En voisi kuvitella elämää ilman kirjoja. Olen lukenut siitä lähtien, kun opin lukemaan. Oppikouluun pääsy avasi samalla ovet Iisalmen kaupunginkirjastoon. Kerralla sai lainata vain muutaman kirjan lasten ja nuorten osastolta. Onneksi kirjastonhoitaja sattui olemaan fiksu ja antoi minun siirtyä aikuisten puolen lainaajaksi, kun hän näki lukuintoni. Ahmin kirjoja niin, että koulunkäynti takkusi. Lomat olivat ihania aikoja, kun sai lukea itseään syyllistämättä aamusta iltaan.
"Miksi pitäisi lukea kirjoja, kun kaiken löytää täältä?" kysyi eräs tyttö äskettäin äikän ykköskurssin eka tunnilla ja naputti pinkkiä kännykkäänsä. Niinpä. Mitä elämyksiä älypuhelin tarjoaa? Raskasta metallia, aikuisviihdettä, höpö höpö -humppaa, Wikipedian kapea-alaista pintatietoa, shoppailua ja somekoukutusta. Pyysin kahta ykköskurssin ryhmää (60 opiskelijaa) kirjoittamaan nimettömänä paperille, mitä he toivovat ja pelkäävät lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelussa. Ensimmäistä kertaa urani aikana noin neljäsosa ilmoitti pelkäävänsä, että joutuu lukemaan pitkiä romaaneja ja kirjoittamaan pitkiä aineita. "Olen hidas lukija. En vain jaksa keskittyä kirjoihin. Ne on niin tylsiä. Niissä ei tapahdu mitään." ja "Miks pitää vääntää monta sivua tekstiä jostain ihan tyhmästä aiheesta kun vaikka ilmastonmuutos?"
Muutama poika ja tyttö oikein kehuskeli sillä, ettei ole ikinä lukenut ainuttakaan kirjaa - eikä aio lukea. Yläkoulun lukemisesta he olivat selvinneet Wikipediasta kopioimallaan juonitiivistelmällä. Vain muutama sanoi tutustuneensa jollakin tavalla (elokuvaklippi, opettajan lukema katkelma) Seitsemään veljekseen ja Kalevalaan. Monet yläkoulun opettajakollegat vahvistavat asian. Heidän mukaansa on käytettävä kaikki mahdolliset motivointikeinot, jotta nuoret tarttuisivat kirjaan. Olemme lukion opettajien kanssa pitäneet kiinni kirja/kurssi-suunnitelmasta. Tuntuu, että tuo tavoite alkaa pian karata käsistä. Kuusi opiskelijaa lopetti ykköskurssilla yhdistelmäopinnot; epäilen syyksi kirjakammoa. Kun romaanien esittelypäivä läheni, väki väheni.
Minulle lukeminen on aina liittynyt elämään. Muistan, miten poikaani imettäessäni luin Laila Hietamiehen Viipuri-sarjan, Christien dekkarit ensimmäisen yliopistovuoden syksyllä, venäläisiä klassikoita olen annostellut kepeämpien kirjojen väliin ja Doris Lessingin ajoittanut kesään. Viime kesäni urakoin Donna Tarttin Tiklin. Mieleni minun tekisi viettää useampia kuukausia etelän lämmössä - sitten eläkkeellä. Mutta mitä minä tekisin ilman kirjoja? Eräs kaunokirjallisuutta harrastava ystäväni oli lähes kaksi kuukautta Aurinkorannikolla. Hän kertoi, että pelastus olivat olleet E-kirjat. Niitä kuulemma alkaa olla saatavilla ihan hyvä valikoima.
Laskin, että yöpöydälläni on 11 kirjaa. Luen useaa kirjaa yhtä aikaa. Heidi Köngäksen Hertta ei oikein sytytä - kehuista huolimatta. Sen sijaan Eeva Joenpellon elämänkerta oli huikea, samoin Guilloun Sillanrakentajat-sarjan ensimmäiset osat. Riemastuttavin uutuus on ollut Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi. Siinä kerrotaan vanhusten rakkaudesta, rakastumisesta ja yhdessäolosta seitsenkymppisinä. Kun lähipiirissäni sattuu olemaan juuri samankaltainen kyyhkyläispari, on kuin seuraisin heidän tarinaansa ensin livenä ja sitten vielä kirjasta. Jouluksi olen säästänyt viime vuoden Finlandia-voittajan. Haluan perehtyä Valtosen teokseen rauhassa, pitkän kaavan mukaan nautiskellen. Tämänvuotinen voittajateos sekä Oksasen Norma jo odottavat.
