Kesän vihreys tuli yhdessä yössä

Kotikylässäni Vieremän Niemisillä ei lapsuudessani ollut muita puolueita kuin Maalaisliitto, ja presidenttinä oli aina Kekkonen. Maaseudun Tulevaisuutta luettiin ja Maamiehen tietolaaria kuunneltiin radiosta. Politiikka ei ollut tärkeä asia, kun piti seurata lehmien poikimisia, hikoilla heinäpellolla ja seivästää otraa. Vasta SMP:n vaalivoitto maaliskuussa 1970 ravisutti uinuvaa maaseutua.

Kun pääsin oppikouluun Iisalmeen, tutustuin uuteen puolueeseen: Kokoomukseen. Koko opettajakunta edusti oikeistoa, ja historian opettaja Rauha Meriläisen opetus päättyi jatkosotaan; ilmeisesti sen jälkeen ei mitään merkittävää maailmalla ollut tapahtunut. Yhteiskuntaoppia saimme Uuden Suomen liitteistä, joita tutkittiin ahkerasti. Eräs luokkaoverini olisi lukiossa halunnut käsitellä nykypäivän tapahtumia - esimerkiksi Vietnamin sotaa -  ja viritteli aiheesta keskustelua. Ei sellaiseen ollut aikaa, koska Puolan jaot, Balkanin kysymys ja Porvoon valtiopäivät kiinnostivat opettajaa enemmän. Sain noista kouluvuosista elinikäisen rokotesuojan oikeistoa vastaan.

Maailma avartui vasta Jyväskylässä, kun tulin tänne opiskelemaan. Elettiin kiihkeintä poliittisen opiskelijaliikkeen aikaa: jokaisella piti olla oman ryhmittymän rintanappi kauluksessa. Minä kuuluin JOKAan, Jyväskylän opiskeleviin kansandemokraatteihin, olin pari kertaa jopa ehdokkaana ylioppilaskunnan edustajiston vaaleissa. Kaikki parhaat toverit olivat vasemmistolaisia - ja parhaat bileet Ilokivessä.

Kesken opintojen menin naimisiin, hauskuus loppui ja osallistuminen jäi. Kuitenkaan en ole koskaan takkiani kääntänyt: sydämeni on edelleen vasemmalla puolella. En myöskään häpeä tunnustaa menneisyyttäni. Politiikkaa olen aina kiinnostuneena seurannut, mutta mukaan minusta ei olisi. Kun minua nyt kysyttiin ehdokkaaksi, kieltäydyin. En sopeutuisi puoluekuriin, kompromisseihin enkä osaisi lehmänkauppoja - iltalypsystä puhumattakaan! Toisena rajoitteena on tietämättönyys talousasioista: kun en laskea osaa, miten kykenisin ottamaan kantaa vaikkapa kaupungin budjettiin.

Television vaaliohjelmat ovat parasta viihdettä. Ville Niinistön puheen jälkeen kirjoitin Facebookiin, että toivon vihreille vaalivoittoa. Li Andersson ja Ville Niinistö olivat parhaat esiintyjät. Kyllä poliitikon on osattava puhua niin, että kansa ymmärtää. Politiikan ja puheviestinnän tutkijoiden mukaan tuo kaksikko sai parhaat arvosanat. He osasivat tehdä vaikean jargonin selkokieliseksi niin, että Pihtiputaan mummokin jotakin ymmärsi. Liian moni puheenjohtaja toisteli kapulakielistä liturgiaa, joka kuulosti tavallisesta kansasta munkkilatinalta.

Siisti ulkoasu ja -näkö eivät ole pahitteeksi. Niinistö on joka äidin unelmavävyn näköinen: hän ei pane päälleen pönöttävää merkkipukua vaan näyttää kiltiltä naapurinpojalta. Li Andersson puolestaan muistuttaa metsänkeijua. Kun kumpikin korosti pehmeitä arvoja, terveyttä, koulutusta, ympäristöä ja vakuutti puolueensa olevan sijoitus tulevaisuuteen, vanhat pierut saivat pöllähdellä kevätahavaan. Eikä ulkonäkö ole yhdentekevä asia: äänestän toki itsekin mieluummin ikäiseni näköistä mummonruppanaa kuin rumaa vanhaa ukkoa!

Kyllä poliitikkojen tulisi opetella myös kirjoittamaan. Keskisuomalainen julkaisi päivittäin toinen toistaan tylsempiä ehdokkaiden tekstejä, joista äänestäjä ei juuri tolkkua saanut. Kaikki yrittivät tunkea samalle palstalle kaiken mahdollisen kaavoituksesta pyöräteihin ja varhaiskasvatukseen. Jos sisältö on hyvä ja asiantunteva, lukija ei kiinnitä huomiota kielivirheisiin. Kuitenkin silloin jos teksti on täynnä päättömiä vaillinaisia lauseita ja välimerkitkin puuttuvat, kirjoittajasta muotoutuu suttuinen kuva.

Kokosin kassiin kaiken postiluukusta tulleen materiaalin ja selailin sitä joutessani. Harmitti, miten paljon oli tuhlattu kallista paperia. Mitä muuta jäi käteen? Edellisistä vaaleista minulla on paikallisen marttajohtajan paperinukkepostikortti kirjanmerkkinä. Keittiön kaapissa lojui vuosikausia Neittaanmäen ryynipussi, jota olin viemässä roskiin. Tällöin luomuystäväni pelasti sen ja aikoi hauduttaa suurimoista puuron. Nyt roudaan kaiken paperinkeräykseen. En tarvinnut ehdokkaan valinnan apuna kuvia enkä kirjoituksia, vasemmalta löytyi ihan liian monta hyvää toveria. Ongelmaksi muodostui vain se, että monesta hyvästä tyypistä oli vaikea valita. Se oikeakin lopulta löytyi.

En äänestänyt vihreitä, mutta iloitsen vaalivoitosta heidän kanssaan. Ei ole yhtään hullumpaa asua Suomen vihreimmässä kaupungissa. Orastaa ihan pieni toivonkipinä siitä, että olisimme matkalla kohti yhteiskuntaa, jossa vallitsevat pehmeämmät arvot ja jossa pidetään huolta heikommista ja köyhemmistä - ihan kaikista ilman ikä-, sukupuoli- tai rotusyrjintää.