Kolmas elämä

Rakkaat lukijani! Olen saanut paljon postia ja pyyntöjä kirjoittaa uusia blogeja. Olen tietoisesti pitänyt sometaukoa. Olen toki kommentoinut Facebookissa ystävien postauksia. Sitten tuossa syksyllä kirjoitin Keskisuomalaiseen sekä yksin että sosiaalisen sisareni Marja-Leenan kanssa yhdessä koulutusasioista. Saimme enimmäkseen positiivista palautetta. Vain kansanedustajamme Sinkun mielestä opetusministerimme on oikealla tiellä erityisesti ammattikoulureformin ja digiloikan toteuttamisessa. Onneksi nyt näkyy eri sanomalehdissä monien muidenkin ihmisten huolestuneita kirjoituksia siitä, miten metsään mennään. Suomen ammatillista koulutusta ollaan romuttamassa. Toisaalta asian ymmärtää: kokkariopetusministeri puolueineen ei halua duunareille liikaa sivistystä. Riittää, että sähköasentaja osaa kytkeä sähköt - lukea ja kirjoittaa hänen ei tarvitse osata.

Olen elokuun alusta asti elänyt kolmatta elämääni. Pelkäsin hieman etukäteen, miten sopeudun eläkkeelle. Kesän nukuin viimeisen raskaan talven univelkoja, syksy meni kaihileikkausta odotellessa ja ehdinpä käväistä parin viikon matkalla Fuengirolassakin. Siellä juhlimme seitsenkymppisten ystävieni häitä, toisen ystäväparin 45-vuotishääpäivää ja huipentumana olivat omat 65-vuotissynttärini. Matkustelua aion lisätä, sillä uudet ympäristöt aina virkistävät.

Olen saanut yllättävän vähän vieroitusoireita työstä pois jäämisestä. Unirytmi menee välillä sekaisin, kun en malta lopettaa hyvän kirjan lukemista vaan jatkan aamukahteen. Kaipaan muutamia rakkaita työtovereitani, erityisesti kahden tutkinnon opettajia. Perusjengiin olen ollut tiiviissä yhteydessä, sillä onhan meillä vielä iso projekti kesken. Tällä tietoa palkkariitamme tulee toukokuussa käräjäoikeuteen. Lakitoimistosta olemme saaneet asian edistymisestä varsin lupaavia uutisia. JESS!

Siirtymävaiheeseen kuulunevat jatkuvat (painajais)unet koulusta. Toistuva uni minulla on ollut jo vuosikausia sellainen, että yo-kirjoitukset ovat ovella ja minulla on ruotsin kielioppi kertaamatta. Nyt näen unia matikan kokeista: en ole suorittanut ainuttakaan matikan kurssia ja kirjoituksiin olisi mentävä. Myös uni, jossa myöhästyn tunnilta, en löydä luokkaa enkä opiskelijoita, toistuu. Lukujärjestys katosi taas viiime yönä, ja heräsin hiestä märkänä mutta huojentuneena. Enhän aikatauluja enää tarvitse.

Eläkeläisen päivät ovat ihania. Voin nukkua aamulla niin pitkään, kuin haluan. Sitten luen lehden, ehkä laitan hieman aamupalaa ja katson ulos. Jos sää sallii, teen lyhyitä kävelylenkkejä. Kotona katselen nauhoittamiani ohjelmia TV:stä. Syksyn suosikkeja ovat olleet pohjoismaiset trillerit, Poldark - ja Sorjonenkin menetteli. Ilman uutisia ja A-talkia en voisi olla. Olen lukenut lukemattomia kirjoja: dekkareita, romaaneja, muistelmia ja elämänkertoja. Minna Rytisalon Lempi hurmasi minut täysin: se on ehdottomasti paras syksyn kotimainen esikoiskirja. Nyt yöpöydällä ovat Kurt Nuotion muistelmien kolmas osa Everstiksi epäilty mies ja Marianna Flinckenberg-Glushkoffin Pietarilainen  polkuhevonen. Lukeminen on kuin panisi rahaa pankkiin! Toinen voimaannuttava harrastus on oleilu. Lapsuuskodissa piti aina olla puuhaamassa jotakin, muutoin mummo moitti laiskuudesta. Nyt voin häpeämättä vain olla ja ihmetellä maailman menoa.

