuvittelin, että joustavuus ja valinnaisuus ammattikoulu- ja lukio-opintojen välillä lisääntyvät. Nyt olen valmis myöntämään, että toiveeni olivat vain unelmahöttöä. Taitaa olla takinkääntämisen aika.
Olen itse tänä lukuvuonna kokenut konkreettisesti sen, että lukio on lukio ja amis on amis. Kumpikin kyräilee asemasodassa omissa poteroissaan, eikä yhteistyötä juuri ole. Lapsenlapseni muutti jääkiekon perässä Saksasta Jyväskylään; niinpä jouduin etsimään hänelle opiskelupaikkaa. Poika on puolikielinen, joten ajattelimme, että vaihto-oppilaana hän voi oppia lukuvuoden aikana suomea niin hyvin, että seuraavaksi vuodeksi voi hakea amikseen ja valita mahdollisesti yhdistelmäopinnot.
Palvelu ja opinto-ohjaus Schildtin lukion Voionmaan toimipisteessä oli erinomaista. Kielen oppiminen ei kuitenkaan edistynyt, koska S2-opintoja oli tarjolla vain satunnaisesti siellä täällä. Minkäänlaista yhteistyötä amiksen ja lukioiden välillä ei ollut. Jos poika olisi voinut valita joka jaksoon S2-kurssin alkeista lähtien, niin olisimme toisessa tilanteessa. Kun jouluna selvisi, ettei pojalle löytyisi lukiosta sopivia kursseja, yritin itse löytää hänelle amiksesta yhteisten aineiden opintoja. Ei onnistunut. "Me emme voi kirjoittaa suoritusmerkintää, jos opiskelija on kirjoilla lukiossa!" totesi koulutuspäällikkö. Niinpä poika palasi Valmaan ja yrittää nyt siellä opiskella suomea käytännön menetelmällä. On varsin kiinnostavaa nähdä, miten KKY:ssä ratkaistaan maahanmuuttajien opetus. Tarttis tehdä jotakin jo nyt!
Ei auta, vaikka opettajat yrittävät kaikkensa, jos hallinto haraa vastaan. Katri Niemisen kertoma lukiokoulutuksen alasajo koskee myös amiksen alasajoa. Kun rahat vähenevät, ryhmät suurenevat. Erityistä tukea tarvitsevia on jo nyt sekä lukioissa että amiksessa ihan liikaa. Niinpä opiskelijat äänestävät jaloillaan: kun 30 - 40 nuoren ryhmässä ahdistaa eikä oppiminenkaan edisty, moni ei jaksa enää tulla kouluun. Siitä se syrjäytyminen alkaa.
Katri Nieminen epäilee, ettei kky:n hallitus ole ajan tasalla. Luulenpa, että hallitus on seilannut kumiveneessä vailla kunnon kapteenia jo kauan. Olen tiiviisti seurannut päätöksentekoa ja huomannut, että hallitus on pelkkä kumileimasin. Ylipäällikön päiväkäskyn päältä ei kävellä. Välillä tuntuu, että perusasiat - opiskelu ja oppiminen - ovat vain haitallisia esteitä businessajattelun tiellä.
Kun Jyväskylän lukiolaisilta säästösyistä otetaan pois abivuoden kertauskurssit, he eivät ole ollenkaan samalla viivalla maan muiden lukiolaisten kanssa. Moni nimittäin havahtuu vasta kirjoitusten edellä siihen, että nyt on aika tsempata. Amiksessa puolestaan voi vain unelmoida YTO-aineiden integroinnista (OPS) ammattiaineisiin, sillä viittä, kuutta eri koulutusalaa edustavaa erityistä tukea tarvitsevaa 20 - 30 hengen ryhmää ei taitavakaan pedagogi kykene hallitsemaan.
Minun urani aikana ei rajoja amiksen ja lukion välillä ylitetä. Vastakkainasettelusta kumpikin osapuoli pitää kiinni kynsin hampain. Askel eteenpäin olisi yhdistelmäopintojen sijoittaminen lukion yhteyteen. Tarvittaisiin vain yksi reipas koulusihteeri, joka hoitaisi käytännön asiat. Se ratkaisisi opettajien palkkakiistan ja toisi hieman lisärahaa lukiokoulutukseen. Katri Nieminen, näin saataisiin kaksi nuorisoasteen perusopistoa Jyväskylään, Suomen entiseen Ateenaan! Mutta onko meidän tähän tyytyminen?
maanantai 29. helmikuuta 2016
keskiviikko 17. helmikuuta 2016
Päiväkäskystä panemiseen
Kirjoitin vuonna 1971 yo-aineen aiheesta "Kirja ja siitä tehty elokuva". Aiemmin keväällä oli tullut Iisalmenkin elokuvateatteri Kuva-Lippaaseen Edvin Laineen ohjaama elokuva Akseli ja Elina, joka pohjautuu Linnan trilogiaan. Sain laudaturin. Sinä vuonna kirjoitettiin eka kertaa kaksi ainetta ja käytössä olivat väliarvosanat magna ja lubenter.