Olen miettinyt, miten saisin lukiolaiset innostumaan kaunokirjallisuudesta. Oma kirjallisuuskiihkoni ei riitä, vaikka kuinka yritän perustella. Iloitsen aina, kun nuoret kertovat positiivisista lukukokemuksistaan. Onneksi heitäkin on, ja he ovat useimmiten tyttöjä. Viime vuosilta mieleen tulevat esimerkiksi Pirkko Saision Punainen erokirja (yllätys), Oksasen Puhdistus, Lehtolaisen dekkarit, Kyrön Mielensäpahoittajat, Hotakaisen novellit ja tietysti Potterit, joita on kiitetty. Eräs ryhmä valitsi luettavaksi Maria Peuran On rakkautes ääretön. He kuvasivat lukukokemusta inhottavaksi, raskaaksi ja vaikeaksi. "Mutta kun sellaista oikeesti tapahtuu, niin nyt tajuaa, miten väärin sellainen on." kommentoi yksi tytöistä. Insestistä kertova romaani oli ollut tunteisiin vahvasti vaikuttava, jopa raivoa herättänyt teos.
Työssäni näen yhä selvemmin lukemisen ja kirjoittamisen yhteyden. Ne, jotka lukevat kaunokirjallisuutta, menestyvät äidinkielen yo-kokeessa paremmin kuin "lukemattomat". Ei tunneilla ehdi koskaan analysoida kirjallisuutta niin paljon, kuin mieli tekisi. Maailma on muuttunut. Itse lukiolaisena luin paitsi pakolliset teokset, myös kaikki ne kirjat, joita opettajamme Lea Nikkinen osti ja toi meille kiertoon. Emmekä lukeneet vain kaunoa, kohuttu Pursiaisen Uusin testamenttikin kuuluin valikoimaan, Saarikosken runoista puhumattakaan. Mitä tapahtuu todella? kysyn nyt jouluna 2015. Jos lukeminen ei enää houkuta eikä lumoa, aika moni jää paljosta paitsi. Kirjallisuus on minulle ollut elämän tukipilari. Se on vienyt läpi vaikeiden aikojen - ja tuonut lisäarvoa hyviin aikoihin.
Hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta, blogini lukijat!
Rakkaudella, Maire
lauantai 19. joulukuuta 2015
lauantai 12. joulukuuta 2015
Ammatillisen koulutuksen alasajo, osa 3
Hihkuin riemusta, kun luin perjantain Ksml:sta (11.12.15) jämsäläisen opiskelijan Tiia Palosen kolumnin Huonot huomataan. Jutussa tyttö sanoo ääneen sen, jonka kaikki tietävät, mutta josta kukaan ei uskalla puhua kuin nurkan takana. Palonen on nähnyt, ettei keisarilla olekaan vaatteita! Amis ei tarjoa tarpeeksi haasteita YTO-aineiden opiskelussa, vaan heikoimpien ehdoilla mennään. Minun ammattikoulun opettajana pitäisi kiirehtiä puolustautumaan, sillä lojaalius työnantajaa kohtaan on ehdotonta. En voi. Valitettavasti Palonen puhuu totta.
Olen ollut yli 30 vuotta ammattikoulun opettajana ja nähnyt, miten olemme joutuneet hunningolle. Vuosien mittaan on kehitys kehittynyt ja on tehty uudistuksia, jotka ovat sekoittaneet koko pakan. Kun opetusministeriö ja Opetushallitus ovat norsunluutorneistaan suihkineet määräyksiään, niin koulutuksenjärjestäjillä ei ole ollut vaihtoehtoja: ota tai jätä!
Ensimmäinen moka oli usko professori Timo Saloviidan harhaoppiin, että jokainen oppilas on erityinen ja hänen on saatava opiskella samassa ryhmässä muiden erityisten kanssa. Niinpä ammattikoulun (nyt myös lukioiden) 20 - 30 opiskelijan ryhmissä saattaa olla enää kolmasosa tavisopiskelijoita, loppuporukalla on oma diagnoosi. Heillä on luki- ja paniikkihäiriöitä, ADHD:tä, dysfasiaa, mielenterveysongelmia, Aspergerin oireyhtymiä, mutismia jne. Monet ovat yläkoulussa opiskelleet pienryhmissä ja tottuneet kädestä pitäen -ohjaukseen. Amiksessa ja lukioissa pienryhmiä ei enää ole, eivätkä opettajat todellakaan ole ihmeidentekijöitä, jotka kykenevät ottamaan yksilöllisesti huomioon joka oppilaan 27:stä.