Mietin joskus, miten ehdin tehdä työssäoloaikana muuta kuin arvioida kirjoitelmia ja suunnitella tunteja. Nyt olen ehtinyt jopa tapailla ystäviäni: käydä kylässä ja kutsua ihmisiä kotiini. Rakkaimmat työtoverini soittelevat usein ja kertovat koulusta. Päivä päivältä noita tositarinoita elävästä elämästä kuunnellessani tulen yhä onnellisemmaksi. En kaipaa sinne myrskynsilmään. Jos olisin vielä jatkanut, kuten suunnittelin, minut olisi jo viety koppiautolla psykiatrisen sairaalan teholle ja pantu lepositeisiin. Kun käydään YT-neuvotteluja ja kaikesta pitää säästää, ihmisen luonteen raaimmat puolet tulevat esille. Työtoveri on toiselle susi, ja omaa reviiriä pitää puolustaa verissäpäin.

Olen onnellinen siitä, että jaksoin vuodesta 1977 vuoteen 2016 opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta. Työvuosia kertyi 37, jotka tein sata lasissa loppuun asti. En haikaillut vuorotteluvapaille enkä osikselle. Jos jokin jäi harmittamaan, niin se, etten osannut olla tarpeeksi sairauslomilla, vaikka olisi joskus pitänyt. Minulla oli aina kiire takaisin töihin. Vasta nyt ymmärrän niiden kahden lääkärin (toinen Novassa, toinen Palokan sairaalassa) miltei samanlaisen repliikin, kun yritin lyhentää sairauslomaani. He sanoivat:"Kuulkaa rouva, te ette ole korvaamaton!" Melkein olin - mutta kyllähän viisi eri ihmistä on varmaan selvinnyt ihan kiitettävästi tuntieni hoitamisesta!

Rakkaat lukijani, nyt alan blogata ahkerasti. Aiheita kyllä piisaa.