Kun nyt olen viikon tutkaillut äikän tekstitaidon tehtäviä ja vastauksia, mietin, saisinko nyt ällän. Epäilen. Kuitenkin olen joka vuosi aika tyytyväinen äikän tehtäviin. Aiheet ovat nykypäivää, ja kokelaan on tiedettävä edes hieman, mistä Suomessa ja maailmalla puhutaan. Jos on uutisensa katsonut, niin on perillä siitä, mitkä aiheet kiinnostavat yhteiskunnallisessa keskustelussa. Yllätyksenä tupsahti Ylipäällikön päiväkäsky, joka sotahistoriafriikeille oli varmasti namupala. Siitä löytyi liikaakin vaikuttavan puheen piirteitä. Taitoa vaati ryhmitellä ja nimetä niitä.
Historiankirjoitus kyllä meni uusiksi. Talvisodan lopputuloksesta oli ihan tuoreita versioita. Onneksi tehtävänannossa oli mainittu sodan päättymispäivä ja nimi, muutoin varmasti kaikkia vaihtoehtoja kansalaisodasta Lapin sotaan olisi esitelty. Olen tunneilla antanut käyttää apuna Särmää ja kehottanut opettelemaan kirjallisuusanalyysin termejä sen avulla. Työni hedelmiä sain poimia vastauksista sekä ihastellen että irvistellen. Olen rautalangasta vääntänyt. mitä intertekstuaalisuus tarkoittaa. Senkin olen sanonut, että eniten siteerattuja teoksia ovat Raamattu, Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas. Niinpä eräs neitonen kirjoittaa:"Mannerheim intertekstuaalisesti viittaa Päiväkäskyssään (1940) Tuntemattomaan sotilaaseen (1954)!"
Tehtävä Pasi Heikuran radio-ohjelman alkujuonnosta oli suosituin. Siinä jokainen kirjoittaja referoi panna- ja muna-sanojen alkuperää ja totesi, miten nuoret ainakin kiinnostuvat puhujan rennon humoristisesta otteesta. Sanat herättävät hilpeyttä, mutta ketä kiinnostaa oikeasti, että muna tarkoittaa sukukielissä miehen penistä ja panna on syrjäänissä ponna? Kuitenkin etymologia tuntuu olevan ihan outo tieteen haara. Niinpä yksi abi oli kirjoittanut Häkkisen Etymytologisesta sanakirjasta. Vierassanojen oikeinkirjoitus ja taivutus tuottavat aina ongelmia. Muistan ikuisesti takavuosilta, miten useampi kuin yksi taivutti Mankell-nimeä genetiivissä Mankelin! Viime vuonna abit puolestaan analysoivat Goethes'in romaanikatkelmaa.
On hyvä, että joukossa on vaikeampia tehtäviä todellisille äikän osaajille, mutta jostakin merkillisestä syystä heikoimmat valitsevat aina vaikeimmat tehtävät. Tällä kertaa ykköstehtävään, jossa piti eritellä aikaa kerronnan keinona Hemingwayn novellissa, oli vastannut vain muutama, eikä vastauksissa ole juuri hurraamista. Toinen haastavaksi osoittautunut tehtävä oli Ylipäällikön päiväkäskyn ja Hemingwayn novellin menetysten vertailu. Melkein itkin, kun eräs abi ei ollut ymmärätänyt menetys-sanaa. Hän oli vertaillut vanhusten asemaa 1900-luvun (!) alussa ja nykypäivänä.
Abi kirjoittaa, että "nyky suomessa vanhuksia ei jätettäisi tienviereen vaan heille soitettaisiin apua ja kuskattaisiin hoitoon - - ja tuo vanhus on kokenut muistinmenetyksen eikä tajua missä on." Novellissa on kohtaus Espanjan sisällisodan ajalta. Siinä vanhus istuu lamaantuneena tien varressa ja huolehtii eläimistään, jotka hän on joutunut jättämään yksin. Menetys on totaalinen - vanhuksella ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.
Kun katselin netistä abien kysymyksiä ja sensorien vastauksia, niin ajattelin, että mikä tahansa kelpaa. Vai eivätkö sensorit halua järkyttää abiparkoja sanomalla suoraan, että pieleen meni? Kun sitten yo-kokeiden tulokset saapuvat, niin kokemukseni mukaan arviointilinja on pehmentynyt. Äikän saa läpi miltei sillä, että osaa nimensä kirjoittaa!
