Mihin AY-liikettä tarvitaan? Osa 1

Menin ensimmäiseen työpaikkaan syksyllä 1977. Pääsin epäpäteväksi sijaiseksi Jyväskylän ammattikouluun opettamaan VA-LE-HI- ja VA-SÄ-luokkia. Nuo kummalliset lyhenteet tarkoittivat väliaikaisen ammattikoulutuksen levyseppä-hitsaajan sekä sähköasentajan tutkintoa suorittavia poikaluokkia. Tuolloin oli pulaa ammattimiehistä ja kunnat saivat valtiolta rahaa kouluttaa lisää osaajia.

Heti toisella viikolla puheilleni tuli opettajayhdistyksen luottamusmies Topi Kangasaho, joka sanoi, että "kyllä sinun Maire pitää liittyä ammattiyhdistykseen." Tottahan toki liityin,  ja jäsenyydestä oli hyötyäkin. Tein opintojani loppuun ja olin lyhyitä jaksoja työttömänä. Sain ansiosidonnaista päivärahaa.

Urani AY-liikkeessä jatkui ensin Jyväskylän Tekussa ja sitten Keski-Suomen keskusammattikoulussa. Olin jopa opettajayhdistyksen sihteerinä viisi vuotta. Sitten jäin äitiyslomalle, ja kun seuraajanikin jäi äitiyslomalle, tehtävään valittiin mies - Mäksä. Varmuuden vuoksi: hänellä ei ollut vaaraa tulla raskaaksi! Lapsia hänelle kuitenkin syntyi.

Koska olin ammattikoulun opettaja, kuuluin AOL:oon, jossa valtaa pitivät insinööri-ammatinopettajat. He jyräsivät itselleen joka neuvotteluissa palkankorotuksia. Meille jäivät ne murut, joita ukkojen pöydiltä tipahteli. Me Kakolan "yleiset naiset" (= kaikille yhteisten aineiden opettajat) aloimme kyseenalaistaa koko ay-toimintaa. Miksi maksaa jäsenmaksua, kun rahalle ei saanut vastinetta? Olimme käärmeissämme myös siitä, ettei palkkaa maksettu koulutuksen mukaan. Me olimme maistereita, miehet opistoinsinöörejä tai teknikoita. Yksi graafisen ammattiaineiden opettaja oli naispuolinen diplomi-insinäööri. Suurin osa kollegoista urputti mutta ei eronnut liitosta. Minä 70-lukulainen kapinallinen erosin.

Liityin Opettajien työttömyyskassaan, ja maksoin vuodessa noin 300 markan suuruista jäsenmaksua. Olin ihan tyytyväinen, mutta miespuoliset kollegani eivät. Minut yritettiin sulkea koko yhteisön ulkopuolelle - olinhan luopio, toisten siivelläeläjä. Joskus noihin aikoihin oli tulossa opettajien lakko. Jouduin yhden järjestöjyrän hampaisiin ja työpaikkakiusatuksi. Minua uhattiin, etten saa alkaa rikkuriksi. No, ongelma poistui, kun lakko peruuntui. Kuinka opettajien ammattijärjestö nyt lakkoon ryhtyisi? Opettajathan ovat fiinimpää väkeä - vain känsäkouraduunarit iskevät perseet penkkiin. Kiusaaminen jatkui, enkä saanut edes vapaaehtoisena osallistua yhteisten tapahtumien järjestelyihin.

Yhdessä lukemattomista organisaatiouudistuksista Kakola kunnallistettiin, yhdistettiin toisilleen sopivat koulutusalat ja perustettiin uudet oppilaitokset. Minä jouduin Jypoliin eli Jyväskylän palvelualojen oppilaitokseen. Alkuvuodet olivat yhtä hurmaa ja kuherruskuukautta. Olimme niin helvetin yhteisöllisiä ja meillä meni hienosti. Oikeasti työpaikan ilmapiiri oli hyvä. Sitten taas uudistettiin, ja sain esimiehen, joka järkytti maailmaani. En muista, että olisin pelännyt ikinä ketään ihmistä, mutta tuota ihmistä pelkäsin. Aloin pelätä työpaikkani puolesta, sillä hajoita ja hallitse -johtamisjärjestelmässä jouduin ihan alimmalle rottakannelle. En osannut tehdä mitään oikein. Tällöin hätäpäissäni liityin takaisin ammattiliittoon - nyt OAJ:hin.

