Kuin silloin ennen

Kansanedustaja Kike Elomaa ihmetteli taannoin eduskunnan kyselytunnilla, miksi eri koulujen - päiväkodista lukioon - ryhmäkokoja ei voitaisi korottaa. Hän oli äskettäin ollut oman luokkansa luokkakokouksessa, jossa oli muisteltu, miten ”meillä oli yli 40 oppilasta luokassa ja hyvin selviydyttiin!” Niin oli minullakin Iisalmen kaksoistyttölyseossa 1960-luvulla. Kike unohtaa kuitenkin sen, että me olimme tulleet oppikouluun pääsykokeitten kautta. Luokat olivat isoja, mutta luonnollinen poistuma oli myös iso: jos ei pärjännyt, joutui joko amikseen tai ei mihinkään. Itselläni oli tuo vaihtoehto edessä neljännellä luokalla, kun sain geometrian ehdot. Selviydyin ja sain jatkaa yo-tutkintoon asti.

Maailma on muuttunut ja koulu sen myötä. Kukaan ei jää luokalle, vaan lukiossakin voi olla nelosrivejä ilman, että oikeus osallistua yo-kokeisiin estyy. Nelonen tarkoittaa arvioitua kurssia, joten opintoja voi aina jatkaa. Mietin usein, missä omana kouluaikanani olivat kaikki erityisoppilaat. Lukihäiriöisiä ei ollut, kukaan ei panikoinut, ”syntymähulluja” saatoimme olla, mutta lähin psykiatri taisi olla Koljonvirran B-mielisairaalassa. Sekin mies paljastui myöhemmin hiihtäjien veritankkaajaksi. Kuitenkin meistä useimmat olivat sodat käyneiden miesten tyttäriä. Oma luokkani ei enää kuulunut suuriin ikäluokkiin, mutta rintamamiestaloissa suuri osa luokkalaisistani asui. Isämme olivat sotien traumatisomia jälleenrakentajia, joilla itsellään oli psyykkisiä ongelmia ihan liikaakin. Akseli ja Elina -elokuvassa Elina herättää Akselin, kun tämä näkee painajaisia sisällissodan taisteluista. Muistan heränneeni monta kerta isän huutoon, kun hän oli JR 8:n taistelukentillä.

Tyttölyseon ankarat lehtorit olivat kaikki mustia pedagogeja. Naisopettajat olivat joko sotaleskiä tai vanhojapiikoja. Hyödyllinen neuvo meille usein liiankin vilkkaille tytöille oli seuraava:”Hankkikaa oma ammatti. Miehen varaan ei kannata mitään rakentaa!” Yksikään luokkatoveristani ei sinkuksi jäänyt, mutta ammattiin valmistuivat kaikki. Alaluokilla järjestettiin piirileikkejä naapurin poikalyseolaisten kesken. Opettajat antoivat etukäteen neuvoja, ettei vastakkaista sukupuolta saanut päästää käsivarren mittaa lähemmäksi! Lukiossa tuosta säännöstä ei enää piitattu. Kuuluin teinikunnan hallitukseen ja järjestimme kunnon bileitä. Puheenjohtajana oli Leena Pakkanen, josta sittemmin tuli Ylen johtaja.

Opinto-ohjausta ei ollut, vaan suositeltiin käymään Kuopiossa ammatinvalinnan ohjauksessa. Piirtelimme siellä kuvioita ja tulkitsimme musteläiskiä. Minulle suositeltiin toimittajan uraa. Kuitenkaan kukaan ei neuvonut, missä toimittajaksi valmistutaan. Minulle oli avautunut uusi maailma, kun pääsin Iisalmen kirjaston asiakkaaksi oppikoulun eka luokalla. Luin kirjoja yötä päivää ja kirjoitin hyviä aineita. En keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa yo-tutkinnon jälkeen kuin pyrkiä opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylän yliopistoon. Tuutorikseni sattui Kaija Nukarinen, josta sittemmin tuli kollegani ja hyvä ystäväni. Tuo viisas nainen neuvoi, että ottaisin sivuaineeksi suomen kielen ja Suomen historian. Ikinä en suunnitellut opettajan ammattia, mutta nuo valinnat johdattivat minut sille tielle, jolla olen yhä marraskuussa 2015. Enkä ole todellakaan ole ammatinvalintaani katunut eikä ole työ sinänsä ole vituttanut. Sen sijaan ammatillisen ja lukiokoulutuksen muutokset ovat saaneet minut raivon valtaan aika monta kertaa.