Joskus mietin myös sitä, mikä onkaan sensorin tehtävä. Eikö riittäisi, että opettaja vain alleviivaisi virhekohdat ja sensori antaisi pisteet? Näyttää siltä, että osa sensoreista vain siunaa opettajan pisteet ja muodon vuoksi laskee tai nostaa muutaman pisteitä. Ani harvoin tapahtuu roimia nostoja tai laskuja, mikä sinänsä on hyvä. Virossa ainakin on käytössä äidinkielen yo-koe, jonka arvioivat vain sensorit.
Joka vuosi on ollut jännittävää odottaa äikän kokeita ja nähdä, miten tulokset loppujen lopuksi ovat ihan kelvollisia. Kuitenkin aina mietin, ovatko yo-kirjoitusten kaltaiset kinkerit enää tarpeen? Kokeista uutisoidaan kaikissa medioissa. Tehtäviä arvostellaan ja niistä kiistellään. Äidit, isät, mummot, ukit ja kummit saavat pinnistellä toukokuun viimeiselle viikolle kokelaiden kanssa, tuleeko juhlat vai ei. Mikä muuttuisi, jos kirjoituksia ei olisi, vaan lukio suoritettaisiin ammattikoulun tapaan kolmessa vuodessa, ja päättötodistus vastaisi ylioppilastodistusta?
Mannerheimia mukaillen "Olen ylpeä teistä jokaisesta abiturientista, niin palokkalaisesta maatilan pojasta kuin toivakkalaisesta toimitusjohtajan tyttärestäkin! Kiitän Teitä jokaista erikseen ja yhdessä. Abiturientit, Teidän käsissänne on Suomen tulevaisuus!"
Kun nyt olen viikon tutkaillut äikän tekstitaidon tehtäviä ja vastauksia, mietin, saisinko nyt ällän. Epäilen. Kuitenkin olen joka vuosi aika tyytyväinen äikän tehtäviin. Aiheet ovat nykypäivää, ja kokelaan on tiedettävä edes hieman, mistä Suomessa ja maailmalla puhutaan. Jos on uutisensa katsonut, niin on perillä siitä, mitkä aiheet kiinnostavat yhteiskunnallisessa keskustelussa. Yllätyksenä tupsahti Ylipäällikön päiväkäsky, joka sotahistoriafriikeille oli varmasti namupala. Siitä löytyi liikaakin vaikuttavan puheen piirteitä. Taitoa vaati ryhmitellä ja nimetä niitä.
Historiankirjoitus kyllä meni uusiksi. Talvisodan lopputuloksesta oli ihan tuoreita versioita. Onneksi tehtävänannossa oli mainittu sodan päättymispäivä ja nimi, muutoin varmasti kaikkia vaihtoehtoja kansalaisodasta Lapin sotaan olisi esitelty. Olen tunneilla antanut käyttää apuna Särmää ja kehottanut opettelemaan kirjallisuusanalyysin termejä sen avulla. Työni hedelmiä sain poimia vastauksista sekä ihastellen että irvistellen. Olen rautalangasta vääntänyt. mitä intertekstuaalisuus tarkoittaa. Senkin olen sanonut, että eniten siteerattuja teoksia ovat Raamattu, Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas. Niinpä eräs neitonen kirjoittaa:"Mannerheim intertekstuaalisesti viittaa Päiväkäskyssään (1940) Tuntemattomaan sotilaaseen (1954)!"
Tehtävä Pasi Heikuran radio-ohjelman alkujuonnosta oli suosituin. Siinä jokainen kirjoittaja referoi panna- ja muna-sanojen alkuperää ja totesi, miten nuoret ainakin kiinnostuvat puhujan rennon humoristisesta otteesta. Sanat herättävät hilpeyttä, mutta ketä kiinnostaa oikeasti, että muna tarkoittaa sukukielissä miehen penistä ja panna on syrjäänissä ponna? Kuitenkin etymologia tuntuu olevan ihan outo tieteen haara. Niinpä yksi abi oli kirjoittanut Häkkisen Etymytologisesta sanakirjasta. Vierassanojen oikeinkirjoitus ja taivutus tuottavat aina ongelmia. Muistan ikuisesti takavuosilta, miten useampi kuin yksi taivutti Mankell-nimeä genetiivissä Mankelin! Viime vuonna abit puolestaan analysoivat Goethes'in romaanikatkelmaa.
On hyvä, että joukossa on vaikeampia tehtäviä todellisille äikän osaajille, mutta jostakin merkillisestä syystä heikoimmat valitsevat aina vaikeimmat tehtävät. Tällä kertaa ykköstehtävään, jossa piti eritellä aikaa kerronnan keinona Hemingwayn novellissa, oli vastannut vain muutama, eikä vastauksissa ole juuri hurraamista. Toinen haastavaksi osoittautunut tehtävä oli Ylipäällikön päiväkäskyn ja Hemingwayn novellin menetysten vertailu. Melkein itkin, kun eräs abi ei ollut ymmärätänyt menetys-sanaa. Hän oli vertaillut vanhusten asemaa 1900-luvun (!) alussa ja nykypäivänä.