Esimakua eläkeläisten kohtelusta

Olen aina ollut likinäköinen. Toisaalta olen sen verran narsisti, että mielestäni silmälasit sopivat tyyliini. Olen aina valinnut erikoisia kehyksiä - pakko tunnustaa, että Prada on paras. Kuitenkaan likinäköisyys ei ole kiva asia. Kun siihen sitten yhdistyi ikänäkö ja jouduin hankkimaan kaksiteholasit, linssien hinnat alkoivat hipoa pilviä.
  Näkökyky on ollut työterveyteni kannalta ehdottomasti ykkösasia. Kun esitarkastin viime kevään yo-kokeita, olin pulassa. Nykynuorten käsialat ovat usein pienenpientä tihrustusta - ja vielä haalealla lyijärillä kirjoitettua. Niinpä jouduin muutamien paperien lukemiseen käyttämään erityistekniikkaa: nostin toisella kädellä roikkuvaa yläluomea ja pidin toisella kädellä suurennuslasia tekstin päällä. Hyvin meni - ainakin tuloksista päätellen.
  Viime viikolla hakeuduin yksityisen lääkäriaseman silmälääkärille, koska viimeisen puolen vuoden aikana näköni on jälleen heikentynyt. Telkkaria näen katsoa noin puolentoista metrin päästä, kaduilla ihmiset pysäyttävät minut, kun en tervehdi. Autolla en uskalla lähteä ajamaan kuin tuttuja teitä: näen liikennemerkit ja opasteet vasta kohdalla!
  Sain silmälääkärissä erinomaista palvelua (100 euroa/ 30 min). Lopputulemana oli lääkärin karu totuus: kummassakin silmässä on harmaakaihi, ja lisäksi likinäköisyys on lisääntynyt (-10 ja -8,5). Kerroin totuudenmukaisesti lääkärille, että jään eläkkeelle 1.8. Tuota ei olisi pitänyt sanoa, vaan olisi pitänyt kertoa tulevan eläkeläisen lukuisista kirjallisista töistä, joissa tarvitsen hyvää näkökykyä.
  "Jos olisitte työssä, teidän silmänne leikattaisiin heti, mutta kun ette ole, saattaa olla, että pääsette leikkausjonon hännille - tai ette jonoon ollenkaan!" totesi lääkäri. Vaikka olen mielestäni lähes sokea, minua ei vielä kannata yhteiskunnan varoilla hoitaa. Minä 64-vuotias eläkeläinen voin rauhassa sokeutua kotona. Tästäkö alkaa hoidon priorisointi? Me vanhat ihmiset istumme kuoleman esikartanossa ja odotamme, että loppu tulee. Kyllä se varmaan tällä menolla tuleekin entistä nopeammin. Sen sijaan, että hoidettaisiin kaikki sairaudet kohtuullisen nopeasti, pannaan ihmiset jonoihin voimaan entistä huonommin. Entäpä jos minä asuisin niin kaukana palveluista, etten voisi liikkua omalla autolla? Kaikki palveluthan on lakkautettu ja keskitetty suuriin taajamiin. Eläkkeeni on sen verran hyvä, että voisin taksilla hurauttaa vaikkapa apteekkiin - mutta entä ne köyhät eläkeläiset?
  Lääkäri sanoi yrittävänsä perustella leikkauksen tarvetta lukuisilla muilla sairauksillani. Olen kyennyt olemaan täysipäiväisesti työssä yli henkilökohtaisen eläkeikäni, eikä sairauspoissaoloja ole ollut kuin muutamia päiviä lukukauden aikana. Olen aina päässyt omalle lääkärilleni Kyllöön - tai kiiretapauksissa Novaan. Hoito on ollut erinomaista. Nyt eläkkellä taitavat palvelut päättyä. Yhteiskunnan ei kannata kustantaa tarpeettoman ihmisen hoitoa. Yksityisessä sairaalassa silmäni leikattaisiin heti noin 1000 eurolla!
  Lisäksi lääkekulut ovat nousseet koko ajan. KELAN korvaus on esimerkiksi astmalääkkeistä vuodesta 1975 laskenut 80 %:sta 65:een.  En ihmettele ollenkaan, että 1000 euron eläkkeellä joutuu miettimään, ostaako ruokaa vai välttämättömät lääkkeet. SSS-hallitus keksii yhä lisää poistettavia etuuksia. Ihmeellistä on, että ne kohdistuvat kaikkein köyhimpiin ja heikoimmassa asemassa oleviin. Keliaakikot, diabeetikot, allergikot, mielenterveyspotilaat ja fysioterapiaa tarvitsevat ovat jo joutuneet kyykytettäviksi.
  Kun katsoo päivittäin uutisia, tajuaa, miten köyhät ja sairaat ovat täysin heitteillä. Mielenterveyspotilaita ei voida pitää laitoksissa, eivätkä he saa tarpeeksi apua avohoidossa. Niinpä he reagoivat kukin omalla tavallaan - valitettavan usein väkivallan keinoin. Itseni puolesta en pelkää. Voin odottaa rauhassa kuolemaa. Mutta lasten ja lastenlasten takia kauhistuttaa, mihin tämä maailma on menossa. Turvattomuus lisääntyy joka päivä. SSS-hallitus lietsoo eriarvoistamista ja kyykyttää kansaa.
  Miksi me hyväksymme leikkauspolitiikan? Miksi emme reagoi? Itse aion lähteä Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan - mielenosoitukseen syyskuun alussa. Pitää edes mummon yrittää vaikuttaa jotenkin.