Kike Elomaa haikailee menneiden muistojen pariin. Nyt vuonna 2015 olemme tiukan paikan edessä: miten pysymme koulutuksessa kehityksen kärjessä? Ryhmäkokojen pienentäminen inhimillisiksi olisi yksi keino säilyttää jonkinlainen sija Pisa-vertailussa – sanokoot tutkijat mitä tahansa. Kyllä opettajalla on enemmän mahdollisuuksia auttaa kaikkia niitä erityisiä opiskelijoita, jos ryhmässä on vähemmän väkeä. Kentän kokemusta ei vai oteta ikinä huomioon, sillä hyvät opiskelijathan aina selviytyvät, vaikka heidät jätettäisin huomiotta. Pisa nousi meille suomalaisille päähän kuin pissa! 

SSS-hallituksen säästöt koulutuksesta hirvittävät. Opetusministeri Grahn-Laasonen suihkii paimenkirjeitään joka suuntaan - viimeksi tyttönen ojensi yliopistoja. Digiloikkaa kollegani jo sanovat digimahalaskuksi. Kun ensin saataisiin Suomen jokaisen kunnan kouluhin edes normaali toimiva IT-varustelu, niin sekin olisi edistystä. Oma työyksikköni on painiskellut koko syksyn älytauluongelmien kanssa. Yhtäkkiä pimenee toinen valkokangas, joskus molemmat, kesken kuuntelun ja katselun katoaa ääni, joskus on jumissa kaikki. Olemme kyllä saaneet riittävästi koulutusta laitteiden käyttöön, mutta IT-asentajan tutkintoa meillä ei ole. 

Myös opiskelijat tuskastuvat. "Etkö sä vois nyt vaan kirjottaa tussilla taululle?" hätäisimmät kysyvät. Paluuta Iisalmen tyttölyseon aikaisiin taulu & liitu -aikoihin ei ole, mutta voisimme edetä maltillisesti. Ensin pitäisi opettaa nuoret käyttämään sähköpostia ja kirjoittamaan tietokoneen kirjoitusohjelmalla. Joka syksy kohtaan uusia opiskelijoita, jotka kirjoittavat Wilmaan kotitehtävänä olleen referaatin; osa kysyy, miten liitetiedosto pannaan sähköpostin mukaan. Kun monen taidot ovat vielä näin olemattomat, ei voi hullaantua ministerin mukaan loikkimaan. 

Aika kultaa muistot. Iisalmen tyttölyseosta mieleeni ovat parhaiten jääneet legendaariset opettajapersoonallisuudet: ne opettajat, jotka panivat alttiiksi itsensä, kertoivat tarinoita ja puhuivat muustakin kuin oppiaineestaan. Mitähän, jos minäkin joskus kiljuisin kuin Läiskä, historian opettajamme:"Te hunnit ja vandaalit! Ikinä ette selviä reaalikokeesta, kun olette kuin ök ja pök! Teillä ei ole mitään käsitystä historian suurista linjoista."? Hyvin selvisimme, ja nostalgiset muistot palaavat mieleen. Mitä muistavat nykyopiskelijat koulustaan? Toimimattomat älytaulut ja välituntien hartauskokoukset käytävän penkeillä älypuhelimet virsikirjoina?

Rakkaudella, Maire