Abi kirjoittaa, että "nyky suomessa vanhuksia ei jätettäisi tienviereen vaan heille soitettaisiin apua ja kuskattaisiin hoitoon - - ja tuo vanhus on kokenut muistinmenetyksen eikä tajua missä on." Novellissa on kohtaus Espanjan sisällisodan ajalta. Siinä vanhus istuu lamaantuneena tien varressa ja huolehtii eläimistään, jotka hän on joutunut jättämään yksin. Menetys on totaalinen - vanhuksella ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.
Kun katselin netistä abien kysymyksiä ja sensorien vastauksia, niin ajattelin, että mikä tahansa kelpaa. Vai eivätkö sensorit halua järkyttää abiparkoja sanomalla suoraan, että pieleen meni? Kun sitten yo-kokeiden tulokset saapuvat, niin kokemukseni mukaan arviointilinja on pehmentynyt. Äikän saa läpi miltei sillä, että osaa nimensä kirjoittaa!
Joskus mietin myös sitä, mikä onkaan sensorin tehtävä. Eikö riittäisi, että opettaja vain alleviivaisi virhekohdat ja sensori antaisi pisteet? Näyttää siltä, että osa sensoreista vain siunaa opettajan pisteet ja muodon vuoksi laskee tai nostaa muutaman pisteitä. Ani harvoin tapahtuu roimia nostoja tai laskuja, mikä sinänsä on hyvä. Virossa ainakin on käytössä äidinkielen yo-koe, jonka arvioivat vain sensorit.
Joka vuosi on ollut jännittävää odottaa äikän kokeita ja nähdä, miten tulokset loppujen lopuksi ovat ihan kelvollisia. Kuitenkin aina mietin, ovatko yo-kirjoitusten kaltaiset kinkerit enää tarpeen? Kokeista uutisoidaan kaikissa medioissa. Tehtäviä arvostellaan ja niistä kiistellään. Äidit, isät, mummot, ukit ja kummit saavat pinnistellä toukokuun viimeiselle viikolle kokelaiden kanssa, tuleeko juhlat vai ei. Mikä muuttuisi, jos kirjoituksia ei olisi, vaan lukio suoritettaisiin ammattikoulun tapaan kolmessa vuodessa, ja päättötodistus vastaisi ylioppilastodistusta?
Mannerheimia mukaillen "Olen ylpeä teistä jokaisesta abiturientista, niin palokkalaisesta maatilan pojasta kuin toivakkalaisesta toimitusjohtajan tyttärestäkin! Kiitän Teitä jokaista erikseen ja yhdessä. Abiturientit, Teidän käsissänne on Suomen tulevaisuus!"
perjantai 5. helmikuuta 2016
Hullut viikot
Ensi viikolla alkavat hullut viikot. Ensin on preliviikko, joka huipentuu äikän tekstitaidon kokeeseen perjantaina 12.2. On ollut raskasta mutta ihanaa opettaa kahta abikurssia, joilla on 65 opiskelijaa. "Laiska töitänsä lukevi" oli Lyyti-mummon vakiosanonta, jos joku valitti työnsä paljoutta. Koska olen itse aika huono matikassa, eräs poika laski minulle, kuinka monta tekstitaidon vastausta, esseetä ja kielenhuollon koetta näiden muutaman viikon aikana luen ja arvioin: 330! Onneksi olen eronnut leski, joten aikaa on myös iltaisin. Öitäni en työn vuoksi ole ikinä valvonut.
Kun yo-koe lähenee, opiskelijoissa ilmenee ihan uusia piirteitä. Oona tekee muistiinpanoja, Villekään ei enää koko ajan tekstaa tyttöystävälleen, Pinja saapuu melkein ajoissa tunneille ja jopa Topi ja Onnikin kyselevät: Mitä? Missä? Milloin? Kenelle? Miksi? Olen kuin persujen puheenjohtaja vaalitentissä. Huomaan, että herätyksen saaneita on paljon enemmän, kuin uskalsin etukäteen odottaa. Myös erkkaope Reetan palvelut ovat kovin kysyttyjä.
