Perkele - terveisiä koulusta!

Kävelin Harjun koulun pitkää käytävää. Penkillä istui kaksi kaunista neitoa kännykät kädessään. "Missä vitussa se Joni on?" ihmetteli toinen. Pysähdyin ja kommentoin:"Ei se ainakaan enää siellä ole. Kyllä se varmaan on jo aikoja sitten tullut vitusta pois!" Tytöt katsoivat minua hoomoilasina, ja sitten toinen pyyteli anteeksi kielenkäyttöään.

Kuulen harvoin opiskelijoiden kiroilevan tunneilla. Yleensä he puhuvat ihan siististi. Jos joku - useimmiten poika - toistuvasti huutelee vittua, minulla on kaksi vakiokommenttia: "Siitä puhe, mistä puute" vai "Sydämen kyllyydestäkö suu puhuu?". Tyttöjä muistutan, ettei kannattaisi omaa tavaraa noin julkisesti mainostaa. Näin minä, paraskin puhuja, olen saanut pidetyksi suut supussa aika hyvin. On noloa tunnustaa, että itseltäni lipsahtelee kirosanoja aina silloin tällöin. Pyydän ihan nätisti anteeksi, ja sanon, ettei saisi sadatella,

Kultaisella 1980-luvulla jouduin opettamaan eräälle ravitsemisalan ryhmälle vaihtoehtoisia kirosanoja. Koulussa oli luokka, joka kuulemma kiroili opetuskeittiössä kaiken aikaa. Osastonjohtaja tuli luokseni ja pyysi apua. "Etkö sinä keksisi jotakin, kun niiden Matin ja Jannen puheessa joka viides sana on se v-alkuinen?" Hänen mielestään oli niin hävettävää, kun opettajakokelaat korvat punaisina joutuivat kuuntelemaan moista sadattelua. Muistin, että auskultointivuonna oli didaktikkomme Marja-Leena Koppinen antanut meille monisteen 'pahan päivän' varalle. Kaivoin arkistostani Kotuksen tutkijan Maija Länsimäen artikkelin "Hempeä paikka helman alla - vulvan nimityksiä". Tutkija oli koonnut synonyymit murteista ja slangeista.

Seuraavalla äikän tunnilla otin kiroilun puheeksi. Sanoin, että nyt saatte niin paljon korvaavia ilmauksia, kuin taululle mahtuu. Kirjotin koko tussitaulun täyteen Länsimäen tutkimuksesta poimimiani  vitun synonyymejä. Lista oli melkoinen. Esimerkkeinä olkoot seuraavat: läpi, holo, kuilu, vilamo, pykälä, hukkaviiva, kriipu, kuppi, lippi, toosa, linnunpesä, flutuuna, penaali, pinni, mokero, ruusu, kukkanen, etuveitikka, velho ja sipakko. Kehotin valtsemaan mieluisimman. Lopuksi suosittelin kahta erityisesti ravitsemisalan opiskelijoille sopivaa sanaa: torttu ja piirakka. Sitten luin vielä Erno Paasilinnan novellin Vittu. Se kertoo kirjailijasta, joka panee kirjansa nimeksi Vittu, ja matkustaa sitten maakuntiin mainostamaan kirjaansa. Tunti meni oikein rattoisasti. Kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa.

Parin viikon kuluttua sain kuulla, mitä opetuksestani oli seurannut. Matti ja Janne olivat mieltyneet slangisanastosta peräisin olevaan sanaan penaali. Opettajakokelas oli mennyt neuvomaan poikia, kun sopankeitto ei ollut oikein sujunut. Tällöin Matti oli hermostunut ja huutanut:"Älä koko aikaa meitä kyylää. Vedä penaali päähäs!"

1990-luvun loppupuoliskolla jouduin rehtorin puhutteluun kiroilusta tunneilla. Myönnän, että jos opiskelija kiroilee, niin vastaan usein samalla tavalla. Tuolloin meillä oli vaikeita opetusryhmiä, joiden kielenkäyttöön oli puututtava joka tunti. Olin tuolloin käyttänyt Länsimäen artikkelia ja yrittänyt opettaa vaihtoehtoista sanastoa. Ilmeisesti puskaradio oli toiminut tehokkaasti ja rehtorin korviin oli mennyt viesti opetusmetodeistani. Otin tilaisuuteen mukaan luottohenkilöni, entisen opettajani ja ystäväni, Marja-Leena Koppisen. Hän kertoi osallisuudestaan minun ronskiin kielenkäyttööni.  Kirjallista varoitusta en saanut, mutta rehtorin mielestä opettajan pitäisi olla esikuva ja osata käyttäytyä mallikelpoisesti. Sanoin, ettei minusta esikuvaksi ole - ehkä ihmiseksi sentään.

Pääsin vähällä. Samaan aikaan naapurikoulussa eräs miesopettaja oli saanut kirjallisen varoituksen kiroilusta. Itse en ole kiroilua lopettanut. Viimeksi abikurssilla tammikuussa lipsahti. Olin valmistellut huolelliseti tunnin argumentaatio- ja retorisista keinoista diaesityksineen. Kun yritin avata dokukameraa, se ei änäntänytkään. "Perkele niitä ITTEC-palvelun jätkiä. Minä syön ne elävältä, kun tapaan. Korjauspyyntö on lähetetty ennen joulua!" Samassa huomasin kaksi nuorta miestä luokan ovella. He olivat vähällä perääntyä, mutta melkein pussasin poikia ja toivotin korjaajat tervetulleiksi. Tunnustin, että olin nimitellyt heitä rumilla nimillä,  ja pyytelin anteeksi. Tarina päättyi happy endiin.

Joskus kirosana on ihan paikallaan. Se maustaa tehokkaasti puhetta ja herättää kuulijat. Jatkuvasti käytettynä sanat menettävät tehonsa. Historiaan on jäänyt presidentti Urho Kekkosen myllykirjeen puhuttelu työmarkkinaosapuolille vuodelta 1975:"Saatanan tunarit!" Nykyhallitusta voisi tervehtiä tänään 40 vuotta myöhemmin ihan samalla tavalla.