Aloitin koulunkäynnin Niemisen kylän supistetusta kansakoulusta kuusivuotiaana. Osasin jo lukea, mutta en juuri ollut saanut taitoani käyttää. Maalaistalon kirjakokoelmaan kuului Raamattu, virsikirjoja, hartauskirjoja, eläinlääkintäopas sekä Tuntematon sotilas. Linnan teoksen isäni kävi ostamassa Iisalmen kirjakaupasta heti sen ilmestyttyä joulukuussa 1954. Isäni oli myöhemmin kutsuvieraana Laineen filmin ensi-illassa Helsingissä. Kutsuttiinhan sinne kaikki JR 8:n veteraanit. Tuosta alkoivat myös asevelitapaamiset, joita oli aina muutaman vuoden välein.
Kyläkoulussa oli kirjasto: kaksi korkeaa lasiovista kaappia, joissa oli ruskealla voimapaperilla päällystettyjä puhdashenkisiä lasten- ja nuortenkirjoja. Luin ne kaikki. Muistan Anni Svanin tyttökirjat, Tarzanit ja poikien seikkailukirjat. Lyyti-mummo moitti minua lukemisesta ja sanoi: "Mittee se tuo tyttö silimäsä pilloo. Ee muuta tie kun lukkoo. Neolos ies sukkoo, nii oes jottae hyötyä!" Ikinä minusta ei käsityöihmistä tullut, mutta kirjallisuuden rakastaja ja kirjallisuuden maisteri kyllä.
Kesällä ei koulua ollut, joten en voinut kirjastoakaan käyttää. Niinpä seitsenvuotiaana otin Muroman hartauskirjojen vierestä Tuntemattoman sotilaan ja aloin lukea. Kirja vei mennessään - aivan kuin isäni jouluna 1954. Luin yhtä mittaa koko teoksen: ihastuin, järkytyin, elin mukana joka solullani. Tarinat olivat tuttuja: vanhan rajan ylitys, ensimmäiset hyökkäykset ja taistelut, Petroskoin valtaus, Paskamotti... ja juoksu takaisin Karjalasta kesällä 1944. Isän rintamakaveri oli naapurin poika, Ryvän Arvo. Hän kävi meillä kylässä, ja miehet kertasivat sotaretkensä vaiheet aina uudelleen ja uudelleen. Minä kuuntelin ja elin mukana. Ehkä he eivät ihan kaikkea kertoneet - eivät ainakaan tuskallisimpia muistoja aseveljien haavoittumisista ja kaatumisista.
Tuntematon sotilas on minulle kirja ylitse muiden. Luen sen aina uudelleen. Teos on paras johtamistaidon oppikirja, joka pitäisi jokaisen esimiesasemassa olevan tenttiä. Yli kolmenkymmenen työvuoden aikana minulla on ollut hyviä, keskinkertaisia ja kyvyttömiä pomoja. Kun minua ja kollegoitani on ylärappusilta munkkilatinalla komennettu, mieleen ovat tulleet Tuntemattoman suosikkihahmoni Rokan sanat:" - - sie mokoma vähä-älyinen aijot panna miut täällä laittelemaan kiviä siun polkujen pieliin. Ai perkele, luulet sie tosissais jot miun vieter vennyy loputtomiin." Kapinoinut olen, mutta vieterin on ollut pakko venyä. Kun esimiehen itsetunto on heikko, hän purkaa traumansa alaisiin. jotka joutuvat joskus kiertymään kahdeksikolle, jotta työyhteisön rauha palaisi.
Jospa tuo oman työyhteisöni ylin päällystö relaisi joskus, unohtaisi puppusanageneraattorin täydentämisen ja perustaisi vaikkapa kirjallisuuspiirin. Erään kollegani laskujen mukaan meillä on 13 rehtoria, yksiköiden ja liikelaitosten johtajat, koulutuspäälliköt sekä suunnittelijoita ja projektipäälliköitä pilvin pimein. Ehkäpä syventyminen kaunokirjallisuuteen pudottaisi nuo visionäärit edes hetkeksi maan pinnalle. Piirin vetäjäksi voisin suositella Schildtin lukion rehtoria Ari Pokkaa. Tiedän, että hän on kirjallisuuden rakastaja. Ehkäpä Linnan klassikosta löytyisi aineksia johtamisen vaikeaan taitoon. Ei kaikkien tarvitse olla lammioita, tarvittaisiin enemmän koskeloita näinä vaikeina aikoina. Tuntemattomasta voisi bongata niitä kadonneita arvoja, jotka ovat hukkuneet strategioiden suohon ja visioiden viidakkoon. Romaanista voisi löytyä uusi missio, jonka avulla koulujen luotsaaminen yli SSS-hallituksen säästöjen ja vaikeiden aikojen helpottuisi. Kaunokirjallisuus on avain itsetuntemukseen ja toisen ihmisen, alaisenkin, ymmärtämiseen.
Tänään itsenäisyyspäivänä katselen varmaan Tuntematon sotilas -elokuvan ja kohotan maljan ihmisyydelle!
Rakkaudella, Maire
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Minä kirjoitan omalla nimelläni, kirjoita sinäkin! Anonyymit kommentit sallitaan, mutta pidätän oikeuden sensuroida niitä mielivaltaisesti.