Ammatillisen koulutuksen alasajo, osa 2

Vuonna 2011 kirjoitin Ksml:een mielipidekirjoituksen erityisopetuksesta – ja sohaisin ampiaispesään eli erityisopetuksen pyhyyteen. Nyt neljä vuotta myöhemmin tuntuu, että opettajat ovat nostaneet kätensä pystyyn ja luovuttaneet. Jyväskyläläinen erityispedagogiikan professori Saloviita sai haluamansa: jokainen lapsi on erityinen, mutta tasa-­arvon nimissä kaikkia on opetettava samoissa ryhmissä, sillä muutoinhan lapsiparat syrjäytyisivät. Erityisluokkia ei muka ole, vaikka oikeasti pienryhmäopetusta on välttämätöntä järjestää kaikkialla Suomessa. Sen hämäysterminä on yksilöllistäminen.

Tuntuu, että vuosi vuodelta yläkouluista tulee sekä amiksiin että lukioihin entistä erityisempiä nuoria. Me opettajat emme ole ihmeidentekijöitä. Emme vain kykene mukauttamaan opetustamme niin, että esimerkiksi 27 opiskelijan amisryhmässä jokaisen lähtötaso voitaisiin ottaa huomioon ja sen myötä tarjota niin laadukasta opetusta, jotta kaikki oppisivat ainakin perusasiat. Yläkouluista meille tulee nuoria, joista yhä useammalla on jonkinlainen diagnoosi: ADHD, dysfasia, paniikkihäiriö, lukiongelma, mielenterveysongelma jne. Ryhmässä saattaa olla puolet ns. taviksia ja loput ongelmaisia. Kun esimerkiksi 14:llä on HOJKS, niin kuinka aineenopettaja kykenee tarjoamaan yksilöllistä opetusta? Tarvittaisiin oma erityisopettaja joka ryhmälle. Se on saattanut olla jyväskyläläisprofessorin unelma. Nyt vain koulutussäästöjen nimissä ryhmät suurenevat, eikä sijaisiakaan saa ottaa. Niinpä kaikki opiskelijat – niin erityiset kuin taviksetkin – joutuvat välillä selviämään ihan keskenään.

Yläkouluissa yritetään kiertää ongelmaa. Kun erityisluokkia ei saa olla, vaikeimmat tapaukset siirretään pienryhmiin, tai oppilaat suorittavat esimerkiksi matematiikan, englannin tai äikän yksilöllisin tavoittein. Viime vuosina olen kohdannut lukion kursseilla yhä enemmän opiskelijoita, joilla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä suoriutua lukio-­opinnoista. Tällöin osa vanhemmista on vaatinut mukautettua opetusta ja helpompia tehtäviä, jollaisiin oppilaat ovat yläkoulussa tottuneet. Kuitenkin yo­-kirjoitukset ovat kaikille samat. On aikamoinen karhunpalvelus nuorelle, jos hänelle uskotellaan, että lukion voi läpäistä mukautetusti.

Osasyyllisiä heikkolahjaisten nuorten lukioon hakeutumiseen ovat vanhemmat ja jopa opot. Vieläkään Suomen maassa ei tiedetä, mitä tarkoittavat yhdistelmäopinnot. Nuoret ovat kertoneet minulle, että heitä on kehotettu hakeutumaan amikseen ja ilmoittautumaan kaksoistutkintoon, koska ”siellä ei tarvitse suorittaa kuin neljä lukioainetta ja siellä on muutenkin löysempää!” Ennen sai puhua apukoulutasoisista oppilaista. Nyt varmaan leimaudun vihapuheiseksi rasistiksi, kun uskallan väittää, että apukoulutasoisia opiskelijoita tulee pilvin pimein toisen asteen koulutukseen. Mutta mihin he menisivät, kun erityisluokkia ei missään enää ole?

Vuosi sitten kohtasin nuoren miehen, joka oli lähes luku­- ja kirjoitustaidoton. Kuitenkin hän oli käynyt naapurikunnan lukiota vuoden, ja sitten hänet oli ohjattu amikseen. Olen aina luullut, että ammattitaitoisen sähköasentajan, putkimiehen, kokin tai painajan pitää ymmärtää, mitä ohjeissa tai manuaaleissa lukee. Ei ilmeisesti enää tarvitse. Kaikki, jotka ovat päässeet kouluun, saavat kolmessa vuodessa ammattitutkinnon, jos he ovat hengailleet koulun liepeillä, ja heidän on nähty käyvän KELA­-kortilla syömässä!

Sekä ammatinopettajat että YTO­-opettajat tuskailevat, miten saada eri opiskelijoille hyväksytyt merkinnät kursseista. Tiedän, että amiksista pääsee tai joutuu työelämään ”ammattilaisia”,  jotka eivät suoriudu työstään. Sitten taas on joukko taitajia, jotka ovat selviytyneet hyvin siitä huolimatta, että opettajien aika on mennyt niitä heikoimpia ohjatessa. Puutteellisin taidoin ja tiedoin työelämään viskatut nuoret ovat koulun syrjäyttämiä. Heille valkenee varsin nopeasti, ettei työtä löydy – tai työpaikassa ei pärjää.

Koulussa on opetettava ihan elämän alkeita. Aamulla on herättävä ja tultava paikalle 8.00. Ei minuutin yli. Opiskeluvälineiden on oltava mukana. Känny on suljettava ja pidettävä repussa tai laukussa opetuksen ajan. On kuunneltava, osallistuttava ja tehtävä töitä – myös kotona. Oikotietä onneen ei ole, eikä koulussa ole aina hauskaa. Elämä on – haasteellista. Nykyään vain aika monen on mentävä vaikeimman kautta, ennen kuin karu totuus valkenee.

Rakkaudella, Maire