Ammatillisen koulutuksen alasajo, osa 3

Hihkuin riemusta, kun luin perjantain Ksml:sta (11.12.15) jämsäläisen opiskelijan Tiia Palosen kolumnin Huonot huomataan. Jutussa tyttö sanoo ääneen sen, jonka kaikki tietävät, mutta josta kukaan ei uskalla puhua kuin nurkan takana. Palonen on nähnyt, ettei keisarilla olekaan vaatteita! Amis ei tarjoa tarpeeksi haasteita YTO-aineiden opiskelussa, vaan heikoimpien ehdoilla mennään. Minun ammattikoulun opettajana pitäisi kiirehtiä puolustautumaan, sillä lojaalius työnantajaa kohtaan on ehdotonta. En voi. Valitettavasti Palonen puhuu totta.

Olen ollut yli 30 vuotta ammattikoulun opettajana ja nähnyt, miten olemme joutuneet hunningolle. Vuosien mittaan on kehitys kehittynyt ja on tehty uudistuksia, jotka ovat sekoittaneet koko pakan. Kun opetusministeriö ja Opetushallitus ovat norsunluutorneistaan suihkineet määräyksiään, niin koulutuksenjärjestäjillä ei ole ollut vaihtoehtoja: ota tai jätä!

Ensimmäinen moka oli usko professori Timo Saloviidan harhaoppiin, että jokainen oppilas on erityinen ja hänen on saatava opiskella samassa ryhmässä muiden erityisten kanssa. Niinpä ammattikoulun (nyt myös lukioiden) 20 - 30 opiskelijan ryhmissä saattaa olla enää kolmasosa tavisopiskelijoita, loppuporukalla on oma diagnoosi. Heillä on luki- ja paniikkihäiriöitä, ADHD:tä, dysfasiaa, mielenterveysongelmia, Aspergerin oireyhtymiä, mutismia jne. Monet ovat yläkoulussa opiskelleet pienryhmissä ja tottuneet kädestä pitäen -ohjaukseen. Amiksessa ja lukioissa pienryhmiä ei enää ole, eivätkä opettajat todellakaan ole ihmeidentekijöitä, jotka kykenevät ottamaan yksilöllisesti huomioon joka oppilaan 27:stä.

Tiia Palonen kuuluttaa tasoryhmiä. Miltei päivittäin mietin salaa samaa. Jopa lukion kursseilla on liian heterogeenisia luokkia. Kun opiskelutahti on nopea, heikot putoavat kärryiltä. Tukiopetuskaan ei aina auta. Kuitenkaan ketään ei voi panna pois; sehän vasta olisi diskriminointia. Onneksi yhdistelmäopinnoissa voi kehottaa siirtymään kokonaan ammatilliselle puolelle ja keskittymään ammattitutkinnon suorittamiseen. Sanokoot  tutkijat mitä tahansa, mutta erityis- ja tasoryhmät pitäisi palauttaa. Mikäli opiskelijan kyvyt ja taito osoittautuisivat hyviksi, siirtymisen ylemmälle tasolle tulisi olla helppoa.

Toinen moka oli syrjäytymisen ehkäisemiseksi luotu nuorisotakuu. Idea oli loistava, mutta toteutus meni poskelleen. Kukapa tietää 16-vuotiaana, mikä hänestä isona tulee? Nuoret pakotettiin ottamaan vastaan mikä tahansa opiskelupaikka ja siinä tuli pysyä. Kun viime jaksossa opetin yhtä YTO-ryhmää, tunneilla käyneistä muutama sanoi olevansa toivomallaan alalla. Asiaa ei paranna se, että noita nuoria hyysätään antamalla suoritusmerkintöjä ilman näyttöä ja raapimalla tutkinto kokoon keinolla millä hyvänsä. Jos ala ei vain kiinnosta, niin ei työnhakukaan. Tällöin pääsee työkkärikierteeseen, sossun luukulle ja leipäjonoon.

Kolmas moka on opetussuunnitelmauudistus. YTO-aineiden sisällöt ja käytäntö eivät kohtaa. Opsit ovat täynnä unelmahöttöä, joka jää muille paitsi Tiia Palosen kaltaisille hyville opiskelijoille korkealentoiseksi munkkilatinaksi. Kun vielä opetusta laajennetaan uusiin oppimisympäristöihin, esimerkiksi verkkoon, lisää pudokkaita ilmaantuu. Olen ennustajaeukko, noitien sukua, sillä eräs esiäideistäni oli selvännäkijä ja parantaja. Olen sanonut monta kertaa ääneen, että onneksi jään eläkkeelle, ennen kuin ammatillinen koulutus on pohjamudassa. Se tapahtuu silloin, kun tutkintotodistus annetaan opiskelijalle, joka on valittu kouluun ja joka on kolmen vuoden aikana todistettavasti käynyt KELA-kortilla koulun ruokalassa syömässä!

Ei käy kateeksi nuoria kollegoja, jotka tuntevat Tiia Palosen kertoman totuuden, mutta eivät voi kuin leikkiä opettajaa ja olla muka opettavinaan. Itse häpeän viime jakson YTO-äikänkurssia. En kyennyt tarjoamaan edes niille muutamalle, jotka tulivat tunneille, kovin kummoista opetusta! Vika on yksin minun: minulla ei ollut kuutta, seitsemää opetussuunnitelmaa eikä erityisopettajan pätevyyttä.

Rakkaudella, Maire