Kun en malta pitää koskaan suutani kiinni, jouduin jälleen opettajayhdistyksen hallitukseen. Varsin pian huomasin, miten maailma oli muuttunut. Valtataistelua käytiin myös ay-liikkeessä. Ammatilliset opettajat olivat vain pieni osanen suurta keskusjärjestöä, eikä sananvaltaa juuri ollut. Olin kuvitellut, että solidaarisuus on voimaa ja että yhdessä taistelemme etujemme puolesta. Huomasin varsin pian, ettei näin ollut: ammattijärjestö oli muuttunut edunvalvontajärjestöstä huvitoimikunnaksi. Tärkeintä oli päästä valtakunnallisiin luottamustoimiin, OAJ-risteilyille ja mielellään Erkin, myöhemmin Ollin, pöytään istumaan illallisilla.

Nyt elämme vuotta 2015. Maksoin viime kuussa OAJ:n jäsenmaksua eli mafian suojelurahaa  51,75 euroa. Jokainen voi laskea, kuinka paljon tuosta kertyy vuodessa. Entä 30 - 40 työvuodessa? Edelleen kysyn: mitä saan vastineeksi? Ehkä saan vastauksen kysymykseeni sitten, kun OAJ on vienyt läpi oikeusjutun palkkakiistassamme. Nyt odottavan olo on aika apea. Haaveilen kuulumisesta lennonjohtajien, ahtaajien tai logistiikka-alan liittoihin. Paperimiehet eivät enää kiinnosta. SSS-miesten hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen puuhastelua seuratessa usko ay-liikkeen voimaan hiipuu entisestään. Mitä nuo hampaattomat edunvalvojamme saavat aikaan?

Rakkaudella, Maire

Syyslukukauden kohokohta

Maanantaina ne tulivat: syksyn yo-kokeiden tulokset. Tapani mukaan pelkään aina pahinta ja maalaan piruja seinille. Ennustin kuutta, seitsemää hylsyä - vain kaksi tuli. Kirjoittajia meillä oli 41.

Koulussamme on annettu yhdistelmäopintojen opetusta vuodesta 2001 alkaen. Opiskelijat suorittavat sekä ammattitutkinnon että kirjoittavat ylioppilaiksi (vähintään neljä ainetta). Koulutuksesta on tullut todella suosittu: vuosittain meiltä valmistuu noin sata ammatillista ylioppilasta. Olemme hallinnollisesti kunnianarvoisan Jyväskylän Lyseon alaisena. Ammattikoulustahan  ei voi kirjoittaa ylioppilaaksi.

Muistan, miten silloin 2000-luvun alussa kahden tutkinnon hankkeeseen ei uskonut juuri kukaan. Saimme kokeiluun EU-rahaa ja rohkeina pioneereina aloitimme työt. Kirjaimellisesti käärimme hihat ja ryhdyimme hommiin. Meistä opettajista muodostui hyvä tiimi: meillä oli alkuun ehkä enemmän intoa kuin älyä, mutta vuosi vuodelta kokemusta karttui.

Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi. Saimme viestejä eri puolilta Suomea: kehuja, kiinnostusta mutta myös pilkkaa ja ivaa. Erityisen nuivasti hankkeeseemme suhtautui Opetushallitus. Eräs opetusneuvos on edelleen sitä mieltä, etteivät duunarit tarvitse kielitaitoa, hyvästä luku- ja kirjoitustaidosta puhumattakaan. Hänen mielestään ainoa oikea on duaalimalli, jota myös kokoomuspuolue lämpimästi hehkuttaa. Ainut varovainen puolustaja taitaa puolueessa olla Sinuhe Wallinheimo (Sinkku vain näin meidän kesken), joka ei kehtaa vastustaa, kun omassa kotikaupungissa on tehty ihan upea innovaatio! Myöskään oma ammattijärjestömme OAJ ei tunnusta koulutusmallin olemassaoloa. Vielä vuonna 2015 lukio-opinnot merkitsevät ammattikoulun valinnaisia opintoja! Moni luulee, että meillä on ihan omat ylioppilaskirjoituksetkin. Kun järjestelmä oli vielä kokeiluvaiheessa, oli ymmärrettävää, etteivät vanhemmat eivätkä lukion opettajakollegat tienneet, mistä oli kyse. Pari kuukautta sitten naapurilukion lehtori oli kysynyt kollegaltani:"Mitä sinä täällä teet?" Kyse oli sähköiseen yo-tutkintoon valmentavasta koulutuksesta.

