Auktoriteetti, asiantuntija ja ihminen

Vuoden 1990 alkupuolella ystäväni - silloinen Norssin "ravustaja"  - Kaija Nukarinen sai mertaansa aika vonkaleen. Hän pyysi minua opettajaharjoittelun ohjaajaksi, ja siltä istumalta suostuin. En tiennyt, mihin pääni panin, mutta tapoihini ei kuulu jahkailu eikä yön yli nukkuminen ennen päätöksentekoa.

Niinpä sitten didaktikko Marja-Leena Koppinen oli kertonut ohjausryhmässään, että osa pääsee ammattikouluun harjoittelemaan. "Miksi me sinne joudutaan? Opetetaanko sielläkin äikkää? Eihän me sinne voida mennä"... Kun harjoittelijat sitten pelokkaina tulivat keskusammattikouluun, sain aluksi kumota aika kummallisia ennakkoluuloja amiksista. Moni oli viimeksi vieraillut ammattikoulussa yläasteella, kun oli ollut pakko käydä tutustumassa eri jatko-opintovaihtoehtoihin. Heidän mielikuvissaan amikset olivat niitä naapurin häirikkökakaroita: tupakoivia, kaljakasseja kilisyttäviä, ikivanhalla karvanoppa-Corollalla kruisailevia jätkiä, jotka tähtäsivät opinnoissaan työkkärin luukulle.

Kun harjoittelivat rohkenivat jalkautua luokkiin seuraamaan opetusta, heidän asenteensa muuttuivat. Opetettavakseen he saivat ravitsemisalan pieniä 16 - 18 opiskelijan ryhmiä. Erityisiä työrauhaongelmia ei ollut, ja äikän opiskelu sujui mallikkaasti yhteisten opintojen jaksoilla. Pian harjoittelijoiden kauhuskenaariot katosivat, ja he suorastaan ihastuivat ammattikouluun. Huomasimme, mitä lisäarvoa ammattikoulukokemus tuleville opettajille toi. Heille amiksen opetussisällöt olivat ihan uutta - mutta hyvin tarpeellista tietoa. Esimerkiksi kirjoitusviestinnän ja kokous- sekä neuvottelutaidon osa-alueita he eivät tunteneet ollenkaan. Niinpä moni istui pitkän illan selvitellessään, kuinka opettaa vaikkapa yksinkertaisen tiedotteen tekemistä tai puheenjohtajana toimimista kokouksessa.

Ulkopuolisesta harjoittelun ohjaamisesta piti tulla Norssille vain tilapäinen apu ruuhkavuosiksi, kun koulutettiin  aineenopettajia suurten ikäluokkien eläköitymisen varalle. Minun kohdallani ohjaamista kesti 19 vuotta - enkä päivääkään vaihtaisi pois. Annoin harjoittelijoille melko vapaat kädet kokeilla erilaisia opetusmetodeja ja rohkaisin heitä löytämään uusia ideoita. Olen hieman huvittuneena seurannut, miten nyt ilmiöpohjainen oppiminen on sitä kuuminta hottia. Kuitenkin harjoittelijat pitivät didaktikkojen pyynnöstä "ilmiötunteja" jo 2000-luvun lopussa. Niinpä ohjaamisen sivutuotteena opin itsekin paljon. Sain hyviä materiaaleja, joita taitaa olla muutama vieläkin tallella. Ainakin Minna Kuutin novellitehtävä ja Ville Rauvolan työhaastatteluohje putkahtavat aina kaappeja siivotessani esiin! Myös OKL:n järjestämät seminaarit, keskustelut ja koulutukset antoivat uutta pontta arjen haasteisiin.

Ohjaajan vuosieni aikana huomasin, miten opiskelu muuttui. Alkuaikoina harjoittelijat paloivat halusta pitää ylimääräisiäkin tunteja ja päästä äkkiä kentälle oikeaan työhön. Sittemmin joukkoon eksyi nuoria, jotka tekivät opeharjoittelun vain varmuuden vuoksi. Unelmissa siinsi toimittajan, draamapedagogin tai viestinnän ammattilaisen työ. Onneksi he kuitenkin klaarasivat harjoittelun kunniallisesti läpi. Opettajan työhön soveltumattomia kohtasin vain muutaman. Jos ihminen on sosiaalisesti kyvytön ottamaan ja saamaan kontaktia 16-vuotiaaseen oppilaaseen, niin ei hyvältä näytä. Joillekin selvisi vasta katederilla, ettei opettajuus ole sittenkään se oma juttu. Hyvä, että selvisi.