Tiia Palonen kuuluttaa tasoryhmiä. Miltei päivittäin mietin salaa samaa. Jopa lukion kursseilla on liian heterogeenisia luokkia. Kun opiskelutahti on nopea, heikot putoavat kärryiltä. Tukiopetuskaan ei aina auta. Kuitenkaan ketään ei voi panna pois; sehän vasta olisi diskriminointia. Onneksi yhdistelmäopinnoissa voi kehottaa siirtymään kokonaan ammatilliselle puolelle ja keskittymään ammattitutkinnon suorittamiseen. Sanokoot tutkijat mitä tahansa, mutta erityis- ja tasoryhmät pitäisi palauttaa. Mikäli opiskelijan kyvyt ja taito osoittautuisivat hyviksi, siirtymisen ylemmälle tasolle tulisi olla helppoa.
Toinen moka oli syrjäytymisen ehkäisemiseksi luotu nuorisotakuu. Idea oli loistava, mutta toteutus meni poskelleen. Kukapa tietää 16-vuotiaana, mikä hänestä isona tulee? Nuoret pakotettiin ottamaan vastaan mikä tahansa opiskelupaikka ja siinä tuli pysyä. Kun viime jaksossa opetin yhtä YTO-ryhmää, tunneilla käyneistä muutama sanoi olevansa toivomallaan alalla. Asiaa ei paranna se, että noita nuoria hyysätään antamalla suoritusmerkintöjä ilman näyttöä ja raapimalla tutkinto kokoon keinolla millä hyvänsä. Jos ala ei vain kiinnosta, niin ei työnhakukaan. Tällöin pääsee työkkärikierteeseen, sossun luukulle ja leipäjonoon.
Kolmas moka on opetussuunnitelmauudistus. YTO-aineiden sisällöt ja käytäntö eivät kohtaa. Opsit ovat täynnä unelmahöttöä, joka jää muille paitsi Tiia Palosen kaltaisille hyville opiskelijoille korkealentoiseksi munkkilatinaksi. Kun vielä opetusta laajennetaan uusiin oppimisympäristöihin, esimerkiksi verkkoon, lisää pudokkaita ilmaantuu. Olen ennustajaeukko, noitien sukua, sillä eräs esiäideistäni oli selvännäkijä ja parantaja. Olen sanonut monta kertaa ääneen, että onneksi jään eläkkeelle, ennen kuin ammatillinen koulutus on pohjamudassa. Se tapahtuu silloin, kun tutkintotodistus annetaan opiskelijalle, joka on valittu kouluun ja joka on kolmen vuoden aikana todistettavasti käynyt KELA-kortilla koulun ruokalassa syömässä!
Ei käy kateeksi nuoria kollegoja, jotka tuntevat Tiia Palosen kertoman totuuden, mutta eivät voi kuin leikkiä opettajaa ja olla muka opettavinaan. Itse häpeän viime jakson YTO-äikänkurssia. En kyennyt tarjoamaan edes niille muutamalle, jotka tulivat tunneille, kovin kummoista opetusta! Vika on yksin minun: minulla ei ollut kuutta, seitsemää opetussuunnitelmaa eikä erityisopettajan pätevyyttä.
Rakkaudella, Maire
Olen ollut yli 30 vuotta ammattikoulun opettajana ja nähnyt, miten olemme joutuneet hunningolle. Vuosien mittaan on kehitys kehittynyt ja on tehty uudistuksia, jotka ovat sekoittaneet koko pakan. Kun opetusministeriö ja Opetushallitus ovat norsunluutorneistaan suihkineet määräyksiään, niin koulutuksenjärjestäjillä ei ole ollut vaihtoehtoja: ota tai jätä!