Olen seurannut omien kt-opiskelijoittemme yo-kirjotusmenestystä alusta lähtien. Saamme olla ylpeitä nuorten saavutuksista. Monet eivät tyydy kirjoittamaan vain neljä ainetta vaan kirjoittavat viisi tai kuusi. Tulokset ovat täysin vertailukelpoisia Suomen tavallisten lukioiden kanssa. Äidinkielen arvosanajakauma on noudattanut miltei täsmälleen valtakunnan keskiarvoa - vain hylättyjä meillä on ollut vähemmän. Erityisesti opiskelijamme on kunnostautuneet terveystiedossa ja lyhyessä matematiikassa: älliä on suorastaan ropissut laariin! Kahtena viimeisenä vuonna on näkynyt jonkinlainen tason aleneminen sekä meillä että koko Suomessa.

Opettajan mieli ilahtuu eniten sellaisista suorittajista, jotka ylittävät itsensä. Tänä syksynä yksi heistä oli kauppiksen opiskelija Piia, joka sai äikästä haluamansa magnan. Kun tyttö aloitti elokuussa abikurssin, annoin hänelle tekstitaidosta ykkösiä - näyttö oli aika avutonta. Sitten Piiaan iski motivaatio: hän kertoi haluavansa kauppakorkeaan jatko-opintoihin. Sinne hakija saa äidinkielen magnasta lisäpisteitä. Suoritukset alkoivat kohentua; esseeprelistä annoin jo 40/60 pistettä. Yo-kokeessa sattui sitten nappiaihe, eikä kielessä ja tyylissäkään ollut juuri huomautettavaa, niinpä jatkoin esitarkastuksessa 40 pisteen linjaa. Sensori oli nostanut vielä viisi pistettä, joten eximiakin oli hilkulla!

Aika ajoin joku viisas ehdottaa, että yo-kokeet pitäisi kokonaan poistaa. Olen samaa mieltä, mikäli korkeakouluihin ja yliopistoihin järjestetään pääsykoe.  Nyt lukioissa arviointi ei ole tasalaatuista - perusopetuksesta puhumattakaan. Kun olen saanut naapurikuntien lukioista siirtyneitä opiskelijoita omiin ryhmiini, olen huomannut, että arviointi on ollut todella kirjavaa. Esimerkiksi eräs lukiongelmainen tyttö oli saanut kaikista äikän kursseista kaseja ja ysejä. Kun sitten annoin kuutosen, hän oli hyvin hämmästynyt. Vasta erityisopettajan diagnoosi herätti hänet. Viime hetken tukiopetus auttoi sen verran, että opiskelija sai b:n. Hänelle anottiin lisäaikaa, jonka hän käytti viimeiseen minuuttiin asti. On kivaa olla kiva ope ja antaa hyviä arvosanoja - mutta on myös uskallettava olla rehellinen silloin, kun on tarpeen. Karhunpalvelukset vain pahoittavat mielen. Skool, kaikki rakkaat uudet JAO:n ylioppilaat! Juhlimme teitä 4.12.2015.

Rakkaudella, Maire

Kun mieli järkkyy

Olen joutunut useita kertoja viime vuosien aikana tilanteisiin, joissa minun on pitänyt auttaa oireilevaa nuorta. Järkyttävin kokemus sattui viime lukuvuonna. Äikän kakkoskurssi oli alkanut pari viikkoa aiemmin, kun ryhmään ilmaantui uusi tyttö. Hän muistutti metsän keijua ja sopeutui nopeasti heti ensimmäisellä tunnilla ryhmään. Aiheena oli satu. Keskustelimme saduista. Kun ryhmä oli pieni, jokainen ehti kertoa, mitä satuja hänelle oli lapsena luettu ja mikä oli lempisatu. Liinan isoäiti oli lukenut hänelle kaikki Grimmin sadut, jotka hän muisti ulkoa. Jätin tunnin lopusta 20 minuuttia aikaa valmistella kurssivihkon satutehtävää, jonka kirjoittaisimme seuraavalla kerralla.

