Olviretkestä se alkoi

Tämän lukuvuoden suurin pettymykseni koulussa on, ettemme ole saaneet viedä opiskelijoita teatteriin. Eivät muka rahat riitä! Kyseessä olisivat olleet lukion kursseja suorittavat kakkoset, joita on noin 80. Vuodesta 1982 alkanut perinne katkesi. Yritin etsiä syyllisiä rahapulaan aina Sanni Gran-Laasosesta lähtien, mutta kolahtikin omaan nilkkaan. Yksikkömme budjetti kuulemma levähti, kun meille neljälle opettajalle pyytämättä ja tilaamatta työnantaja alkoi maksaa lukioliitteen mukaista palkkaa viime vuodesta alkaen. Uskokoon rahapulaan, ken tahtoo! Minä en.

Vuonna 1982 valmistui uusi teatteritalo, ja avajaisnäytelmänä oli Aleksi Kiven Olviretki. Tiedetään, että kirjailija itse olisi mieluummin unohtanut koko näytelmän. Kuitenkin vanhan teatterin avauksena oli esitetty sama näytelmä, joten haluttiin kunnioittaa traditiota.

Opetin tuolloin taide- ja ympäristökasvatusta neljälle ravitsemisalan ryhmälle. Teatterivierailuhan sopi oikein hyvin ohjelmaan, ja myös kollegani Ritva Nurminen oli viemässä isoa joukkoa muita amiksia esitykseen. Valmistelin iltaa huolellisesti: keskustelimme teatterikokemuksistamme ja samalla kävimme läpi sitä, miten käsikirjoituksesta kehkeytyy näytelmä. Tuohon aikaan lähes jokaisella opiskelijalla oli paljonkin mukavia teatterimuistoja. Ala- ja yläkouluilla oli käytössään korvamerkittyä rahaa teatterivierailuhin. Jopa jostakin Puuppolan Peräkylältäkin oli matkustettu onnikalla isolle kirkolle näytelmiä katsomaan.

Saimme liput ensi-iltaan, ja odotuksemme olivat korkealla. Näytöksen jälkeen olisin halunnut vajota maan alle. Opiskelijat vannoivat, etteivät enää ikinä lähde teatteriin - paitsi oman kylän kesäteatteriin. Kriitikot haukkuivat näytelmän pohjamutiin, ja yleisö kaikkosi. Vähin äänin avajaisnäytelmä poistui ohjelmistosta, kun katsojia oli ollut vain viisi, kuusi.

Oppia ikä kaikki - niin minulle opettajana kuin varmasti kaupunginteatterillekin. En lopettanut teatterikäyntejä, mutta esikatselin aina kaikki näytelmät, ennen kuin varasin liput. Jos opiskelijoilla on aika vähän kokemuksia teatterista, ei heitä kannata roudata  esimerkiksi Brechtin Setsuanin hyvää ihmistä tai Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää katsomaan. Aloittelijoille on oltava kevyttä kamaa, mielellään komediaa tai farssia.

Olviretki-flopin jälkeen olemme  valinneet ohjelmistosta aina parasta - ei välttämättä suurta draamaa - vaan riemastuttavia ja koskettaviakin näytelmiä. Vuonna 1992 muodostui kestosuosikiksi Pekka Töpöhäntä. Reidar Palmgren Monnina oli juuri niin ilkeä kuin pitikin ja Erkki Teittinen Pekkana hellyttävän söpö. Itse näin esityksen seitsemän kertaa, enkä kyllästynyt. Ilahduttavaa oli sekin, miten helposti nuoret ymmärsivät keskeiset teemat: erilaisuuden ja kiusaamisen.

Cooneyn farssit Hulvaton hotelli, Sukuvika ja Koukussa ovat olleet taattua tavaraa. Kouluyhteisössä puskaradio toimii kiitettävästi. Kun muutama luokka oli nähnyt esityksen, toisilta sateli pyyntöjä päästä mukaan. Periaatteenamme oli, että opiskelija pääsi kerran kolmen vuoden aikana koulun kustannuksella teatteriin. Alkuaikoina perimme lipun hinnasta muutaman markan omavastuun.

Jossakin vaiheessa kuntien opetustoimi ei saanut enää koulujen teatterikäynteihin erikseen nimettyä rahaa, joten teatterivierailut ilmeisesti loppuivat. Niinpä amikseen alkoi tulla porukkaa, joka ei ollut ikinä käynyt teatterissa. Monelle metallimiehelle, sähköasentajalle tai putkimiehelle kynnys lähteä teatteriin humpuukia katsomaan muodostui korkeaksi. "Me halutaan elokuviin. Ei teatteriin mitään nyyhkyjuttuja katsomaan. Pornoo ja moottorisahamurhaajia pitää esityksessä olla!" huutelivat pojat. Lopulta kuitenkin houkutus kahdesta äikän vapaatunnista voitti, ja esimerkiksi Sukuvika-näytelmään ihastuivat kaikki. Kurssipalautteissa eniten kiitosta tuli teatterikäynneistä. Moni kirjoitti käyneensä teatterissa ihan vapaaehtoisestikin. Silloin tällöin olen tavannut väliajalla lämpiössä entisen oppilaani, joka on tullut kertomaan, miten "pakkovienti" teatteriin sai kiinnostuksen draamaa kohtaan syttymään. Hyvä niin - kasvatuksemme ei  mennyt hukkaan.

Teatterikäyntien yhteyteen saa ympättyä ihan oikeaa tapakasvatustakin. On muistutettava, että päällysvaatteet jätetään naulakkoon, lämpiössä ei tupakoida, eikä saliin viedä sipsipusseja ja kokispulloja. Taputtaa saa ja pitää, mutta mölytä ei saa - eikä näpelöidä kännykkää. Ihastelun ja ihmetyksen aihe on myös teatteritalo. Osa ei ole siellä koskaan käynyt, joten tietoisku Alvar Aallosta on aina paikallaan. Yksi teatterivierailu on hyvä esimerkki monilukutaidon oppimisesta.