Ensimmäinen moka oli usko professori Timo Saloviidan harhaoppiin, että jokainen oppilas on erityinen ja hänen on saatava opiskella samassa ryhmässä muiden erityisten kanssa. Niinpä ammattikoulun (nyt myös lukioiden) 20 - 30 opiskelijan ryhmissä saattaa olla enää kolmasosa tavisopiskelijoita, loppuporukalla on oma diagnoosi. Heillä on luki- ja paniikkihäiriöitä, ADHD:tä, dysfasiaa, mielenterveysongelmia, Aspergerin oireyhtymiä, mutismia jne. Monet ovat yläkoulussa opiskelleet pienryhmissä ja tottuneet kädestä pitäen -ohjaukseen. Amiksessa ja lukioissa pienryhmiä ei enää ole, eivätkä opettajat todellakaan ole ihmeidentekijöitä, jotka kykenevät ottamaan yksilöllisesti huomioon joka oppilaan 27:stä.
Tiia Palonen kuuluttaa tasoryhmiä. Miltei päivittäin mietin salaa samaa. Jopa lukion kursseilla on liian heterogeenisia luokkia. Kun opiskelutahti on nopea, heikot putoavat kärryiltä. Tukiopetuskaan ei aina auta. Kuitenkaan ketään ei voi panna pois; sehän vasta olisi diskriminointia. Onneksi yhdistelmäopinnoissa voi kehottaa siirtymään kokonaan ammatilliselle puolelle ja keskittymään ammattitutkinnon suorittamiseen. Sanokoot tutkijat mitä tahansa, mutta erityis- ja tasoryhmät pitäisi palauttaa. Mikäli opiskelijan kyvyt ja taito osoittautuisivat hyviksi, siirtymisen ylemmälle tasolle tulisi olla helppoa.
Toinen moka oli syrjäytymisen ehkäisemiseksi luotu nuorisotakuu. Idea oli loistava, mutta toteutus meni poskelleen. Kukapa tietää 16-vuotiaana, mikä hänestä isona tulee? Nuoret pakotettiin ottamaan vastaan mikä tahansa opiskelupaikka ja siinä tuli pysyä. Kun viime jaksossa opetin yhtä YTO-ryhmää, tunneilla käyneistä muutama sanoi olevansa toivomallaan alalla. Asiaa ei paranna se, että noita nuoria hyysätään antamalla suoritusmerkintöjä ilman näyttöä ja raapimalla tutkinto kokoon keinolla millä hyvänsä. Jos ala ei vain kiinnosta, niin ei työnhakukaan. Tällöin pääsee työkkärikierteeseen, sossun luukulle ja leipäjonoon.
Kolmas moka on opetussuunnitelmauudistus. YTO-aineiden sisällöt ja käytäntö eivät kohtaa. Opsit ovat täynnä unelmahöttöä, joka jää muille paitsi Tiia Palosen kaltaisille hyville opiskelijoille korkealentoiseksi munkkilatinaksi. Kun vielä opetusta laajennetaan uusiin oppimisympäristöihin, esimerkiksi verkkoon, lisää pudokkaita ilmaantuu. Olen ennustajaeukko, noitien sukua, sillä eräs esiäideistäni oli selvännäkijä ja parantaja. Olen sanonut monta kertaa ääneen, että onneksi jään eläkkeelle, ennen kuin ammatillinen koulutus on pohjamudassa. Se tapahtuu silloin, kun tutkintotodistus annetaan opiskelijalle, joka on valittu kouluun ja joka on kolmen vuoden aikana todistettavasti käynyt KELA-kortilla koulun ruokalassa syömässä!
Ei käy kateeksi nuoria kollegoja, jotka tuntevat Tiia Palosen kertoman totuuden, mutta eivät voi kuin leikkiä opettajaa ja olla muka opettavinaan. Itse häpeän viime jakson YTO-äikänkurssia. En kyennyt tarjoamaan edes niille muutamalle, jotka tulivat tunneille, kovin kummoista opetusta! Vika on yksin minun: minulla ei ollut kuutta, seitsemää opetussuunnitelmaa eikä erityisopettajan pätevyyttä.
Rakkaudella, Maire
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
Ajatuksia itsenäisyyspäivänä 2015
Aloitin koulunkäynnin Niemisen kylän supistetusta kansakoulusta kuusivuotiaana. Osasin jo lukea, mutta en juuri ollut saanut taitoani käyttää. Maalaistalon kirjakokoelmaan kuului Raamattu, virsikirjoja, hartauskirjoja, eläinlääkintäopas sekä Tuntematon sotilas. Linnan teoksen isäni kävi ostamassa Iisalmen kirjakaupasta heti sen ilmestyttyä joulukuussa 1954. Isäni oli myöhemmin kutsuvieraana Laineen filmin ensi-illassa Helsingissä. Kutsuttiinhan sinne kaikki JR 8:n veteraanit. Tuosta alkoivat myös asevelitapaamiset, joita oli aina muutaman vuoden välein.
