Roosa nauha -kuukausi

Sain tiedon sairastumisestani rintasyöpään toukokuun lopussa 2007. Menin suoraan Syöpäyhdistyksen labran kontrollista oman työmaayksikköni kokoukseen. Istahdin kollegani Annen viereen ja kerroin asiasta. Olin ihan tyyni, samoin kollega. Kymmenen prosenttia suomalaisista naisista sairastuu elämänsä aikana rintasyöpään; se on naisten yleisin syöpä. Miksi en siis minä?

Perheestäni eniten järkyttyneitä olivat lapset. Lohdutin heitä ja muistutin Lyyti-mummon elämänviisaudesta: ”Kuolemoo kummempoo ee oo!” Pääsin jo parin viikon kuluttua leikkaukseen, jonka teki punasteleva kirurgiharjoittelijapoika. Etukäteistutkimuksessa hän heitteli rintojani kuin lihakauppias fileitä, piirteli tussilla viivoja rintaani ja totesi: ”No, onhan tässä, mistä ottaa!” Niinpä.

Leikkaus sujui hyvin, ja jo juhannuksen vietin valkkaria nautiskellen ystävieni kanssa. Heinäkuussa menin tuomiolle. Minulle kerrottiin, että syöpäni on kiltti, ja minulla on hyvät mahdollisuudet jäädä eloon. Kuitenkin kainalosta oli löytynyt mikrosirun kokoinen etäpesäke, jota leikkauksen yhteydessä tehdyssä jääleiketutkimuksessa ei ollut havaittu. Siispä jouduin uuteen leikkaukseen.

Pelkään hysteerisesti kaikkia kirurgisia toimenpiteitä. Niinpä pyysin kaksinkertaista esilääkitystä, mikä osoittautui tarpeelliseksi. Leikkaussalissa minua odotti vierasmaalainen nukutuslääkäri Mihail (nimi muutettu). Hän yritti panna kanyyliä suoneen. Ei onnistunut. Mihail tökki koko vasemman käsivarteni tohjoksi ja siirtyi piikittämään oikeaa käsivartta. Sitten hän totesi: ”Teillä hoono sooni!” Minä vastasin: ”Teillä hoono soomi!” Sitten Mihail levitti kätensä ja sanoi: ”Mina ei osaa.” Leikkaava lääkäri (plastiikkakirurgi) odotti hanskat kädessä, kun hoitajat ryhtyivät soittelemaan ja pyydystämään uutta nukutuslääkäriä. Siinä vaiheessa olin täysin lamaantunut. En kyennyt sanomaan mitään. Ystäväni ihmettelivät jälkeenpäin, miksi en kiroillut. Jos olen oikein kunnolla shokissa, en kykene edes kiroilemaan.

Lopulta Mihail itse löysi ystävänsä Tamaran, joka tuli ja sai ensi yrityksellä neulan suoneen. Mihail kuitenkin tössi vielä toisen kerran. Hän herätti minut liian aikaisin. Sain astmakohtauksen, ja minua jouduttiin lääkitsemään. Mihail porhalsi vuoteeni päätyyn Tamaran kanssa ja sanoi: ”Hjuva narkosi. Ei proplemi.” Tartuin miestä rinnuksista kiinni ja sanoin, että haluan tietää hänen nimensä.

Tein keskussairaalan ylilääkärille reklamaation tapahtuneesta. Vastausta ei kuulunut. Lähetin huomautuksen uudelleen. Sitten minulle soitti Mihailin esinainen, joka puolusteli alaistaan: ”Voi, kun se Mihail on Petroskoista kotoisin ja tahtoisi niin kovasti olla Suomessa töissä. Kielitaito ei ole vielä hyvä, mutta nukutuslääkärinä hän kykenee toimimaan!” Että sillä tavalla. Nukutuslääkäri voi olla puolikielinenkin! Eihän nukkuva potilas yleensä puhu.

Syöpätarinani eteni mallikkaasti. Sain 25 kertaa sädehoitoa, ja kirjoitin asiasta lehteen. Kiitin julkista terveydenhoitoa erinomaisesta palvelusta. Tehyläiset pyysivät minua mukaan mielenosoitukseen Helsinkiin. En lähtenyt, vaan läksin lomalle Pohjois-Saksaan. Olisin halunnut töihin, mutta syöpälääkärin mielestä minun kuului levätä. Ylioppilaskirjoitukset sain sentään esitarkastaa Kelan luvalla.

Syöpähoidot jatkuivat vielä viisi vuotta Tamofen-lääkityksellä. Se aiheutti kuumia aaltoja päivin ja öin. Minulla oli tunneilla mukana talouspaperirulla, josta aina otin paperia ja pyyhin märät kasvoni. Sanoin opiskelijoille: ”Sori, mummolla on taas tämä vaihdevuosikohtaus ja kuuma aalto!” He suhtautuivat hyvin ymmärtäväisesti.

Olen nyt terve, mutta huomisesta ei kukaan tiedä. Ystäväni Anne, jolle ensimmäisenä sairaudestani kerroin, kuoli vuotta myöhemmin aivoinfarktiin muutamassa päivässä. Kaipaan häntä usein.

Ystävät, toverit, ostakaa Roosa nauha-tuotteita. Osa hinnasta menee syöpätutkimukseen.

Rakkaudella, Maire

PS. Kuppikokoni ovat B ja D. En suostu vasemman rinnan pienennykseen, vaikka minulla siihen on suositus epikriisissä. Ei se nyt paljon haittaa, jos korut vierivät kaulasssa vasemmalle puolelle epäsymmetrian takia.