Minä suvakki

Olen ollut suvakki jo ennen, kuin tuo uudissana ilmaantui suomen kieleen vuonna 2015. Koska olen lempeä anarkisti ja kapinallinen, en ole ikinä voinut suvaita minkäänlaista syrjintää. Iisalmen tyttölyseo omalta osaltaan lietsoi kapinahenkeäni: kun koulun aatemaailma oli äärioikeistolainen, se nostatti vastarintaa. Kaikki muut paitsi Maalaisliitto ja Kokoomus olivat ei-toivottuja aatesuuntia. Kirkkoon kuuluminen oli selviö. Me teinikunnassa yritimme revitellä ja herättää kohua - tosin kovin iisisti. Aina meidät ruotuun saatiin - jos ei muuten, niin uhattiin koulusta erottamisella.

Neekereihin tutustuin jo 1950-luvulla. Luit ihan oikein: neekereihin! Kansakoulussa eka luokan lukukirjana oli Martti Haavion Kultainen Aapinen. Teoksessa on n-kirjaimen kohdalla kuva sysimustasta miehestä, joka lähteen ääreessä huuhtelee kasvojaan ja alla on teksti "Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan." Myöhemmin kirjassa on runo Heikki ja neekeri, jossa kerrotaan, miten silloin kun Heikillä on yö, niin neekeri hyppii palmupuussa ja banaaneita syö. Minulle neekeri-sana muuttui kielteiseksi vasta 1990-luvulla, kun siitä minua muistutettiin. Joskus sanoin ihaillen  katukahvilassa niin Jyväskylässä kuin Ingolstadtissakin:"Hui, miten komea neekeri!" Tällöin seurassani olleet lapset, miniä tai jopa lapsenlapset hyssyttivät minut hiljaiseksi.

Keski-Suomen keskusammattikoulussa oli 1980-luvulla namibialaisia opiskelijoita - ihan oikeita neekereitä. Heidät oli valtion kustannuksella roudattu Suomeen opiskelemaan puhelinasentajiksi. Pojat asuivat Kristillisellä opistolla ja saivat pientä päivärahaa, joka muistaakseni oli 500 markkaa kuussa. Kun eka raha tuli, kaikki kolme marssivat kultakaupaan ja ostivat koko rahalla kellot. Naisten parissa noilla opiskelijoilla oli niin hyvä menekki, etteivät he ehtineet opiston iltaseuroihinkaan - vaikka olisi pitänyt. Olisihan entisten pakanoiden tullut osoittaa kiitollisuuttaan käännyttäjilleen. Nuo pojat olivat iloisia velikultia ja tasoittivat osaltaan tietä erilaisten opiskelijoiden kohtaamiseen.

Myöhemmin minulla on ollut huikea kirjo eri aatteita tunnustavia opiskelijoita. Itse erosin kirkosta 1977 enkä koskaan ole kuulunut mihinkään poliittiseen puolueeseen. Niinpä olen saanut hulvattomasti haukkua kaikkia - ja sen olen tehnyt. Vaalien aikaan on ollut erityisen mieluista käsitellä lukion neloskurssilla vaikuttavaa kielenkäyttöä vaalimainonnan avulla. Opiskelijat innostuivat aiheesta esimerkiksi keväällä 2015 niin, että käytimme argumentaatioanalyysiin paljon enemmän aikaa, kuin olin suunnitellut. Paljastui, etteivät nykypäivän 17 - 18-vuotiaat ole kovin kiinnostuneita politiikasta. Kotitehtävänä vaalimainonnan seuraaminen kuitenkin sai monen edes vähän ajattelemaan asioita. Huomattiin vaikkapa se, miten paljon yhteistä eri puolueiden ohjelmissa on. Kaikki haluavat kaikille kaikkea hyvää! Opettajan havainto oli, että nuorelle äänestäjälle tärkeämpää on ehdokkaan tunnettuus kuin ideologia. Sääli.

Pidän luottamuksen osoituksena sitä, että opiskelijat hyvin avoimesti kirjoittavat teksteissään intiimeistäkin asioista. Viime talvena kaksi transseksuaalia kertoi ensimmäisenä minulle erilaisuudestaan. Toinen kirjoitti pitkän kirjeen ja kyseli neuvoja, miten hän ilmaisi asian muille opettajille. Rohkaisin tyttöä ja sitten totesin:" Uskalsithan sinä minullekin avautua." Opiskelija vastasi:"No, kun sinusta tietää, ettet sä kauhistu vaan ymmärrät." Parempaa palautetta tuskin voisin saada.

Opiskelijoiden kirjoitelmista usein paljastuu kotitausta: joku on demarikodista, toinen kunnon kepulainen ja kolmas viherpiipertäjä. Vakaumukseni on ehdoton: en ikinä paljasta omaa kantaani, vaikka kuinka persut pelottavat ja kokkarit kauhistuttavat. Annan hylsyjä ja kiitettäviä suoritusten mukaan - en vähennä pisteitä mielipiteistä. Muutaman kerran olen joutunut antamaan palautetta: kannattaa ehkä miettiä, ennen kuin kirjoittaa yo-kokeessa ihailevansa yli kaiken Hitleriä ja toivovansa samanlaista messiasta ratkaisemaan esimerkiksi pakolaisongelmaa!