Kyläkoulussa oli kirjasto: kaksi korkeaa lasiovista kaappia, joissa oli ruskealla voimapaperilla päällystettyjä puhdashenkisiä lasten- ja nuortenkirjoja. Luin ne kaikki. Muistan Anni Svanin tyttökirjat, Tarzanit ja poikien seikkailukirjat. Lyyti-mummo moitti minua lukemisesta ja sanoi: "Mittee se tuo tyttö silimäsä pilloo. Ee muuta tie kun lukkoo. Neolos ies sukkoo, nii oes jottae hyötyä!" Ikinä minusta ei käsityöihmistä tullut, mutta kirjallisuuden rakastaja ja kirjallisuuden maisteri kyllä.
Kesällä ei koulua ollut, joten en voinut kirjastoakaan käyttää. Niinpä seitsenvuotiaana otin Muroman hartauskirjojen vierestä Tuntemattoman sotilaan ja aloin lukea. Kirja vei mennessään - aivan kuin isäni jouluna 1954. Luin yhtä mittaa koko teoksen: ihastuin, järkytyin, elin mukana joka solullani. Tarinat olivat tuttuja: vanhan rajan ylitys, ensimmäiset hyökkäykset ja taistelut, Petroskoin valtaus, Paskamotti... ja juoksu takaisin Karjalasta kesällä 1944. Isän rintamakaveri oli naapurin poika, Ryvän Arvo. Hän kävi meillä kylässä, ja miehet kertasivat sotaretkensä vaiheet aina uudelleen ja uudelleen. Minä kuuntelin ja elin mukana. Ehkä he eivät ihan kaikkea kertoneet - eivät ainakaan tuskallisimpia muistoja aseveljien haavoittumisista ja kaatumisista.
Tuntematon sotilas on minulle kirja ylitse muiden. Luen sen aina uudelleen. Teos on paras johtamistaidon oppikirja, joka pitäisi jokaisen esimiesasemassa olevan tenttiä. Yli kolmenkymmenen työvuoden aikana minulla on ollut hyviä, keskinkertaisia ja kyvyttömiä pomoja. Kun minua ja kollegoitani on ylärappusilta munkkilatinalla komennettu, mieleen ovat tulleet Tuntemattoman suosikkihahmoni Rokan sanat:" - - sie mokoma vähä-älyinen aijot panna miut täällä laittelemaan kiviä siun polkujen pieliin. Ai perkele, luulet sie tosissais jot miun vieter vennyy loputtomiin." Kapinoinut olen, mutta vieterin on ollut pakko venyä. Kun esimiehen itsetunto on heikko, hän purkaa traumansa alaisiin. jotka joutuvat joskus kiertymään kahdeksikolle, jotta työyhteisön rauha palaisi.
Jospa tuo oman työyhteisöni ylin päällystö relaisi joskus, unohtaisi puppusanageneraattorin täydentämisen ja perustaisi vaikkapa kirjallisuuspiirin. Erään kollegani laskujen mukaan meillä on 13 rehtoria, yksiköiden ja liikelaitosten johtajat, koulutuspäälliköt sekä suunnittelijoita ja projektipäälliköitä pilvin pimein. Ehkäpä syventyminen kaunokirjallisuuteen pudottaisi nuo visionäärit edes hetkeksi maan pinnalle. Piirin vetäjäksi voisin suositella Schildtin lukion rehtoria Ari Pokkaa. Tiedän, että hän on kirjallisuuden rakastaja. Ehkäpä Linnan klassikosta löytyisi aineksia johtamisen vaikeaan taitoon. Ei kaikkien tarvitse olla lammioita, tarvittaisiin enemmän koskeloita näinä vaikeina aikoina. Tuntemattomasta voisi bongata niitä kadonneita arvoja, jotka ovat hukkuneet strategioiden suohon ja visioiden viidakkoon. Romaanista voisi löytyä uusi missio, jonka avulla koulujen luotsaaminen yli SSS-hallituksen säästöjen ja vaikeiden aikojen helpottuisi. Kaunokirjallisuus on avain itsetuntemukseen ja toisen ihmisen, alaisenkin, ymmärtämiseen.
Tänään itsenäisyyspäivänä katselen varmaan Tuntematon sotilas -elokuvan ja kohotan maljan ihmisyydelle!