Yhtäkkiä Liina vinkkasi minut mukaansa ja syöksyi käytävään. Siellä tyttö purskahti itkuun ja alkoi kertoa elämästään. Hänet oli nuorisopsykiatrian osastolta lähetetty kouluun, vaikka hän ei itse ollut halunnut. Vaistomaisesti kiedoin käden tytön harteille ja otin toisesta kädestä kiinni. Liina itki olkaani vasten, ja minä lohdutin. Puhuin ja puhuin, kunnes tyttö sanoi:"Älä purista niin lujaa! Tikit otettiin pois tänä aamuna." Liina näytti ranteissaan olevia tuoreita arpia. Jähmetyin mutta jatkoin puhumista. Sanoin, että hänen on ehdottomasti palattava osastolle. Ensin pitää hoitaa terveys kuntoon ja vasta sitten kouluun. Opinnot kyllä voivat odottaa. "Mutta kun ne siellä osastolla pakottivat ja sanoivat, että koulu tekee sulle hyvää."

Tunti loppui ja päästin toiset pois. Kysyin, voinko viedä Liinan sairaalaan. Tyttö oli jo jotenkin tolkuissaan ja sanoi kyllä pääsevänsä itse. Niin hän lähti. Sitten minuun iski paniikki: voinko luottaa siihen, että Liina pääsee perille? Ryntäsin soittamaan päivystävälle terveydenhoitajalle. Sain hänet monien yritysten jälkeen kiinni ja selostin asian. Pyysin, voisiko hän soittaa osastolle ja varmistaa, että tyttö on tullut takaisin. Terveydenhoitaja vetosi juuri voimaan tulleeseen opiskelijahuoltolakiin ja sanoi:"Kyllä täällä on sen kansio, mutta en minä saa avata sitä!" No, etsin Wilmasta Liinan kännykkänumeron ja pyysin terveydenhoitajaa soittamaan. Hän hyvin ynseästi lupasi.

Kerroin asiasta esimiehelleni. Kävi ilmi, että minä olin toiminut asiassa oikein mutta väärin. Minun olisi pitänyt kaivaa intrasta kaksi lomaketta, jotka olisi ensin pitänyt täyttää ja pyytää niihin tytön allekirjoitus. Olin kyllä kysynyt, saanko kertoa tapahtuneesta koulutuspäällikölle ja opolle. Liina oli luvannut. Kuitenkaan suullinen lupa ei ollut riittävä, vaikka tyttö oli alaikäinen ja sairaalan osastolla. Jälkeenpäin kuulin, että Liina oli tervehtynyt ja pystynyt jatkamaan opintojaan. Se lohdutti minua.

Minulla ei ole mitään terapeutin koulutusta - vain maalaisjärki. Tuossa Liinan tapauksessa se riitti, mutta ei aina. Yhä enemmän ja enemmän ryhmissä on mielenterveysongelmaisia nuoria, joita lähetetään avohoitoon kouluun. Osa käyttäytyy aggressiivisesti, osa on omissa maailmoissaan lääkehuuruissa. On myös niitä, jotka julistavat suureen ääneen koko ryhmän kuullen:"Olen psykiatrin hoidossa!" Mielenterveysongelmia ei todellakaan tarvitse salata, mutta joskus tuntuu, että niitä käytetään alibina poissaoloihin ja massasta erottumiseen. Opettajan pitäsi ymmärtää loputtomiin, että "ahisti, ei ollu motivaatioo, en muistanu lääkkeitä, nukuin, valvoin koko yön"... Kun on hoidon tarve, hoitoa pitäisi myös saada.

Mistä näitä järkkyneitä nuoria sitten tulee? Heillä on usein taustalla perheen työttömyyttä, köyhyyttä, päihdeongelmia  - tai vanhempia, joilla on liian suuria odotuksia lastensa suhteen. Ammattikoulututkinto ei riitä, kun suvussa kaikki ovat ylioppilaita. Valkolakki on saatava hinnalla millä hyvänsä. SSS-hallituksen säästöpolitiikka lisää kurjuutta. Suomi jakautuu yhä enemmän kahtia: ökyrikkaisiin ja köyhiin. Leipäjonot ovat todellisuutta. Sen näemme esimerkiksi siitä, että maanantaisin ilmaista kouluruokaa syödään niin paljon, etteivät opiskelijaravintolat osaa aina varautua menekkiin. Omalla työpaikallani suosituksi on tullut ilmainen aamiainen - puuroa, leipää, jogurttia, hedelmä - jota nauttii yhä useampi nuori. Pelkään, että sekin pian säästösyistä lopetetaan.