Millainen on hyvä opettaja? 1990-luvulta on mieleen jäänyt yksi koulutus, jossa sain tukea käsitykselleni hyvästä opettajuudesta. Jyväskylän yliopiston tutkija Kimmo Jokinen kertoi kokemuksiaan eräästä peruskoulun kasiluokasta. Hän oli kollegansa kanssa seurannut yhtä luokkaa koko lukukauden ajan peräpenkistä. Oppilaiden mielikuva hyvästä opettajasta kiteytyy Jokisen mukaan kolmeen asiaan: Opettaja on auktoriteetti. Opettaja on alansa asiantuntija. Opettaja on ihminen. Allekirjoitan kokemuksesta nuo kaikki teesit.

Vaikka suomalaisessa koulussa tapahtuisi minkälainen digiloikka tahansa, jonkun on johdettava joukkoja edestä - kuten edesmennyt jalkaväen kenraali Ehrnrooth sanoi. Jonkun on pidettävä lankoja tiukasti kädessä. Vähitellen voi höllentää. Jos opettaja ei osaa asiaansa, hän on hukassa. Kerran harjoittelija piti tuntia ja opetti väärin. Kyseessä oli mitätön kieliasia, johon en viitsinyt puuttua. Eräs Pekka sanoi pariin kertaan:"Ei se ole noin!" Harjoittelija ei reagoinut. Sitten Pekka kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Kysytäänpä vaikka tältä vanhalta kotkalta. Enkö olekin oikeassa?" Kyllä Pekka oli oikeassa.

Opettajan on uskallettava myöntää, ettei aina tiedä tai muista. Kukaan ei ole kävelevä kieliopas. Asioita voi nykyään nopeasti tarkistaa älypuhelimesta. Yksi opettajan tärkeimmistä avuista on hulvaton huumorintaju - ennen kaikkea kyky osata nauraa myös itselleen. Monen kinkkisenkin tilanteen saa laukeamaan, kun löytää sopivan läpän. Hienohelmoista hynnelöistä ei opettajiksi ole. Kerran kieltenopettajakollegaltani oli pudonnut hame lattialle kesken tunnin kartoittajapoikien edessä. Hän oli tyynesti nostanut hameen ylös, kiinnittänyt sen hakaneulalla ja jatkanut tuntia. Haavikkoa mukaellen parodiaa ei ole, me teemme sen itse. 

Minun helmasyntini oppitunneilla on eksyä aiheesta. Usein alan kertoa aamulla ensimmäiseksi, mitä ole lehdestä lukenut - tai kommentoin vaikkapa edellisyön pikkuleijonien peliä. "Ai seuraatko sinäkin jääkiekkoa?" joku kysyy hämmästyneenä. Viime viikolla eräs poika uteli, mikä merkki minulla on tatuoituna käsivarteen. Vastasin: "Se on Roosa nauha -tunnus. Otin sen silloin, kun sain terveen paperit rintasyöpähoitojen jälkeen. Haluan viestiä kaikille, että syövästäkin voi parantua." Syvä hiljaisuus. Kukaan ei kommentoinut. Minun ihmisyyteeni kuuluu olla avoin ja kertoa, että minulla on elämä luokan ulkopuolellakin. Usein palautteisiin opiskelijat kirjoittavat, "että sinä kerrot aina hyviä juttuja!"

Tuo 19 vuoden rupeama opettajankouluttajana kehitti työtäni todella paljon. Olen kiitollinen ilmaisesta laadukkaasta koulutuksesta  ja vertaistuesta. Vaikka joskus oli raskasta lukea tuntisuunnitelmia ja käydä pitkiä palautekeskusteluja, jäin kuitenkin voiton puolelle. Eikä ammattikouluharjoittelu karkottanut meiltä opettajia - vaan päinvastoin. Kollegojani KKY:ssä ovat AO:ssa harjoitelleet Heidi, Laurat,Tea-Marisa, Minnat, Tanja, Tuuli, Terhi... On hyvä jäädä joskus eläkkeelle, kun tietää äikänopetuksen olevan hyvissä käsissä.