Hupparipoikia ja räpsyripsityttöjä

Iltalehden jutussa (8.10.15) LVI­-alan yrittäjä Kari Aalto kertoo kypsyneensä velttoihin työssäoppijanuoriin. Hänen mukaansa amisten palkkaaminen on riskistä puuhaa: Osa ei ilmaannu koskaan työpaikalle, joku lähettää illalla tekstarin, ettei sittenkään ole kiinnostunut. Loput tulevat silloin, kun sattuvat heräämään. Voi, miten tuttua! Tiedän, että monen nuoren työssäoppiminen on keskeytynyt siihen, ettei vain jaksa noudattaa työaikoja, ja kännyllä somettaminen on niin paljon mukavampaa kuin raadollinen duuni. Mitä välii? Kai sitä työkkäristä aina jotain korvausta saa. Minulla opettajana jännittävin aika on jakson vaihtuminen ja uusien kurssien aloitus. Muutama opiskelija on aina sitä mieltä, ettei niille eka tunneille ainakaan kannata mennä: eihän siellä tapahdu mitään. Eipä niin. Siellä vain kerrotaan koko äikän kurssin ohjelma, sovitaan tehtävistä, jaetaan ryhmät ja suunnitellaan tulevaa. Sitten nuo hupparipojat marssivat viikon, parin kuluttua paikalle sanomatta sanaakaan ja peruuttavat takariviin ilman mitään opiskeluvälineitä. Mutta kännykkä on kuitenkin kädessä ja sitä näppäillään menomatkalla. Kauniit neitoset puolestaan saapuvat karvat korvilla päällystakeissa ripset räpsyen ja ottavat ekana peilin ja puuterirasian esille. Olenpa pari kertaa nähnyt ripsisraudatkin!

Kun alan kurinpalautuksen, jota missään tapauksessa ei saisi tehdä, porukka järkyttyy. Ihanko oikeesti on tultava kouluun jo kahdeksaksi? Milloin se kirja piti ostaa? Ei oo ilmotettu. Kuitenkin olen lähettänyt viimeistään viikkoa ennen kurssin alkua Wilma-­viestin, sp-­viestin ja tekstiviestin asiasta. Kun seuraan lukijoita, niin ne myöhäisimmät heränneet eivät ole ainakaan Wilmaa edes avanneet. Ja opoilta pukkaa viestiä, että Milja on nyt ollut perheen kaa lomalla, Petteri töissä, Niklas jännetupentulehduksessa, Joonas pelimatkoilla... että voisitko ottaa ne vielä kurssille? No, helppohan heidät on ottaa, koska jatko on samanlainen: ei hotsita, ei jaksa, iskee flunssa, on muuten vain ankeeta. Seuraava taistelu käydään kurssin suorittamisesta: läpi vai ei?

Sanon aina joskus, että entäpä jos minä jäisin kotiin aamulla, kun ei huvita lähteä. Monta kertaa vituttaa ihan tosissaan: meni eilisilta pitkäksi ystävien & tovereitten kanssa, tai muuten vain tekisi mieli jäädä vällyjen väliin. Töihin on kuitenkin tultava – tai esimiehelle on ilmoitettava syy, miksi ei voi tulla. ”No, se on sitten eri asia, jos on oikeesti töissä!” sanoo moni. Kouluun ei tartte tulla: se on vain koulua! Kyllä tässä ongelmassa on kyse myös koulun ja työssäoppimispaikan välisestä vuorovaikutuksesta. Eikö olisi ihan perusteltua sopia yhteisistä käytänteistä: esimerkiksi kännykän käytöstä ja työhöntuloajoista?

Yrittäjä Aaltoa sieppaa erityisesti nuorten älypuhelimen käyttö. Ei se ole vain nuorten ongelma. Katselin tänään Femmalta Ruotsin prinssin ristiäisiä. Ainakin pariin kertaan kuvattiin naista ja miestä, jotka KIRKOSSA näpsyttelivät kännyjään! Myös omat kollegani someilevat kesken opekokousten ja jaksokahvien. Toisaalta ymmärrän: Ei se anti aina niin valioluokkaa ole! Huonoa saarnaajaa ei kirkkokansa jaksa kuunnella. Opiskelijoille olen ottanut nyt tänä syksynä tiukan linjan: Puhelimet kiinni, reppuun tai laukkuun ja laukku lattialle. Osa panee kännynsä taskuun ja livauttaa sen sitten sieltä käteen ja alkaa näpyttää. Sanon tuolloin:”Älä sinä Antti taas aloita sitä kännykkämasturbaatiota! Ope kyllä näkee kaiken.” Tuolle ilmiölle keksi ihan suomenkielisen vastineen yhteistyökumppanini OKL:n didaktiikan lehtori Matti Itkonen jo vuosia sitten: itselmöinti! Loistava uudissana, kiitos, Matti!

Kyllä on yrittäjä Aallolla ihmettelemistä nuorison käyttäytymisessä. Niin on monella muullakin. Onneksi on sentään paljon ihan kunnollisia nuoria, jotka pärjäävät työssäoppimisessa ja kesätöissäkin. Esimerkiksi ystäväni 17­-vuotias tytär sai Jyväskylän kaupungin kesätyöarpajaisissa työpaikan, hoiti hommansa hienosti ja sai kannustavan palautteen. Hänen kaltaisillaan on tulevaisuus – näyttipä Suomen tilanne sitten miten ahdistavalta tahansa.

Rakkaudella, Maire