Saamme maksaa vielä kalliin hinnan miljonääripääministerin & kahden SS-miehen leikkauksista. Tulevaisuus pelottaa - ei itseni vuoksi vaan lasten ja lastenlasten. Millaisessa Suomessa he varttuvat?

Rakkaudella, Maire

Kuin silloin ennen

Kansanedustaja Kike Elomaa ihmetteli taannoin eduskunnan kyselytunnilla, miksi eri koulujen - päiväkodista lukioon - ryhmäkokoja ei voitaisi korottaa. Hän oli äskettäin ollut oman luokkansa luokkakokouksessa, jossa oli muisteltu, miten ”meillä oli yli 40 oppilasta luokassa ja hyvin selviydyttiin!” Niin oli minullakin Iisalmen kaksoistyttölyseossa 1960-luvulla. Kike unohtaa kuitenkin sen, että me olimme tulleet oppikouluun pääsykokeitten kautta. Luokat olivat isoja, mutta luonnollinen poistuma oli myös iso: jos ei pärjännyt, joutui joko amikseen tai ei mihinkään. Itselläni oli tuo vaihtoehto edessä neljännellä luokalla, kun sain geometrian ehdot. Selviydyin ja sain jatkaa yo-tutkintoon asti.

Maailma on muuttunut ja koulu sen myötä. Kukaan ei jää luokalle, vaan lukiossakin voi olla nelosrivejä ilman, että oikeus osallistua yo-kokeisiin estyy. Nelonen tarkoittaa arvioitua kurssia, joten opintoja voi aina jatkaa. Mietin usein, missä omana kouluaikanani olivat kaikki erityisoppilaat. Lukihäiriöisiä ei ollut, kukaan ei panikoinut, ”syntymähulluja” saatoimme olla, mutta lähin psykiatri taisi olla Koljonvirran B-mielisairaalassa. Sekin mies paljastui myöhemmin hiihtäjien veritankkaajaksi. Kuitenkin meistä useimmat olivat sodat käyneiden miesten tyttäriä. Oma luokkani ei enää kuulunut suuriin ikäluokkiin, mutta rintamamiestaloissa suuri osa luokkalaisistani asui. Isämme olivat sotien traumatisomia jälleenrakentajia, joilla itsellään oli psyykkisiä ongelmia ihan liikaakin. Akseli ja Elina -elokuvassa Elina herättää Akselin, kun tämä näkee painajaisia sisällissodan taisteluista. Muistan heränneeni monta kerta isän huutoon, kun hän oli JR 8:n taistelukentillä.

Tyttölyseon ankarat lehtorit olivat kaikki mustia pedagogeja. Naisopettajat olivat joko sotaleskiä tai vanhojapiikoja. Hyödyllinen neuvo meille usein liiankin vilkkaille tytöille oli seuraava:”Hankkikaa oma ammatti. Miehen varaan ei kannata mitään rakentaa!” Yksikään luokkatoveristani ei sinkuksi jäänyt, mutta ammattiin valmistuivat kaikki. Alaluokilla järjestettiin piirileikkejä naapurin poikalyseolaisten kesken. Opettajat antoivat etukäteen neuvoja, ettei vastakkaista sukupuolta saanut päästää käsivarren mittaa lähemmäksi! Lukiossa tuosta säännöstä ei enää piitattu. Kuuluin teinikunnan hallitukseen ja järjestimme kunnon bileitä. Puheenjohtajana oli Leena Pakkanen, josta sittemmin tuli Ylen johtaja.