Seuraavalla viikolla on sitten penkkarit ja abiristeily. Muutama vanhempi kuulemma aina kysyy koulutuspäälliköltä: "Onhan niillä kaksoistutkintolaisillakin vanhojen tanssit?" Tuntuu, että lukion tähtihetkiä ovat juuri nuo kolme tapahtumaa, ja lopuksi kaiken kruunaavat valkolakki ja kunnon bileet sitten kesäkuun alkupäivinä. Odotan penkkaripäivää hieman jännittyneenä. Mitähän ne höpönassut nyt ovat keksineet? Minulla on ollut jo useana vuonna oma AO-rekka, jonka toinen laita on koristeltu Maire-aiheisella lakanalla. Taannoin vaatteeseen oli piirretty hyvin näköiseni kokovartalokuva, jossa näkyivät kaksoisleukani, violetit hiukset, punatut huulet, bleiseri ja violetit rakennekynnet. Tekstinä oli "Edes ebola ei ole syy olla poissa tunneiltani. Pilkku on paras pano ja Nyt äkkiä beetasalpaajia!" Lisäksi siinä oli salmiakkikossupullon kuva ajatuskuplassa. Olin hyvin otettu. Salmaripullo juontuu siitä, että joskus muinoin huutelin abeille risteilylle lähtiessä, että tuokaa sitten minulle salmaria. Muut opettajat pyysivät karkkia ja suklaata. Aika monena vuonna olen pullon saanut, ja olen jakanut sen rakkaitten kollegojeni kanssa lakkiaispäivänä Jyväskylän yössä.
Pilkku on paras pano -slogan on tyttäreni keksimä. Joskus 1990-luvulla meillä oli Keski-Suomen äidinkielenopettajat ry:ssä kilpailu yhdístyksen tunnuslauseen keksimisestä. Kirjoitin kokonaisen A-nelosen mielestäni toinen toistaan parempia ehdotuksia. Pyysin tyttäreltäni apua, ja hän tokaisi:"Pilkku on paras pano!" Niinpä lähetin ehdotukset kilpailuun. En ole katkera mutta kuitenkin: ystäväni Jorma Pollari voitti kisan tekstillä "Intensiivistä preesensiä. (part.)". Olin vähän kateellinen. Se painettiin K-S äo:n paitoihin, jotka meillä oli päällä ÄOL:n Jyväskylän talvipäivillä, ja jotka myöhemmin menivät kaupaksi kuin häkä ale-hintaan.
Kun ystäväni Hannu Mäkinen (painajien opettaja) kuuli, miten murheellinen olin hävitystä kisasta, hän painoi minulle oman T-paidan, jossa on teksti "Pilkku on paras pano." Sain sen 60-vuotislahjaksi. Olen käyttänyt sitä koulussa useinkin, ja se on herättänyt ansaittua huomiota.
Viime vuonna abit olivat poimineet lakanaan taas uuden sloganin puhemyllystäni: "Neulalla pistetään, ruokaa laitetaan ja kaikkea muuta pannaan!" Olin yrittänyt tuon muistikikan avulla opettaa, ettei panna-verbi suinkaan ole seksistinen ilmaus vaan ihan käypää ja jopa suositeltavaa suomea. Minulla yli kuusilymppisellä lehtorilla ei ole likainen mielikuvitus - opiskelijoilla taitaa olla. Niin harvoin he uskaltavat tuota verbiä käyttää.
Odotan myös Wanhojen tansseja. Viime vuonna suurin ilonaiheeni oli telaketjutraktorin kokoinen jääkiekkoilijapoika, joka sulavasti ja viehkosti liikehti parketilla ja pyöritti tyttöään kuin konsanaan Åke Blomqvist. Olin ihan äimänkäkenä ihastuksesta, ja kehuin poikaa jälkeenpäin. Harmi, ettei meiltä tahdo löytyä tarpeeksi poikia tanssimaan. Osa joutuu tyytymään tyttöpariin. Pojat eivät ilmeisesti tahdo pynttäytyä; tytöillähän siitä on tullut miltei kilpavarustelua. Kampaukset, puvut ja meikit nielevät helposti tuhansia euroja, joten tanssit eivät ole köyhän perheen huvia.
Ennen Wanhojen tansseja meillä on yhteiset päivälliset, joille ruuan meille valmistavat kokkiopiskelijat, ja tarjoilijat tietysti tarjoilevat. On mukavaa pysähtyä hetkeksi raskaan puurtamisen jälkeen, ottaa rennosti ja puhua mukavia.
Kuulin enkun opelta, että tämän vuoden abitkin ovat jo piirtäneet minusta kuvan. Ihanaa, että kuusikymppinen mummolehtori vielä herättää sympatioita - tai antipatioita. Minä satiirin ja ironian rakastaja toivon teräviä sloganeita - en mitään höpö höpö -humppaa! Tavataan Harjulla torstaina 18.2.2016. Rakkaudella, Maire
Kun yo-koe lähenee, opiskelijoissa ilmenee ihan uusia piirteitä. Oona tekee muistiinpanoja, Villekään ei enää koko ajan tekstaa tyttöystävälleen, Pinja saapuu melkein ajoissa tunneille ja jopa Topi ja Onnikin kyselevät: Mitä? Missä? Milloin? Kenelle? Miksi? Olen kuin persujen puheenjohtaja vaalitentissä. Huomaan, että herätyksen saaneita on paljon enemmän, kuin uskalsin etukäteen odottaa. Myös erkkaope Reetan palvelut ovat kovin kysyttyjä.
