Lukemisen lumo

En voisi kuvitella elämää ilman kirjoja. Olen lukenut siitä lähtien, kun opin lukemaan. Oppikouluun pääsy avasi samalla ovet Iisalmen kaupunginkirjastoon. Kerralla sai lainata vain muutaman kirjan lasten ja nuorten osastolta. Onneksi kirjastonhoitaja sattui olemaan fiksu ja antoi minun siirtyä aikuisten puolen lainaajaksi, kun hän näki lukuintoni. Ahmin kirjoja niin, että koulunkäynti takkusi. Lomat olivat ihania aikoja, kun sai lukea itseään syyllistämättä aamusta iltaan.

"Miksi pitäisi lukea kirjoja, kun kaiken löytää täältä?" kysyi eräs tyttö äskettäin äikän ykköskurssin eka tunnilla ja naputti pinkkiä kännykkäänsä. Niinpä. Mitä elämyksiä älypuhelin tarjoaa? Raskasta metallia, aikuisviihdettä, höpö höpö -humppaa, Wikipedian kapea-alaista pintatietoa, shoppailua ja somekoukutusta. Pyysin kahta ykköskurssin ryhmää (60 opiskelijaa) kirjoittamaan nimettömänä paperille, mitä he toivovat ja pelkäävät lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelussa. Ensimmäistä kertaa urani aikana noin neljäsosa ilmoitti pelkäävänsä, että joutuu lukemaan pitkiä romaaneja ja kirjoittamaan pitkiä aineita. "Olen hidas lukija. En vain jaksa keskittyä kirjoihin. Ne on niin tylsiä. Niissä ei tapahdu mitään." ja "Miks pitää vääntää monta sivua tekstiä jostain ihan tyhmästä aiheesta kun vaikka ilmastonmuutos?"

Muutama poika ja tyttö oikein kehuskeli sillä, ettei ole ikinä lukenut ainuttakaan kirjaa - eikä aio lukea. Yläkoulun lukemisesta he olivat selvinneet Wikipediasta kopioimallaan juonitiivistelmällä. Vain muutama sanoi tutustuneensa jollakin tavalla (elokuvaklippi, opettajan lukema katkelma) Seitsemään veljekseen ja Kalevalaan. Monet yläkoulun opettajakollegat vahvistavat asian. Heidän mukaansa on käytettävä kaikki mahdolliset motivointikeinot, jotta nuoret tarttuisivat kirjaan. Olemme lukion opettajien kanssa pitäneet kiinni kirja/kurssi-suunnitelmasta. Tuntuu, että tuo tavoite alkaa pian karata käsistä. Kuusi opiskelijaa lopetti ykköskurssilla yhdistelmäopinnot; epäilen syyksi kirjakammoa. Kun romaanien esittelypäivä läheni, väki väheni.

Minulle lukeminen on aina liittynyt elämään. Muistan, miten poikaani imettäessäni luin Laila Hietamiehen Viipuri-sarjan, Christien dekkarit ensimmäisen yliopistovuoden syksyllä, venäläisiä klassikoita olen annostellut kepeämpien kirjojen väliin ja Doris Lessingin ajoittanut kesään. Viime kesäni urakoin Donna Tarttin Tiklin. Mieleni minun tekisi viettää useampia kuukausia etelän lämmössä - sitten eläkkeellä. Mutta mitä minä tekisin ilman kirjoja? Eräs kaunokirjallisuutta harrastava ystäväni oli lähes kaksi kuukautta Aurinkorannikolla. Hän kertoi, että pelastus olivat olleet E-kirjat. Niitä kuulemma alkaa olla saatavilla ihan hyvä valikoima.

Laskin, että yöpöydälläni on 11 kirjaa. Luen useaa kirjaa yhtä aikaa. Heidi Köngäksen Hertta ei oikein sytytä - kehuista huolimatta. Sen sijaan Eeva Joenpellon elämänkerta oli huikea, samoin Guilloun Sillanrakentajat-sarjan ensimmäiset osat. Riemastuttavin uutuus on ollut Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi. Siinä kerrotaan vanhusten rakkaudesta, rakastumisesta ja yhdessäolosta seitsenkymppisinä.  Kun lähipiirissäni sattuu olemaan juuri samankaltainen kyyhkyläispari, on kuin seuraisin heidän tarinaansa ensin livenä ja sitten vielä kirjasta. Jouluksi olen säästänyt viime vuoden Finlandia-voittajan. Haluan perehtyä Valtosen teokseen rauhassa, pitkän kaavan mukaan nautiskellen. Tämänvuotinen voittajateos sekä Oksasen Norma jo odottavat.

Olen miettinyt, miten saisin lukiolaiset innostumaan kaunokirjallisuudesta. Oma kirjallisuuskiihkoni ei riitä, vaikka kuinka yritän perustella. Iloitsen aina, kun nuoret kertovat positiivisista lukukokemuksistaan. Onneksi heitäkin on, ja he ovat useimmiten tyttöjä. Viime vuosilta mieleen tulevat esimerkiksi Pirkko Saision Punainen erokirja (yllätys), Oksasen Puhdistus, Lehtolaisen dekkarit, Kyrön Mielensäpahoittajat, Hotakaisen novellit ja tietysti Potterit, joita on kiitetty. Eräs ryhmä valitsi luettavaksi Maria Peuran On rakkautes ääretön. He kuvasivat lukukokemusta inhottavaksi, raskaaksi ja vaikeaksi. "Mutta kun sellaista oikeesti tapahtuu, niin nyt tajuaa, miten väärin sellainen on." kommentoi yksi tytöistä. Insestistä kertova romaani oli ollut tunteisiin vahvasti vaikuttava, jopa raivoa herättänyt teos.

Työssäni näen yhä selvemmin lukemisen ja kirjoittamisen yhteyden. Ne, jotka lukevat kaunokirjallisuutta, menestyvät äidinkielen yo-kokeessa paremmin kuin "lukemattomat".  Ei tunneilla ehdi koskaan analysoida kirjallisuutta niin paljon, kuin mieli tekisi. Maailma on muuttunut. Itse lukiolaisena luin paitsi pakolliset teokset, myös kaikki ne kirjat, joita opettajamme Lea Nikkinen osti ja toi meille kiertoon. Emmekä lukeneet vain kaunoa, kohuttu Pursiaisen Uusin testamenttikin kuuluin valikoimaan, Saarikosken runoista puhumattakaan. Mitä tapahtuu todella? kysyn nyt jouluna 2015. Jos lukeminen ei enää houkuta eikä lumoa, aika moni jää paljosta paitsi. Kirjallisuus on minulle ollut elämän tukipilari. Se on vienyt läpi vaikeiden aikojen - ja tuonut lisäarvoa hyviin aikoihin.

Hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta, blogini lukijat!
Rakkaudella, Maire