"On aika tappaa"

Kauhajoen koulusurmien jälkeisenä keväänä löysin koulun postilaatikostani kirjeen. Se sisälsi kolme A-nelosen kokoista arkkia tiuhaa tekstiä. Tunnistin osan Chisun ja Irinan laulujen sanoituksiksi, välillä oli ylivedettyjä rivejä, välillä suttua. Luin tekstit ja olin hämmentynyt. Onko tässä nyt tappouhkaus? Erityisesti säkeet "On aika tappaa / ei mikään pyhää / Sun vuoro alkaa" ja puhe selkään puukottamisesta pysäyttivät. Mietin, mitä pitäisi tehdä. Päättäjäiset olivat olleet edellisenä päivänä. Sitten katsoin kuoreen kirjoitettua nimeäni - ja tunnistin käsialan.

Tammikuussa olin joutunut osalliseksi episodiin, joka vaati pitkän selvittelyn. Palautin preliminääriesseitä työhuoneessani. Eräs tyttö tuli hakemaan paperin, katsoi arvioinnin ja syöksyi saman tien ulos. Olin jättänyt kirjoitelman arvioimatta, sillä se ohitti tehtävänannon ja oli sekä tyyliltään että kieleltään heikko. Olisin mielelläni keskustellut opiskelijan kanssa esseestä ja antanut yksityiskohtaisempaa palautetta. Hänelle ei sopinut. Tyttö kävi ensin itkemässä opon luona, sitten marssi koulutuspäällikön luo ja sieltä edelleen valittamaan yksikönjohtajalle arvioinnistani.

Tyttö ei missään tapauksessa halunnut tavata minua vaan vaati, että joku muu esitarkastaa hänen yo-kokeensa. Jouduin toimittamaan yksikönjohtajalle selvityksen arvioinnistani suljetussa kirjekuoressa, jonka opiskelija sitten nouti. Käytävällä opiskelija ei sen jälkeen edes tervehtinyt minua.

Tiesin, että opiskelijalla oli mielenterveysongelmia ja hänellä oli lääkitys. Tiesin myös sen, että hän oli yläkouluaikana voittanut kotipaikkakunnallaan runokilpailun. Lukiossa esseiden kirjoittaminen ei oikein sujunut.

Mietin aikani, marssin esimiesteni luo ja näytin kirjeen. Soitimme OAJ:n lakimiehelle ja koulumme rehtorille. Kumpikin kehotti tekemään rikosilmoituksen. "Meillä on tällaisissa uhkauksissa nollatoleranssi." sanoi rehtori. Menin poliisilaitokselle ja luetin poliisilla kirjeen. Hänen mukaansa sisältö täytti laittoman uhkauksen tunnusmerkit. En kuitenkaan siltä istumalta rikosilmoitusta tehnyt - eikä poliisi minua painostanut mitenkään.

Seuraavana päivänä minulle soitti poliisin kenttäpäällikkö. Hän piti uhkausta vakavana. Kerroin, ketä epäilen ja että pelkään mielenterveysongelmaisen nuoren joutuvan paniikkiin, jos poliisi ottaa häneen yhteyttä. "Entäpä jos tyttö seisoo jonakin iltana ovellasi puukko kädessään?" kysyi konstaapeli. Kuitenkin hän muistutti ratkaisun olevan yksin minun.

Harkitsin viikon ja tein rikosilmoituksen. Kesä kului. Olin hieman pelokas, ja lukitsin ovet huolellisesti illalla. Tarkkailin ympäristöäni. Elokuussa sain poliisilta soiton: tyttö oli tunnustanut. Tuossa vaiheessa ilmoitin, etten halua nostaa syytettä, vaan haluan tavata tytön. Ehdotin sovittelumenettelyä, jota poliisikin piti hyvänä. Kului useita kuukausia, ennen kuin opiskelija oli valmis kohtaamaan minut. Kun vihdoin tapasimme, hän oli edelleen täynnä pyhää vihaa minua kohtaan. Yli kolmen tunnin keskustelun ja itkun jälkeen pääsimme vihdoin sopuun. Kykenimme allekirjoittamaan pöytäkirjan ja halaamaan. Uskon, että meistä kumpikin oli helpottunut ja huojentunut. Ilman poliisin asiallista toimintaa juttu olisi jäänyt selvittämättä.

Loppujen lopuksi paljastui, että kyse oli väärinkäsityksistä, jotka olivat aiheutuneet työyhteisömme kyvyttömyydestä puhua avoimesti asiat halki. Syyllisiä olimme kaikki. Minun olisi pitänyt vaatia saada keskustella tytön kanssa - eikä työtoverini olisi pitänyt estellä yhteydenottoa. Toisen syyllistäminen ei koskaan ole ongelmien ratkaisu.

Ajat ovat muuttuneet. Nyt vihapuhetta ja tappouhkauksia satelee kaikissa mahdollisissa medioissa. Kokemani tapaus tuntuu aika mitättömältä sen rinnalla, mitä moni opettaja saa miltei viikoittain kokea. Onneksi omassa koulussani on tietoon tullut vain muutama läheltä piti -tilanne, jotka on saatu selvitetyksi. Rohkeutta uhkausten ilmiantoon kuitenkin puuttuu. Me syyllistämme itsemme ihan liian helposti ja vaikenemme.


"Älä katso / Älä näy / Niin on helpompi olla / Älä kysy / Älä käy"    Chisu