Seuraavalla viikolla on sitten penkkarit ja abiristeily. Muutama vanhempi kuulemma aina kysyy koulutuspäälliköltä: "Onhan niillä kaksoistutkintolaisillakin vanhojen tanssit?" Tuntuu, että lukion tähtihetkiä ovat juuri nuo kolme tapahtumaa, ja lopuksi kaiken kruunaavat valkolakki ja kunnon bileet sitten kesäkuun alkupäivinä. Odotan penkkaripäivää hieman jännittyneenä. Mitähän ne höpönassut nyt ovat keksineet? Minulla on ollut jo useana vuonna oma AO-rekka, jonka toinen laita on koristeltu Maire-aiheisella lakanalla. Taannoin vaatteeseen oli piirretty hyvin näköiseni kokovartalokuva, jossa näkyivät kaksoisleukani, violetit hiukset, punatut huulet, bleiseri ja violetit rakennekynnet. Tekstinä oli "Edes ebola ei ole syy olla poissa tunneiltani. Pilkku on paras pano ja Nyt äkkiä beetasalpaajia!" Lisäksi siinä oli salmiakkikossupullon kuva ajatuskuplassa. Olin hyvin otettu. Salmaripullo juontuu siitä, että joskus muinoin huutelin abeille risteilylle lähtiessä, että tuokaa sitten minulle salmaria. Muut opettajat pyysivät karkkia ja suklaata. Aika monena vuonna olen pullon saanut, ja olen jakanut sen rakkaitten kollegojeni kanssa lakkiaispäivänä Jyväskylän yössä.
Pilkku on paras pano -slogan on tyttäreni keksimä. Joskus 1990-luvulla meillä oli Keski-Suomen äidinkielenopettajat ry:ssä kilpailu yhdístyksen tunnuslauseen keksimisestä. Kirjoitin kokonaisen A-nelosen mielestäni toinen toistaan parempia ehdotuksia. Pyysin tyttäreltäni apua, ja hän tokaisi:"Pilkku on paras pano!" Niinpä lähetin ehdotukset kilpailuun. En ole katkera mutta kuitenkin: ystäväni Jorma Pollari voitti kisan tekstillä "Intensiivistä preesensiä. (part.)". Olin vähän kateellinen. Se painettiin K-S äo:n paitoihin, jotka meillä oli päällä ÄOL:n Jyväskylän talvipäivillä, ja jotka myöhemmin menivät kaupaksi kuin häkä ale-hintaan.
Kun ystäväni Hannu Mäkinen (painajien opettaja) kuuli, miten murheellinen olin hävitystä kisasta, hän painoi minulle oman T-paidan, jossa on teksti "Pilkku on paras pano." Sain sen 60-vuotislahjaksi. Olen käyttänyt sitä koulussa useinkin, ja se on herättänyt ansaittua huomiota.
Viime vuonna abit olivat poimineet lakanaan taas uuden sloganin puhemyllystäni: "Neulalla pistetään, ruokaa laitetaan ja kaikkea muuta pannaan!" Olin yrittänyt tuon muistikikan avulla opettaa, ettei panna-verbi suinkaan ole seksistinen ilmaus vaan ihan käypää ja jopa suositeltavaa suomea. Minulla yli kuusilymppisellä lehtorilla ei ole likainen mielikuvitus - opiskelijoilla taitaa olla. Niin harvoin he uskaltavat tuota verbiä käyttää.
Odotan myös Wanhojen tansseja. Viime vuonna suurin ilonaiheeni oli telaketjutraktorin kokoinen jääkiekkoilijapoika, joka sulavasti ja viehkosti liikehti parketilla ja pyöritti tyttöään kuin konsanaan Åke Blomqvist. Olin ihan äimänkäkenä ihastuksesta, ja kehuin poikaa jälkeenpäin. Harmi, ettei meiltä tahdo löytyä tarpeeksi poikia tanssimaan. Osa joutuu tyytymään tyttöpariin. Pojat eivät ilmeisesti tahdo pynttäytyä; tytöillähän siitä on tullut miltei kilpavarustelua. Kampaukset, puvut ja meikit nielevät helposti tuhansia euroja, joten tanssit eivät ole köyhän perheen huvia.
Ennen Wanhojen tansseja meillä on yhteiset päivälliset, joille ruuan meille valmistavat kokkiopiskelijat, ja tarjoilijat tietysti tarjoilevat. On mukavaa pysähtyä hetkeksi raskaan puurtamisen jälkeen, ottaa rennosti ja puhua mukavia.