Rakkaudella, Maire
Kyläkoulussa oli kirjasto: kaksi korkeaa lasiovista kaappia, joissa oli ruskealla voimapaperilla päällystettyjä puhdashenkisiä lasten- ja nuortenkirjoja. Luin ne kaikki. Muistan Anni Svanin tyttökirjat, Tarzanit ja poikien seikkailukirjat. Lyyti-mummo moitti minua lukemisesta ja sanoi: "Mittee se tuo tyttö silimäsä pilloo. Ee muuta tie kun lukkoo. Neolos ies sukkoo, nii oes jottae hyötyä!" Ikinä minusta ei käsityöihmistä tullut, mutta kirjallisuuden rakastaja ja kirjallisuuden maisteri kyllä.
Kesällä ei koulua ollut, joten en voinut kirjastoakaan käyttää. Niinpä seitsenvuotiaana otin Muroman hartauskirjojen vierestä Tuntemattoman sotilaan ja aloin lukea. Kirja vei mennessään - aivan kuin isäni jouluna 1954. Luin yhtä mittaa koko teoksen: ihastuin, järkytyin, elin mukana joka solullani. Tarinat olivat tuttuja: vanhan rajan ylitys, ensimmäiset hyökkäykset ja taistelut, Petroskoin valtaus, Paskamotti... ja juoksu takaisin Karjalasta kesällä 1944. Isän rintamakaveri oli naapurin poika, Ryvän Arvo. Hän kävi meillä kylässä, ja miehet kertasivat sotaretkensä vaiheet aina uudelleen ja uudelleen. Minä kuuntelin ja elin mukana. Ehkä he eivät ihan kaikkea kertoneet - eivät ainakaan tuskallisimpia muistoja aseveljien haavoittumisista ja kaatumisista.
Tuntematon sotilas on minulle kirja ylitse muiden. Luen sen aina uudelleen. Teos on paras johtamistaidon oppikirja, joka pitäisi jokaisen esimiesasemassa olevan tenttiä. Yli kolmenkymmenen työvuoden aikana minulla on ollut hyviä, keskinkertaisia ja kyvyttömiä pomoja. Kun minua ja kollegoitani on ylärappusilta munkkilatinalla komennettu, mieleen ovat tulleet Tuntemattoman suosikkihahmoni Rokan sanat:" - - sie mokoma vähä-älyinen aijot panna miut täällä laittelemaan kiviä siun polkujen pieliin. Ai perkele, luulet sie tosissais jot miun vieter vennyy loputtomiin." Kapinoinut olen, mutta vieterin on ollut pakko venyä. Kun esimiehen itsetunto on heikko, hän purkaa traumansa alaisiin. jotka joutuvat joskus kiertymään kahdeksikolle, jotta työyhteisön rauha palaisi.
Jospa tuo oman työyhteisöni ylin päällystö relaisi joskus, unohtaisi puppusanageneraattorin täydentämisen ja perustaisi vaikkapa kirjallisuuspiirin. Erään kollegani laskujen mukaan meillä on 13 rehtoria, yksiköiden ja liikelaitosten johtajat, koulutuspäälliköt sekä suunnittelijoita ja projektipäälliköitä pilvin pimein. Ehkäpä syventyminen kaunokirjallisuuteen pudottaisi nuo visionäärit edes hetkeksi maan pinnalle. Piirin vetäjäksi voisin suositella Schildtin lukion rehtoria Ari Pokkaa. Tiedän, että hän on kirjallisuuden rakastaja. Ehkäpä Linnan klassikosta löytyisi aineksia johtamisen vaikeaan taitoon. Ei kaikkien tarvitse olla lammioita, tarvittaisiin enemmän koskeloita näinä vaikeina aikoina. Tuntemattomasta voisi bongata niitä kadonneita arvoja, jotka ovat hukkuneet strategioiden suohon ja visioiden viidakkoon. Romaanista voisi löytyä uusi missio, jonka avulla koulujen luotsaaminen yli SSS-hallituksen säästöjen ja vaikeiden aikojen helpottuisi. Kaunokirjallisuus on avain itsetuntemukseen ja toisen ihmisen, alaisenkin, ymmärtämiseen.
Tänään itsenäisyyspäivänä katselen varmaan Tuntematon sotilas -elokuvan ja kohotan maljan ihmisyydelle!
Rakkaudella, Maire
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)