#metoo

Tulin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon nuorena ja viattomana maalaistyttönä. Pääaineeni oli kotimainen kirjallisuus, sivuaineina suomen kieli ja Suomen historia. Olin ollut kesätöissä viitenä kesänä huoltoasemalla bensanmyyjänä ja kassana. Sain tuolloin treffipyyntöjä useinkin, mutta olin kihloissa ja niin rakastunut, etten niistä välittänyt.

Olin tuolloin nuori, laiha ja kaunis. Ensimmäinen ahdistelukokemus on opiskeluajalta. Eräs professori tarttui minua hakkaraismaiseen tapaan hiuksista ja suuteli. Häirintä ei tapahtunut yliopiston tiloissa vaan vapaa-ajalla. Karkasin tilanteesta, eikä tuo mies enää sen jälkeen yrittänyt mitään. Olin aika hämmentynyt. Tiesin, että suhteita opiskelijoiden ja opettajien välillä oli, ja pidin sitä aika outona, sillä opettajat olivat kaikki naimisissa olevia miehiä.

Menin ensimmäiseen oikeaan työpaikkaani 25-vuotiaana. Olin edelleen tyhmä maalaistyttö Vieremän perukoilta. Olin saanut hyvin luterilaisen kasvatuksen, enkä ymmärtänyt maailman pahuudesta mitään; olin onnellisesti naimisissa. Minut palkattiin epäpätevänä sijaiseksi ammattikouluun. Kun tapasin rehtorin ensimmäisen kerran, hän kysyi, pelaanko lentopalloa. Ihmettelin, miten se liittyy äidinkielen opetukseen, mutta hädissäni lupasin aloittaa ja mennä naisten lentopalloharkkoihin. He treenasivat Sakun kisoja varten. Tällöin rehtori taputti minua pyllylle ja sanoi: "Hyvä tyttö!" Olin niin tynnörissä kasvanut, etten ymmärtänyt siinä olleen mitään outoa.

Myöhemmin samassa koulussa olin kerran jäänyt luokkaan yksin tunnin jälkeen. Sisään astui miesopettajakollega. Hän tuli eteeni, avasi haalarini vetoketjun ja otti kiinni rinnoistani. Läimäisin häntä poskelle ja pakenin paikalta. Sama mies yritti lähennellä vielä useita kertoja myöhemminkin yhteisissä juhlissa ja muissa tapahtumissa. Ei olisi tullut mieleenikään kertoa asiasta kenellekään. Syyllistin itseni ja ajattelin, että olin varmaan itse aiheuttanut lähentelyn.

Siirryin opettajaksi toiseen kouluun, jossa lähentely-yrityksiä tapahtui useinkin. Minulla oli kaksi tapaa torjua ne. En ollut ymmärtäväni, mistä on kyse, ja poistuin paikalta. Toiseksi olen tajunnut, että terävä paha kieleni ja viileyteni karkottivat yrittäjät. Olen jälkeenpäin puhunut asiasta läheisten ystävieni kanssa. He ovat sanoneet: "Ei sinua kukaan uskalla lähestyä, sillä jo katseesi on niin viiltävän torjuva ja pureva.

Opetin äidinkieltä, joka kuului ns. yleisiin aineisiin kielten, kansalaistiedon ja liikunnan ohella. Niinpä meitä kutsuttin yleisiksi naisiksi, ja siitä tehtiin "hyväntahtoista" pilkkaa kaiken aikaa. Emme osanneet tuolloin asiasta loukkaantua. Saatoimmepa joskus yhtyä leikinlaskuun. Kuittasimme kaiken huumoriksi. Meitä pidettiin jotenkin alempiarvoisina kuin oikeita ammattikoulunopettajia - etupäässä insinöörejä. Nuo heavy metalin miehet saivat parempaa palkkaa kuin me filosofian kandidaatit, mistä sai aina kuulla. Meitä pidettiin lähinnä sukkahousurahoja tienaavina rouvina - ei oikeina työntekijöinä. Liikunnan naisopettajia kutsuttiin kuperkeikkamaistereiksi. Sovinismi oli niin jokapäiväistä, että ryhdyin pitämään sovinistien TOP 10 -listaa. Samat nimet keikkuivat kärjessä, ja pian mieskaarti alkoi kilpailla siitä, kuka pääsi listani ykköseksi. Niinpä lopetin.