Kuulin enkun opelta, että tämän vuoden abitkin ovat jo piirtäneet minusta kuvan. Ihanaa, että kuusikymppinen mummolehtori vielä herättää sympatioita - tai antipatioita. Minä satiirin ja ironian rakastaja toivon teräviä sloganeita - en mitään höpö höpö -humppaa! Tavataan Harjulla torstaina 18.2.2016. Rakkaudella, Maire
tiistai 2. helmikuuta 2016
No smoking Campus
Vanhassa kaitafilmissä vuosilta 1961 - 63 on kuvattu Keski-Suomen keskusammattikoulun toimintaa. Siinä esitellään eri osastojen työtä ja oppilaiden vapaa-ajan viettoa asuntolassa. Välitunneilla osa nuorista rientää "tupakkasalonkiin", joka sijaitsee lamellien välisellä alueella.
Muutamaan vuoteen tupakkapaikkoja ei ole ollut millään kky:n kampuksella. Meidän opettajien tulee valvoa, ettei kielletyillä alueilla tupakoida. Osa opettajista pitää valvontaa niin vastenmielisenä, että livahtaa mieluummin karkuun kuin pysähtyy huomauttamaan asiasta. Kieltämättä kiertely kiroilevien ja syljeskelevien opiskelijoiden laumassa ei ole tämän työn parasta antia. Kun otan työni usein liiankin vakavasti, olen joutunut moniin kiperiin tilanteisiin tupakoijien kanssa. Kerran seisoin pääoven edessä ja messusin asiasta. Viereeni pysähtyi rollaattorimummo, joka yhtyi haukkuihini. Hän nuhteli nuoria ja sanoi:"Pankaa vaikka munkkipossuihin ne rahat, jotka teiltä menee tupakkaan!" Mummolla oli vielä keppi, jolla hän heristeli ja jatkoi saarnaansa. Lopulta jäimme ovelle kaksin. Mummo ei lopettanut vaan pyysi minulta rehtorin yhteystiedot. Hän aikoi valittaa ja kirjoittaa lehteenkin. Ksml:n Lyhyet-palstalla oli pari vuotta sitten ainakin viikoittain moitteita AO:n eri kampusten siivottomuudesta. Liekö mummo mobilisoinut koko ystäväpiirinsä kirjoittelemaan?
Kerran omalla valvontavuorollani kuvasin kännykällä kolmea poikaa. Sain mainion otoksen mm. yhden tupakoijan keskisormesta. Poika suuttui, alkoi uhkailla ja huusi:"Saatanan vanha kurppa! Eikö sulla ole muuta tekemistä?" Erityisopettaja tunnisti pojat ja toi pahimman huutelijan luokseni anteeksipyyntöreissulle. Vastasin, etten ole ollenkaan loukkaantunut kurppa-nimityksestä. "Olen lintukirjasta katsonut, että kurppa on kaunis pitkäjalkainen kahlaajalintu! Mukavaa, jos muistutan lintua!" Jatkoin, että kiroilun ja keskisormen vilauttelun voisi jättää vähemmälle - ja tupakoimaan on mentävä mieluiten muualle kuin paraatioven eteen!
Poikien luokanvalvoja otti minuun yhteyttä ja paheksui toimintaani. Hänen mielestään en olisi saanut moittia poikia, vaan minun olisi pitänyt antaa valistusta tupakoinnin vaaroista. Sitä kyllä on annettu ja annetaan: on kampanjoita ja palkitsemisia lopettamisista. Enkä todellakaan aio pitää syöpäkeuhkokuvia käsilaukussani!
Muutama vuosi sitten rehtoriystäväni Länsi-Suomesta oli pyytänut poliisin sakottamaan seitsemää yläkouluikäistä kasiluokkalaista poikaa tupakoinnista koulunsa pihalla. Yhden pojan isä vei jutun oikeuteen. Hän vetosi siihen, että pojalla oli vanhempien lupa tupakointiin. Ei auttanut: sakot pysyivät voimassa. Lisäksi isän maksettavaksi tulivat oikeudenkäyntikulut.
Itse olen kaksi kertaa soittanut poliisille ja pyytänyt tulemaan Harjulle sakottamaan. Kummallakin kerralla partioilla oli parempaa tekemistä. No, kyllähän murhatutkinta menee edelle, samoin rattijuopon takaa-ajo.
Tupakointiongelmaa käsitellään säännöllisin väliajoin esimerkiksi työsuojelutoimikunnassa. Eikä sauhuttelu lopu. Jokaisella kampuksella käryää nurkan takana tai lähialueen puskissa. Olen alkanut kaivata tuota nostalgista 1960-luvun "tupakkasalonkia". Ennen koulun alueiden savuttomiksi julistamista Harjulla oli jokaisen lamellin kulmassa tupakkakatos. Ne eivät olleet kauniita luomuksia, varsinkaan kun väki levittäytyi myös ympäristöön. Kuitenkin tupakointi jatkuu - olipa kieltoa tai ei. Tällöin viisainta olisi osoittaa suljettu katos tupakoijille. On hurskastelua uskotella, että kielloilla on merkitystä. Päinvastoin: kun jokin kielletään, niin kieltoa on rikottava. Valitettavasti.