Opinto-ohjausta ei ollut, vaan suositeltiin käymään Kuopiossa ammatinvalinnan ohjauksessa. Piirtelimme siellä kuvioita ja tulkitsimme musteläiskiä. Minulle suositeltiin toimittajan uraa. Kuitenkaan kukaan ei neuvonut, missä toimittajaksi valmistutaan. Minulle oli avautunut uusi maailma, kun pääsin Iisalmen kirjaston asiakkaaksi oppikoulun eka luokalla. Luin kirjoja yötä päivää ja kirjoitin hyviä aineita. En keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa yo-tutkinnon jälkeen kuin pyrkiä opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylän yliopistoon. Tuutorikseni sattui Kaija Nukarinen, josta sittemmin tuli kollegani ja hyvä ystäväni. Tuo viisas nainen neuvoi, että ottaisin sivuaineeksi suomen kielen ja Suomen historian. Ikinä en suunnitellut opettajan ammattia, mutta nuo valinnat johdattivat minut sille tielle, jolla olen yhä marraskuussa 2015. Enkä ole todellakaan ole ammatinvalintaani katunut eikä ole työ sinänsä ole vituttanut. Sen sijaan ammatillisen ja lukiokoulutuksen muutokset ovat saaneet minut raivon valtaan aika monta kertaa.

Kike Elomaa haikailee menneiden muistojen pariin. Nyt vuonna 2015 olemme tiukan paikan edessä: miten pysymme koulutuksessa kehityksen kärjessä? Ryhmäkokojen pienentäminen inhimillisiksi olisi yksi keino säilyttää jonkinlainen sija Pisa-vertailussa – sanokoot tutkijat mitä tahansa. Kyllä opettajalla on enemmän mahdollisuuksia auttaa kaikkia niitä erityisiä opiskelijoita, jos ryhmässä on vähemmän väkeä. Kentän kokemusta ei vai oteta ikinä huomioon, sillä hyvät opiskelijathan aina selviytyvät, vaikka heidät jätettäisin huomiotta. Pisa nousi meille suomalaisille päähän kuin pissa! 

SSS-hallituksen säästöt koulutuksesta hirvittävät. Opetusministeri Grahn-Laasonen suihkii paimenkirjeitään joka suuntaan - viimeksi tyttönen ojensi yliopistoja. Digiloikkaa kollegani jo sanovat digimahalaskuksi. Kun ensin saataisiin Suomen jokaisen kunnan kouluhin edes normaali toimiva IT-varustelu, niin sekin olisi edistystä. Oma työyksikköni on painiskellut koko syksyn älytauluongelmien kanssa. Yhtäkkiä pimenee toinen valkokangas, joskus molemmat, kesken kuuntelun ja katselun katoaa ääni, joskus on jumissa kaikki. Olemme kyllä saaneet riittävästi koulutusta laitteiden käyttöön, mutta IT-asentajan tutkintoa meillä ei ole. 

Myös opiskelijat tuskastuvat. "Etkö sä vois nyt vaan kirjottaa tussilla taululle?" hätäisimmät kysyvät. Paluuta Iisalmen tyttölyseon aikaisiin taulu & liitu -aikoihin ei ole, mutta voisimme edetä maltillisesti. Ensin pitäisi opettaa nuoret käyttämään sähköpostia ja kirjoittamaan tietokoneen kirjoitusohjelmalla. Joka syksy kohtaan uusia opiskelijoita, jotka kirjoittavat Wilmaan kotitehtävänä olleen referaatin; osa kysyy, miten liitetiedosto pannaan sähköpostin mukaan. Kun monen taidot ovat vielä näin olemattomat, ei voi hullaantua ministerin mukaan loikkimaan. 

Aika kultaa muistot. Iisalmen tyttölyseosta mieleeni ovat parhaiten jääneet legendaariset opettajapersoonallisuudet: ne opettajat, jotka panivat alttiiksi itsensä, kertoivat tarinoita ja puhuivat muustakin kuin oppiaineestaan. Mitähän, jos minäkin joskus kiljuisin kuin Läiskä, historian opettajamme:"Te hunnit ja vandaalit! Ikinä ette selviä reaalikokeesta, kun olette kuin ök ja pök! Teillä ei ole mitään käsitystä historian suurista linjoista."? Hyvin selvisimme, ja nostalgiset muistot palaavat mieleen. Mitä muistavat nykyopiskelijat koulustaan? Toimimattomat älytaulut ja välituntien hartauskokoukset käytävän penkeillä älypuhelimet virsikirjoina?

Rakkaudella, Maire