Tekstarilla ei töitä haeta

Helsinkiläinen markkinointipäällikkö Mari Rihti ihmettelee HS:n mielipidekirjoituksessa 28.9.15 työpaikkahakemusten heikkoa tasoa. Hänen mukaansa kirjoitusvirheiden määrä kertoo, ettei äidinkielen opetuksesta voi enää yhtään nipistää.

Mari Rihdin ihmettely ei ole minulle uutta. Koulutuspäällikkömme kertoi, että häneen oli ottanut yhteyttä työvoimatoimiston virkailija ja kysellyt, eikö amiksessa enää opeteta työnhakutaitoja. Kyllä on opetettu ja  opetettaisiin, jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Elokuun alussa 2015 voimaan tulleissa YTO-opseissa työnhaun asiakirjat ja työhaastattelut on siirretty yhteiskuntatieto-nimiseen oppiaineeseen. Omassa koulussani saimme neuvoteltua kokonaista kuusi tuntia työnhaun opetuksesta äidinkielen opettajille – vain täksi lukuvuodeksi. Voin vain kuvitella, millainen jokavuotinen kissanhännänveto tuntijaoista tulee.

Uudet opsit mahdollistavat muutenkin YTO-aineiden heivaamisen muille kuin alan ammattilaisille.  Olemmeko palaamassa entiseen? Takavuosina kuka tahansa reipas nuori mies tai nainen saattoi opettaa amiksessa ihan kaikkia yhteisiä aineita. Pieniin kouluihin ei haluttu palkata kalliita maistereita, kun talousopettajia ja insinöörejä oli tarjolla pilvin pimein! Onneksi Jyväskylässä yliopistokaupunkina on ollut aina tarjolla päteviä opettajia ihan kaikkiin yhteisiin aineisiin.

Itse olen aina ihaillut talousopettajien ja insinöörien huikeaa itsetuntoa. Kuinka he uskaltavat päteä aloilla, joille heillä ei ole mitään koulutusta? Itse osaan kyllä laittaa hyvää ruokaa ja järjestää päivälliskutsut jopa 15:lle, mutta ei tulisi mieleenikään opettaa edes liha-makaronilaatikon tekoa tuleville kokeille. Jouduin urani alkuaikoina opettamaan taide- ja ympäristökasvatusta, koska minulla sattui olemaan siihen pätevyys (tutkinnossa kirjallisuus ja taidekasvatus). Kuitenkin tunsin itseni täysin epäpäteväksi tehtävään. Jokainen tunti oli koettelemus, ja olin todella iloinen, kun taloon saatiin lopulta oikeasti pätevä henkilö aineen opettajaksi.

Satuin kerran esimieheni luo, kun hän oli lajittelemassa työhakemuksia. Meillä oli ollut koulusihteerin paikka avoinna. Hakijoita oli hieman yli sata. Sylvin pöydällä oli kaksi pinoa, joista toisessa olivat kelvolliset hakemukset ja toisessa kelvottomat. Sylvi puhisi ja puhkui näyttäessään minulle yhtä hylsypinoon joutunutta CV:tä. Se alkoi näin: ”Moi, Sylvi! Olen 23 v tyttölapsi Laukaalta. Mun intohimo on aerobikki ja musan kuuntelu, siis sellasen kunnon rokin”-- Lopussa kiitos seisoi:”En vois alottaa töitä ihan sillon helmikuun alusta kun ollaan menossa poikaystävän kaa kanarian lämpöön, mutta heti sitten kyllä! Terkuin Ninni.” No, onneksi siitä toisesta pinosta löytyi ihan asiallisia hakemuksia. Taitaapa tuo silloin valittu sihteeri olla vieläkin meillä töissä.

Mari Rihti kehottaa laatimaan hakemuksen niin, että se erottuu joukosta ja on persoonallinen.  Nykypäivänä mahdollisuudet hienon markkinointihenkisen CV:n tekemiseen ovat rajattomat – kuitekaan ihan älyttömyyksiin ei pidä sortua. Käyn aina katsomassa äidinkielen opettajien hakemukset – ihan uteliaisuuttani. Saattaahan joukossa olla entisiä opeharjoittelijoitani. Hämmästys on joka kerta suuri: eivät nekään ole kaikki päivänvaloa kestäviä. Mieleen on jäänyt eräs Tiina, joka esittelee koulutuksensa, työkokemuksensa ja mainitsee, että hänellä on mies ja kaksi lasta. Sitten seuraa pitkä selostus koiraharrastuksesta ja hännänhuippuna kuva hakijasta kahden ”ihmissyöjäkoiran” välissä! Olisin ihmetellyt vähemmän, jos opettaja olisi ollut kuvassa vaikka lastensa kanssa, mutta että bitbullterrierien kanssa.

Kuva hakemuksessa olisi kiva, mutta ei ihan mikä tahansa kuva. Ystäväni, joka työkseen valikoi hakijoita haastatteluihin, kertoi, että CV:t pursuvat nykyään kuvia. Tavallisin kuva naisten hakemuksissa on HÄÄKUVA! No, mikäpä ettei: hääpäivänähän nainen on useimmiten kauneimmillaan! Asiakirjan asettelu standardin mukaan on useimmille hakijoille ihan vieras asia. Teksti ryöpsähtelee sivulla laidasta laitaan miten sattuu. Jotkut kirjoittavat keskelle arkkia runolta näyttävän sepustuksen. Kielivirheitä vilisee ja tyyli on puhekielistä. On hienoa kirjoittaa somessa kaikkiin mahdollisiin julkaisuihin, mutta virallisen työhakemuksen konteksti on hieman toinen. Voi toki käyttää rentoa kieltä, mutta mahdollisen tulevan esimiehen puhuttelu Ekiksi ei ehkä ole vastaanottajasta ihan korrektia.

Hyvä uudistus on työnhaun siirtyminen nettiin. Valmiin kaavakkeen täyttäminen ei ole kaikille helppoa, mutta helpompaa kuitenkin kuin kokonaisen kirjeen kirjoittaminen. Nettihakemukset poistavat ainakin ongelman, johon menneinä aikoina aina törmättiin esimerkiksi omalla työpaikallani. Opistoasteen jatkokoulutukseen (restonomi, vaatetusteknikko) sai hakea vapaamuotoisella hakemuksella. Tuo vapaamuotoisuus käsitettiin todella laajasti. Muistan, miten joku oli lähettänyt postikortin etelän lomakohteesta, toinen taas lähestyi koulutuksenjärjestäjää ruutuparista repäistyllä lappusella, jossa oli nimi, puhelinnumero ja saatesanat ”Soitelkaa!”

Rakkaudella, Maire