Joskus opiskelijat ovat kysyneet, ketä äänestin. Olen ihan rehellisesti vastannut:"Tottakai vasemmistoa. Sydämeni on vasemmalla puolella!" Reaktio on yleensä ihmetys. Moni on luullut minun olevan oikeistolainen. Perusteluna on se, etten "näytä" vassarilta. Kun kysyn, miksi en, saan vastaukseksi ulkonäköön liittyviä kommentteja:"Sä meikkaat. Sullon rakennekynnet. Sullon hienoja vaatteita. Sä matkustelet ulkomailla." Pitäisikö vasemmistolaisen ihmisen olla säkkiin ja tuhkaan pukeutuva spurgu, joka hoilottaa kaiken aikaa Kansainvälistä? Arvot liittyvät ihan muihin asioihin kuin ulkoiseen habitukseen.

Uskonnolliset ideologiat ovat joskus vaikea pala. Viime keväänä lestadiolaistyttö säntäsi ulos luokasta, kun kerroin näyttäväni tunnin lopuksi pari pätkää Pohjantähdestä. Neito odotti minua käytävässä tunnin jälkeen ja sanoi:"Voin lukea sen kirjan, mutta en voi katsoa elokuvaa!" Kysyin "miksi" enkä saanut vastausta - kuten en kolmeenkymmeneen vuoteen. Onneksi näitä ahdistuneita nuoria on yhä vähemmän. Lähes kaikki lestadiolaisnuoret hyväksyvät koulun opetukseen kuuluvat mediatekstit. Hyvä näin, sillä uudessa äikän yo-kokeessa saattaa tulla tehtävä, jossa on analysoitava esimerkiksi draaman katkelmaa. Silloin on ihan pakko katsoa se klippi - oikotietä onneen ei ole.

Minulle erittäin tärkeä kirja on ollut Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Se on huikeaa lyyristä kerrontaa, jossa sisältö puhuu puolestaan. Kyynelehdin, kun luin nuoren äidin ahdistuksesta monien raskauksien keskellä. Minulla on ollut useita tuskin aikuistuneita tyttöjä, jotka ovat suorittaneet yo-kokeet synnytysten ohessa tai heti jälkeen. Olen aina yrittänyt ymmärtää - mutta vaikeaa se on ollut. Miksi uskonto alistaa naisen synnytyskoneeksi? Mielipiteistäni huolimatta olen vaiennut ja yrittänyt rohkaista suorittamaan opinnot loppuun. On ollut masentavaa joskus parin vuoden kuluttua tavata yo-kotiäiti työntämässä kahta lasta rattaissa vatsa pystyssä.

Homoja ja lesboja olen tuntenut aina, joten hyväksyminen ei ole tuottanut vaikeuksia. Jo omassa kotikylässäni körttiläisen Ylä-Savon sydämessä eli miespari. Yhtäkkiä vain Joonan - yksinäisen vanhanpojan - huusholliin ilmaantui työmies ja jäi pysyvästi. Mummot kuiskuttelivat ja varmaan paheksuivatkin, mutta ääneen en muista kenenkään heitä moitiskelleen. Lyyti-mummo totesi:"Jokkaene on aatuas uskossaan!" Sanonta koski kaikkia aatteita. Ehkä sieltä sain ymmärryksen hyväksyä ihmiset sellaisina, kuin he ovat vikoineen ja puutteineen.

Olen monta kertaa saanut maksaa rehellisyydestäni. Minua on valistettu, ettei Pekka Haavisto ole sopiva presidentiksi, pakolaisia ei tänne tarvita eikä uskonnottomuus ole hyve. Tuomitsijoina ovat olleet sievistelevät hupsut ja hurskastelevat hirviöt. He ovat niitä ihmisiä, jotka tietävät, miten kuuluu oikeaoppisesti elää. On pysyttävä kiltisti kulissien takana ja oltava samaa mieltä keskustelukumppanin kanssa. Kaikki poikkeva on pelottavaa: eri rodut, sukupuolinen suuntautuminen, uskonnot, poliittiset aatteet. Nykypäivän ihmisiltä ovat elämänarvot kadoksissa. Vai mistä kertoo se, että yksi muodikkaimmista uusista ammateista on life coach eli elämätapavalmentaja?  Olisi kiinnostavaa tietää, mitä tuollainen tyyppi oikeasti tekee. Entä keitä ovat ne, joiden on turvauduttava valmentajien apuun, jotta osaisivat elää?

Vuonna 2016 me suomalaiset joudumme yhä enemmän suvaitsemaan. Emme voi piilottaa päätä pensaaseen, vaikka kuinka mieli tekisi. Jokainen kohtaa päiväkodissa, koulussa, työpaikalla ja ihan naapurissa erilaisia ihmisiä. Uskallanko toivoa, että asenteemme suvakoituvat? Avuksi suosittelen jälleen kirjallisuutta. Umayya Abu-Hannan teos Alienin silmin kertoo, miltä me näytämme  maahanmuuttajan silmin. Kirja järkyttää ja koskettaa; siitä saa taatusti parempaa elämäntapavalmennusta kuin life coachilta - ja ihan ilmaiseksi! Onnellista uutta vuotta meille kaikille!