Vielä 1980-luvun lopussa rehtori puhutteli minua ja kollegoitani rouvaksi. Kerran sitten sanoin: "Minä olen täällä töissä. Minulla on etunimi ja kaksi sukunimeä. Voit puhutella minua niillä - tai sitten maisteriksi. Niitähän tässä talossa ei kovin paljon ole." Rouvittelu loppui, mutta alentava kohtelu ei. Jälkeenpäin olen miettinyt, että aika on muuttunut todella paljon. Minä ja kollegani emme ymmärtäneet, että käpälöinti ja nimittely ei ole asiallista työyhteisöön kuuluvaa käytöstä.

Me too -kampanja on tärkeä, ja se on tuonut julki paljon sellaisia tapauksia. joihin olisi pitänyt puuttua aikoja sitten. Kuitenkaan me naiset emme ole uskaltaneet avata suutamme. Useimmiten on ollut kyse valtasuhteista. Jos työpaikka on vaarassa, moni vaikenee ja yrittää unohtaa. Uskon, että kampanjan myötä ahdistelukynnys nousee. Mielestäni ei kuitenkaan pidä mennä äärimmäiseen fundamentalismiin. Olen samaa mieltä Catherine Deneuven kanssa: flirtti on elämän suola! Se ei kuitenkaan tarkoita sopimatonta koskettelua eikä sanallista halventamista. Ei saa tehdä mitään sellaista, minkä kumppani kokee ahdistavaksi. 

Muutama vuosi sitten eräänä keväänä pysähdyin Harjun koulun käytävällä katsomaan kahta nuorta, jotka intohimoisesti suutelivat. Hetken mielijohteesta sanoin: "Käy ihan kateeksi. Kyllä minuakin joskus 25 vuotta sitten tällä käytävällä suudeltiin!" Tällöin penkistä nousi eräs nuori miesopiskelija, pysäytti minut ja suuteli hyvin ranskalaiseen tapaan molemmille poskille. Yleisö taputti. Olin sanaton.

Kolmas elämä

Rakkaat lukijani! Olen saanut paljon postia ja pyyntöjä kirjoittaa uusia blogeja. Olen tietoisesti pitänyt sometaukoa. Olen toki kommentoinut Facebookissa ystävien postauksia. Sitten tuossa syksyllä kirjoitin Keskisuomalaiseen sekä yksin että sosiaalisen sisareni Marja-Leenan kanssa yhdessä koulutusasioista. Saimme enimmäkseen positiivista palautetta. Vain kansanedustajamme Sinkun mielestä opetusministerimme on oikealla tiellä erityisesti ammattikoulureformin ja digiloikan toteuttamisessa. Onneksi nyt näkyy eri sanomalehdissä monien muidenkin ihmisten huolestuneita kirjoituksia siitä, miten metsään mennään. Suomen ammatillista koulutusta ollaan romuttamassa. Toisaalta asian ymmärtää: kokkariopetusministeri puolueineen ei halua duunareille liikaa sivistystä. Riittää, että sähköasentaja osaa kytkeä sähköt - lukea ja kirjoittaa hänen ei tarvitse osata.

Olen elokuun alusta asti elänyt kolmatta elämääni. Pelkäsin hieman etukäteen, miten sopeudun eläkkeelle. Kesän nukuin viimeisen raskaan talven univelkoja, syksy meni kaihileikkausta odotellessa ja ehdinpä käväistä parin viikon matkalla Fuengirolassakin. Siellä juhlimme seitsenkymppisten ystävieni häitä, toisen ystäväparin 45-vuotishääpäivää ja huipentumana olivat omat 65-vuotissynttärini. Matkustelua aion lisätä, sillä uudet ympäristöt aina virkistävät.

