Äidinkielestä äitienpäivänä

Tyttäreni sai työpaikan viestintätoimistosta. Hän kertoi olevansa communications assistant. "Mutta mitä sinä siellä oikeasti teet?" kysyin. Hän sanoi toimivansa sisällöntuottajana: eri yritykset tilaavat sisältöjä kaikkiin mahdollisiin sosiaalisiin medioihin, ja tyttäreni tekee niitä. Jos uraputki aukeaa, niin ehkäpä hän istahtaa joskus creativen pallille! Taas kerran mammaparka sai niellä karvasta anglismien kalkkia. Lisää on luvassa: tyttäreni valmistuu medianomiksi. Onneksi ei sentään estenomiksi eikä vestonomiksi! Paikanhakuilmoituksissa vilisevät software developerit ja  management consultantit. Odotan, milloin haetaan fitness instructoria. Fitnessohjaajahan on vain ohjaaja.

Meille suomalaisille tittelit ovat tärkeitä. Muistan, kuinka kasari- ja ysärivuosikymmenellä olin vanhempana mukana poikani jääkiekkojoukkueen tukitoiminnassa. Sitä pöyhkeämpiä isät olivat, mitä korkeamman tittelin he junnujoukkeen hierarkiassa saivat: joukkueenjohtaja, huoltopäällikkö, päävalmentaja... Onneksi nuo nimitykset sentään olivat suomenkielisiä. Puhuttaneenko nyt directeur sportifeista, carereista ja coacheista?

Omalla työpaikallani määrättiin muutama vuosi sitten, että jokaiselle opettajalle painetaan henkilökorttiin vain sana opettaja. Myönnän ihan reilusti, että itsekin tykkään omasta tittelistäni: minulla luki aiemmassa kortissa FM, äidinkielen lehtori. Aion pitää sen eläkkeelle asti ja varastaa vielä muistoksi. Lehtori-nimike tarkoitti aikoinaan yliopiston loppututkinnon suorittanutta opettajaa, esimerkiksi saksan kielen lehtoria. Sittemmin ammattikouluihin siepattiin tuo titteli tarkoittamaan ketä tahansa opettajaa, jolla oli virka. Esimerkiksi kirjansitojan ammattikoulutuksen käynyt ja opettajaopiston suorittanut oli viestinnän lehtori. Niin, eihän kukaan saa erottua joukosta. Tasa-arvo rulettaa.

Eräs kielitaitoinen ystäväni ihmetteli taannoin, mikä keskussairaalassa on "triangeli." Hän oli saanut sinne lähetteen eikä ymmärtänyt, mihin pitäisi mennä. Me ystävät valistimme Facebookissa, että kyse on triagesta. Se tarkoittaa päivystysvastaanottoa, jossa sisään pyrkivät potilaat luokitellaan kirjaimilla A - E. Kokemukseni mukaan A tarkoittaa kuollutta ja E luulosairasta. Kerran olen saanut B-luokituksen, kun heittäydyin ensimmäiseen vapaaseen sänkyyn ja näyttelin kuollutta. Ei tuonen tupa kai kovin kaukana ollut, kun minut kiidätettiin ambulanssilla suoraan osastolle keuhkokuumeen takia.

Kun koulutusta taasen kerran uudistettiin, ambulanssin hoitohenkilöstö olisi halunnut ammattinimikkeekseen paramedik. Onneksi joku älysi kysyä Kielitoimiston mielipidettä asiasta. Sieltä ehdotettiin ensihoitajaa, joka on mielestäni hyvä ja kuvaava nimike. Kyllä Suomessa pitää edellyttää omakielisiä nimikkeitä.

Mutta miksi sitten pitää olla triage? Ei Pihtiputaan dementoitunut mummo ymmärrä, mihin hän joutuu, kun eivät tolkuissaan olevat työikäisetkään. Voisiko vastaanoton nimetä Ensihoitoyksiköksi? Siinähän seulotaan potilaat voinnin mukaan ja lähetetään eteenpäin. Tampereen yliopistosairaala joutui muutama vuosi sitten muuttamaan yksikkönsä nimen suomenkieliseksi, kun joku potilas kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle (Aamulehti 3.6.2010). Yksikkö oli nimeltään Stroke Unit. Koska Suomen kansalliskieli ei ole latina, niin Tays joutui kiltisti vaihtamaan nimeksi Aivoverenkiertoyksikkö.

Miksi oma äidinkieli ei aina kelpaa? Olen pohtinut asiaa tunneilla opiskelijoiden kanssa. Heidän mielestään englanninkieliset sanat ovat vain "niin cool, hienomman kuulosia". Lisäperusteluna on usein se, että kaikkihan englantia osaavat. Osaavatko? Epäilen. Myös koulujen nimet ovat opiskelijoiden mielestä tylsiä. Pitäisi voida opiskellla akatemiassa tai instituutissa. Kysyn aina kurssin alussa: "Missä koulussa te opiskelette?" Nyt täsmätieto on alkanut levitä, mutta vain noin puolet osaa koko litanian, esimerkiksi Jyväskylän koulutuskuntayhtymän Lukiot-liikelaitoksen Schildtin lukion Voionmaan toimipiste. Keskisuomalaisessa päätoimittaja Mervola irvaili ihanasti KKY:n koulujen nimistä - ja tapansa mukaan oli oikeassa (Ksml 21.1.2015). Hänen mukaansa viranomaiskieli pyrkii neutraloimaan kielen sellaiseksi, että sanojen alkuperäinen merkitys hämärtyy. Niinpä. Kapulakielestä on tullut suorastaan tavoiteltava asia.

Kyllä ne taitavat olla enimmäkseen miehiä ja isiä, jotka pullistelevat hienoilla titteleillään. Ei ole isänkieltä, vaikka meillä on isänmaa. Onneksi on ainakin yksi mieskirjailija - Pentti Saarikoski - joka on kiteyttänyt runoonsa äidinkielen tärkeyden. "Suomen kieli on minulle ikkuna ja talo. Minä asun tässä kielessä. Se on minun ihoni."