Muutamaan vuoteen tupakkapaikkoja ei ole ollut millään kky:n kampuksella. Meidän opettajien tulee valvoa, ettei kielletyillä alueilla tupakoida. Osa opettajista pitää valvontaa niin vastenmielisenä, että livahtaa mieluummin karkuun kuin pysähtyy huomauttamaan asiasta. Kieltämättä kiertely kiroilevien ja syljeskelevien opiskelijoiden laumassa ei ole tämän työn parasta antia. Kun otan työni usein liiankin vakavasti, olen joutunut moniin kiperiin tilanteisiin tupakoijien kanssa. Kerran seisoin pääoven edessä ja messusin asiasta. Viereeni pysähtyi rollaattorimummo, joka yhtyi haukkuihini. Hän nuhteli nuoria ja sanoi:"Pankaa vaikka munkkipossuihin ne rahat, jotka teiltä menee tupakkaan!" Mummolla oli vielä keppi, jolla hän heristeli ja jatkoi saarnaansa. Lopulta jäimme ovelle kaksin. Mummo ei lopettanut vaan pyysi minulta rehtorin yhteystiedot. Hän aikoi valittaa ja kirjoittaa lehteenkin. Ksml:n Lyhyet-palstalla oli pari vuotta sitten ainakin viikoittain moitteita AO:n eri kampusten siivottomuudesta. Liekö mummo mobilisoinut koko ystäväpiirinsä kirjoittelemaan?
Kerran omalla valvontavuorollani kuvasin kännykällä kolmea poikaa. Sain mainion otoksen mm. yhden tupakoijan keskisormesta. Poika suuttui, alkoi uhkailla ja huusi:"Saatanan vanha kurppa! Eikö sulla ole muuta tekemistä?" Erityisopettaja tunnisti pojat ja toi pahimman huutelijan luokseni anteeksipyyntöreissulle. Vastasin, etten ole ollenkaan loukkaantunut kurppa-nimityksestä. "Olen lintukirjasta katsonut, että kurppa on kaunis pitkäjalkainen kahlaajalintu! Mukavaa, jos muistutan lintua!" Jatkoin, että kiroilun ja keskisormen vilauttelun voisi jättää vähemmälle - ja tupakoimaan on mentävä mieluiten muualle kuin paraatioven eteen!
Poikien luokanvalvoja otti minuun yhteyttä ja paheksui toimintaani. Hänen mielestään en olisi saanut moittia poikia, vaan minun olisi pitänyt antaa valistusta tupakoinnin vaaroista. Sitä kyllä on annettu ja annetaan: on kampanjoita ja palkitsemisia lopettamisista. Enkä todellakaan aio pitää syöpäkeuhkokuvia käsilaukussani!
Muutama vuosi sitten rehtoriystäväni Länsi-Suomesta oli pyytänut poliisin sakottamaan seitsemää yläkouluikäistä kasiluokkalaista poikaa tupakoinnista koulunsa pihalla. Yhden pojan isä vei jutun oikeuteen. Hän vetosi siihen, että pojalla oli vanhempien lupa tupakointiin. Ei auttanut: sakot pysyivät voimassa. Lisäksi isän maksettavaksi tulivat oikeudenkäyntikulut.
Itse olen kaksi kertaa soittanut poliisille ja pyytänyt tulemaan Harjulle sakottamaan. Kummallakin kerralla partioilla oli parempaa tekemistä. No, kyllähän murhatutkinta menee edelle, samoin rattijuopon takaa-ajo.
Tupakointiongelmaa käsitellään säännöllisin väliajoin esimerkiksi työsuojelutoimikunnassa. Eikä sauhuttelu lopu. Jokaisella kampuksella käryää nurkan takana tai lähialueen puskissa. Olen alkanut kaivata tuota nostalgista 1960-luvun "tupakkasalonkia". Ennen koulun alueiden savuttomiksi julistamista Harjulla oli jokaisen lamellin kulmassa tupakkakatos. Ne eivät olleet kauniita luomuksia, varsinkaan kun väki levittäytyi myös ympäristöön. Kuitenkin tupakointi jatkuu - olipa kieltoa tai ei. Tällöin viisainta olisi osoittaa suljettu katos tupakoijille. On hurskastelua uskotella, että kielloilla on merkitystä. Päinvastoin: kun jokin kielletään, niin kieltoa on rikottava. Valitettavasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)