Nummibodareihinko se päättyy?

Saan kiittää Jyväskylän kaupunginteatteria paljosta. Yli kolmekymmentä vuotta kestänyt yhteistyö on kantanut hedelmiä: teatterin kuluttajia ja rakastajia on tullut lisää. Olemme joskus päässeet koeyleisöksikin. Keväällä 2004 käsikirjoittaja ja ohjaaja Irene Aho valmisteli esityskuntoon näytelmää Heikko esitys! Teatterin markkinointisihteeri muisti meidät amikset ja pyysi ryhmiä katsomaan esitystä etukäteen. Meitä ei tarvinnut juuri houkutella.

Heikko esitys! ei todellakaan ollut heikko esitys. En muista, että mistään näytelmästä olisi syntynyt niin kiihkeää, innostunutta ja monipuolista keskustelua opiskelijoiden kanssa. Heikko esitys! pani meidät ajattelemaan, ottamaan kantaa kipeisiin asioihin: se herätti ja ravisteli - ei jättänyt ketään kylmäksi. Eräs tyttö sanoi kyynel silmäkulmassa, miten hän nyt alkaa ymmärtää vanhempiensa avioeroa ja ennen kaikkea äitiään. Toinen opiskelija kertoi saaneensa lisää rohkeutta yrittää olla vain oma itsensä eikä miellyttää aina muita.

Kyllä näytelmä kiihotti muitakin katsojia. Silloisen kulttuurilautakunnan jäsen Mirjami Asikainen kirjoitti Keskisuomalaiseen mielipidekirjoituksen, jossa hän haukkui esityksen. Hän ei ollut nähnyt siinä kuin rienausta ja jumalanpilkkaa. Asikaisen mielestä esitys laski teatterin taiteellista tasoa.

Minä kimpaannuin Asikaiselle niin, että panin lusikkani soppaan, ja kirjoitin vastineen. Keskusteluun yhtyivät niin ohjaaja itse kuin jotkut Asikaisen hengenheimolaisetkin. Eräs heistä oli kovasti huolissaan, millaisia käytöstapoja ja arvoja opetan oppilailleni, kun vien heidät moista synnintekoa katsomaan. Tuo pikku teatterisota laantui pian, mutta koskaan en ole saanut niin monta yhteydenottoa ja kiitollisuuden ilmausta kirjoituksistani kuin tuolloin - jopa ihan tuntemattomilta ihmisiltä.

Myöhemmin yksi opiskelijoiden suosikkinäytelmistä on ollut mm. Kaisa Korhosen ohjaama Täällä Pohjantähden alla. Vein sitä katsomaan lukiokursseja suorittavat kakkoset. En yleensä herkisty teatterissa, mutta Pohjantähden katsomossa kyyneleet virtasivat joka kerta. Koskelan poikien teloitukset ja kaatumiset sodissa ovat minulle aina liikaa. Vakavina olivat opiskelijatkin. Jälkeenpäin moni kertoi, ettei ollut tiennyt Suomen historiasta aiemmin juuri mitään, esimerkiksi kansalaissodan tapahtumat järkyttivät nuoria.

Uusin opiskelijoiden rakastama näytelmä on ollut Pieni raha. Jouni Salon huikea näyttelijäsuoritus kehitysvammaisena poikana kosketti. Esityksissä kyynelehtivät eniten lähihoitajaopiskelijat, ja kovin vakavilta näyttivät karskit talonrakentajapojatkin.  Muutama kertoi jälkeenpäin esityksen puhutelleen siksi, että perheessä tai lähipiirissä on sattunut vastaavanlaisia tapauksia. Erilaisuutta ei siedetä, ja vihapuheet vain yltyvät.

Jos nyt olisin työpaikallani diktaattori, veisin opiskelijat katsomaan Nummibodareita. Enpä muista aikoihin nähneeni niin huikeaa vanhan ja uuden yhdistämistä. Kuinka soljuvasti käsikirjoittaja Sakari Hokkanen onkaan käyttänyt Kiven alkuperäistekstiä ja nykysuomea. Tiedän, että Nummisuutarit ei houkuttaisi opiskelijoitani, mutta bodareissa on rautaa - ihan sitä kovinta hevimetallia. Vauhti on niin huima, ettei mukana tahdo pysyä. Hannu Lintukoski on unelmaroolissaan. Jäin kaipaaamaan vain sitä vilauttelua, jota olen Lintukoskelta jo oppinut odottamaan. Myös esityksen interaktiivisuus on kiehtovaa. Voi, kun olisin saanut kokeilla minäkin Hannun hauista!

Toivon hartaasti, että katkon jälkeen yhteistyö kaupunginteatterin kanssa elpyy ja alkaa uudestaan. Nykypäivän opetus on vietävä ulos luokista - ihan opetusministerimme Sanni-tyllerönkin mielestä. Me ammattiopistossa olemme olleet edellä aikaamme. Rahanpuutteeseen ei teatterikasvatuksen soisi päättyvän.