Kehittyykö kehitys sittenkään?

Olen ensimmäisen kerran ollut kehityskeskustelussa vuonna 1996. Menin, kun käskettiin. Sittemmin olen yrittänyt pakoilla keskusteluja ja sarkastisesti todennut:" Miksi esimieheni ja minun pitäisi tuhlata kallista aikaamme moiseen? Kumpikaan meistä ei kehity kuitenkaan toisen toivomalla tavalla." Jo yhdyssanan alkuosa kehitys saa pulssini kiihtymään, ja joudun ottamaan ylimääräisen beetasalpaajan.

Kehityskeskustelu on aikaisemmin ollut työntekijän oikeus - vaan ei velvollisuus. Pakkoa ei siis ole ollut. Nyt meille yhtäkkiä ilmoitettiin, että kehityskeskustelu onkin pakollinen! Liike-elämästä kouluhin tuotu johtamisen malli ei ole koskaan soveltunut oppimisympäristöihin. Opettajan työ on hyvin itsenäistä. Tärkeimpänä ohjenuorana on opetussuunnitelma, jota tulee noudattaa. Pedagogisten taitojen perusta on saatu korkeatasoisessa opettajankoulutuksessa. Onneksi olen saanut olla työssä lihavina vuosina, jolloin ei ole ollut sanneja, timoja, juhia eikä stupukkaa leikkaamassa opetuksen rahoja. Olen saanut täydennyskoulutusta aivan urani alusta lähtien. Usein OKM:n, ÄOL:n ja eri yliopistojen opintopäivillä huonompiosaiset ihmettelivät, kuinka juuri ammattikoulujen opettajat pääsivät kalliisiinkin koulutuksiin.  Kun ammatin perusta on hyvä, ei tarvita sirkustemppuja strategioiden mylläkässä.

Monelta jäi varmasti huomaamatta kuumana kesänä 2015 uutinen, joka hätkähdytti. Yle kertoi 27.7., että konsulttijätti Accenture on päättänyt lopettaa kehityskeskustelut. Aamu-tv:n haastattelussa johtaja Frank Korsström sanoi, että nykymuodossaan keskustelut ovat aikansa eläneitä. Hän ehdotti jatkuvaa vuorovaikutteisuutta esimiehen ja työtekijöiden kesken. Asioista pitäisi puhua silloin, kun on tarve. Keskustelua tulisi käydä kaiken aikaa - aina, kun on puhumisen paikka.

Olen itse ajatellut juuri Korrstömin tapaan. Jos minulla on ongelma, en todellakaan hautaa sitä muistojen lippaaseen, vaan otan heti yhteyttä esimieheen sähköpostitse tai livenä. Aina ei edes tarvitse olla mitään erityistä "ongelmaa", vaan kirjoitan akuuteista havainnoista ja kokemuksista arkityössäni. Viime viikolla kirjoitin opiskelijasta, joka tuli kysymään, mikä tehtävä häneltä lukion äikän neloskurssista puuttuu. Poika on valmistumassa, ja vielä pitäisi kursia kokoon yksi äikkä. Tarkistin asian Wilmasta, ja yllätys oli melkoinen: opiskelija oli ollut kurssillani kolme vuotta sitten (2013)! Kyllä sentään jotakin rajaa pitäisi osaamisen tunnustamisessa ja arvosanojen kalastelussa olla. Tässä olisi aihetta  laajaankin pedagogiseen kehityskeskusteluun.

Viime keväänä poikkeuksellisesti olin kehityskeskustelussa. Se oli ryhmätapaaminen kolmen kollegani kesken. Olemme kaikki yhdistelmäopintoja opettavia eri oppiaineiden opettajia. Tuosta keskustelusta jäi hyvä mieli. Nyt ylhäältä on annettu ukaasi, ettei ryhmäkeskusteluja enää saa olla - tai lisäksi jokaisen on käytävä myös yksilökeskustelu. Hei haloo, millä kivikaudella me elämme? Tavoite ja tulos -johtamisen myötä kouluihin tuotu keskustelumalli on jo menneen talven lumia. Nykypäivän työntekijät ovat oma-aloitteisia, luovia vastuunkantajia, joita ei pitäisi johtajien tukuttaa.

Uteliaisuuttani katsoin nettisivuiltamme apua ja ohjeita kehityskeskusteluun. Löysin mm. seuraavat neljä pointtia: 1) työn tavoitteellisuuden lisääntyminen, 2) osaamisen ja voimavarojen parempi hyödyntäminen, 3) motivoituminen ja 4) parempi toinen toisten ymmärtäminen (suora sitaatti). Jos poimin noista teeseistä vaikkapa kohdan motivoituminen, niin voin purjehtia koulun käytävillä edelleen rinta rottingilla. Kukaan ei voisi olla enempää motivoitunut kuin minä: 64-vuotiaana mummona rakastan yhä työtäni ja nautin siitä. Viimeinen kohta voi olla minun heikko lenkkini. Viime vuosina on ollut yhä raskaampaa yrittää ymmärtää johtajien aivoituksia - ja tuskinpa ymmärrystä sikiää toiseltakaan puolelta. 

Kyllä minun tehtäväni on edelleen olla opiskelijoita varten ja opettaa heitä niin hyvin, että he saavuttavat riittävän työelämässä tarvittavan äidinkielen taidon ja selviävät yo-kokeista mahdollisimman hyvin. En ole organisaation sätkynukke, eivätkä oppiaineen tavoitteita ja sisältöjä tuntemattomat esimiehet voi minua tehtävässäni auttaa.

Parasta tukea olen urani aikana saanut äidinkielenopettajakollegoilta. Kun olen uskaltanut avata suuni ja kertoa pulmista arjen työssä, olen havainnut, että saman asian kanssa kamppailee moni työtoverikin. Onneksi suomalainen vaikenemisen kulttuuri on vähitellen hiipunut, ja ihmiset rohkenevat puhua avoimesti työpaikalla vaikeistakin asioista.  Minun ehdotukseni on, että aloitetaan luovat aineenopettajapienryhmien säännölliset tapaamiset kehityskeskustelujen sijasta. Noihin tilaisuuksiin voisivat vuorotellen tulla vieraiksi rehtori, koulutuspäälliköt, yksikönjohtaja - ja jopa KKY:n johtaja. Milloin viimeksi on joku mainitsemistani henkilöistä ollut esimerkiksi seuraamassa tavallista äikän oppituntia? Siitä voisi aloittaa tutustumisen alaisten arkeen. Ehkä työn näkeminen one-to-one toisi ihan uusia innovaatioita organisaation kehittämiseen.