Olen saanut yllättävän vähän vieroitusoireita työstä pois jäämisestä. Unirytmi menee välillä sekaisin, kun en malta lopettaa hyvän kirjan lukemista vaan jatkan aamukahteen. Kaipaan muutamia rakkaita työtovereitani, erityisesti kahden tutkinnon opettajia. Perusjengiin olen ollut tiiviissä yhteydessä, sillä onhan meillä vielä iso projekti kesken. Tällä tietoa palkkariitamme tulee toukokuussa käräjäoikeuteen. Lakitoimistosta olemme saaneet asian edistymisestä varsin lupaavia uutisia. JESS!

Siirtymävaiheeseen kuulunevat jatkuvat (painajais)unet koulusta. Toistuva uni minulla on ollut jo vuosikausia sellainen, että yo-kirjoitukset ovat ovella ja minulla on ruotsin kielioppi kertaamatta. Nyt näen unia matikan kokeista: en ole suorittanut ainuttakaan matikan kurssia ja kirjoituksiin olisi mentävä. Myös uni, jossa myöhästyn tunnilta, en löydä luokkaa enkä opiskelijoita, toistuu. Lukujärjestys katosi taas viiime yönä, ja heräsin hiestä märkänä mutta huojentuneena. Enhän aikatauluja enää tarvitse.

Eläkeläisen päivät ovat ihania. Voin nukkua aamulla niin pitkään, kuin haluan. Sitten luen lehden, ehkä laitan hieman aamupalaa ja katson ulos. Jos sää sallii, teen lyhyitä kävelylenkkejä. Kotona katselen nauhoittamiani ohjelmia TV:stä. Syksyn suosikkeja ovat olleet pohjoismaiset trillerit, Poldark - ja Sorjonenkin menetteli. Ilman uutisia ja A-talkia en voisi olla. Olen lukenut lukemattomia kirjoja: dekkareita, romaaneja, muistelmia ja elämänkertoja. Minna Rytisalon Lempi hurmasi minut täysin: se on ehdottomasti paras syksyn kotimainen esikoiskirja. Nyt yöpöydällä ovat Kurt Nuotion muistelmien kolmas osa Everstiksi epäilty mies ja Marianna Flinckenberg-Glushkoffin Pietarilainen  polkuhevonen. Lukeminen on kuin panisi rahaa pankkiin! Toinen voimaannuttava harrastus on oleilu. Lapsuuskodissa piti aina olla puuhaamassa jotakin, muutoin mummo moitti laiskuudesta. Nyt voin häpeämättä vain olla ja ihmetellä maailman menoa.

Mietin joskus, miten ehdin tehdä työssäoloaikana muuta kuin arvioida kirjoitelmia ja suunnitella tunteja. Nyt olen ehtinyt jopa tapailla ystäviäni: käydä kylässä ja kutsua ihmisiä kotiini. Rakkaimmat työtoverini soittelevat usein ja kertovat koulusta. Päivä päivältä noita tositarinoita elävästä elämästä kuunnellessani tulen yhä onnellisemmaksi. En kaipaa sinne myrskynsilmään. Jos olisin vielä jatkanut, kuten suunnittelin, minut olisi jo viety koppiautolla psykiatrisen sairaalan teholle ja pantu lepositeisiin. Kun käydään YT-neuvotteluja ja kaikesta pitää säästää, ihmisen luonteen raaimmat puolet tulevat esille. Työtoveri on toiselle susi, ja omaa reiviiriä pitää puolustaa verissäpäin.

Olen onnellinen siitä, että jaksoin vuodesta 1977 vuoteen 2016 opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta. Työvuosia kertyi 37, jotka tein sata lasissa loppuun asti. En haikaillut vuorotteluvapaille enkä osikselle. Jos jokin jäi harmittamaan, niin se, etten osannut olla tarpeeksi sairauslomilla, vaikka olisi joskus pitänyt. Minulla oli aina kiire takaisin töihin. Vasta nyt ymmärrän niiden kahden lääkärin (toinen Novassa, toinen Palokan sairaalassa) miltei samanlaisen repliikin, kun yritin lyhentää sairauslomaani. He sanoivat:"Kuulkaa rouva, te ette ole korvaamaton!" Melkein olin - mutta kyllähän viisi eri ihmistä on varmaan selvinnyt ihan kiitettävästi tuntieni hoitamisesta!

Rakkaat lukijani, nyt alan blogata ahkerasti. Aiheita kyllä piisaa.