Rakkaudella, Maire, vanhus ja pian lehtori emerita
      

Pohjan tähteet

Maanantaina tuli postissa eläkepäätös ja työeläkekortti. "Miltä sinusta nyt tuntuu?" minulta kysytään kuin EM-mitalistilta. No, eipä juuri miltään. Panttasin eläkkeellejäämistäni viimeiseen mahdolliseen päivään eli 30.6. Edellisenä päivänä pyysin jo katkaisemaan sähköpostin & Wilman. Ei ihan onnistunut. IT-tukihenkilö kakisteli ja haukkoi henkeään. Onneksi eläkeneuvojani & palkanlaskijamme on niin ihana ihminen, että hän järjesti kaiken parhaalla mahdollisella tavalla. Sain luovuttaa avaimet ja SIM-kortin. S-postissa viestit palautuvat lähettäjälle saatesanoin: "En ole enää Jkky:n palveluksessa. Rakkaudella, Maire."  Wilmaa en avaa. Ei huvita vastailla kysymyksiin "Miks mulla on hyls?" tai "Mitä multa puuttuu, kun on SK?"
    Lähetin muutamille läheisille työtovereilleni "testamentin", jossa kerroin eläköitymisestäni. Onnitteluja sain pilvin pimein. Paras palaute oli eräältä samoin ajattelevalta kollegalta. Se kuuluu näin: "Ihan vähällä, ettei käy  kateeksi, että pääset pois näkemästä, miten systeemi tuhoaa sivistyksen ja koulutuksen ja rakentaa Suomesta banaanivaltion ilman banaania!"
  Mietin eläköitymistä pitkään ja hartaasti. Olisin voinut jatkaa 68:aan asti. Keväällä tuli sellainen olo, että jos Keva saa lopulta selvitettyä oikean henkilökohtaisen eläkkeellejääntipäiväni, niin so what? En ihan luota Kevaan, mutta erityisasiantuntija XX vakuutti, että päivä 3.4.2016 on oikea. Muutama ystäväni epäili, ettei Facebookissa julkaisemaani vanhuuseläkehakemusta hyväksyttäisi: sehän on vasta hakemus. Vastasin, että jos Keva hylkää anomuksen, Jkky valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen asiasta!
  Edelleen mietin, mitä sitten eläkkeellä teen. Minusta ei ole minkään lajin aktiiviharrastajaksi, eikä joutenolokaan innosta. Nyt olen jo ilmoittautunut mukaan Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan -ryhmään töihin. Voisin alkaa päätoimiseksi kapinalliseksi. Aina siellä, missä lippuja liehutellaan, voisin olla mukana!  Myös pakolaisten opettajaksi voisin ruveta. Suomen kielen alkeiden opettaminen tai keskustelukerhon vetäminen saattaisi olla hauskaa.
  Hyvin tärkeä asia minulle ovat omat juuret ja suku - vaikka en aina niin hyvissä väleissä sukulaisteni kanssa ole ollutkaan. Tällä viikolla postista tupsahti Vidgrenien sanomat -lehti. Siinä haettiin aviisille toimittajia ja kerrottiin sukukirjan tekemisestä. Ilmoittauduin heti töihin. Saa nähdä, riittääkö CV:ni, jota en vielä edes ole tehnyt.Vahvin näyttö osaamisestani on mukanaolo Jkky:n historiikin tekemisessä. Teoksen kirjoittaja oli Jaana Janhila, ja nuo miltei kolme vuotta, jotka prosessissa vierähtiviät, eivät ikinä unohdu. Niistä kaunokirjailija JJ saisi aikaan mehevän romaanin!
  Läksiäisiä minulla on ollut jo kahdet. Rakkaimmat työtoverini äikänopet hakivat minut perjantaina 1. heinäkuuta Laukaaseen. Menomatkalla minulle tarjoiltiin suklaalla kuorrutettuja mansikoita & kuoharia. Perillä odotti ihana pitopöytä herkkuineen. Lopuksi menimme Kanava-teatterin ensi-iltaan. Bravo, siskot! Ne olivat näköiseni juhlat: ei pönötystä, puhumattakaan hirveistä teennäisistä juhlapuheista "kun sinä nyt olet tehnyt pitkän uran..." Varaslähdön läksiäisiin tein jo torstai-iltana. Muistamatta koko eläköitymistä olin kutsunut entisen kollegani & hänen miehensä kylään. Avasimme pullon aitoa samppanjaa ja kilistimme. Lisää läksiäisiä on luvassa syksyllä kt-opettajille. Ja sittenhän ne vasta bakkanaalit järjestetään, kun voitamme palkkariidan käräjäoikeudessa! Ei minusta ihan helposti eroon pääse,
  Kuitenkin mielen täyttää haikeus. Olen hyvin surullinen jäljelle jäävien kollegojen puolesta. Pelkään, ettei tulevaisuus tuo tullessaan muuta kuin pahaa mieltä. Nykyhallitus Sannin johdolla ajaa Suomen koulutuksen todella banaanivaltion tasolle. Äidinkielen opetuksen merkitys katoaa - kaikkihan sitä osaavat. Kunpa olisikin niin, vaan kun ei ole. Eikä vain äikän opetus ole vaakalaudalla. Historian muuttaminen valinnaiseksi vie tuhkatkin pesästä. Kuka sanoikaan, ettemme voi ymmärtää nykypäivää emmekä tulevaisuutta ilman historian tietämystä?

Rakkaat lukijani, kirjoitan edelleen blogia. Mietin, mikä olisi aihepiirini - vanhusten asiat kiinnostaisivat. Olenhan nyt virallisesti vanhus. Myös kouluelämää seuraan edelleen kiihkeästi. Kiitos, että niin moni on jaksanut lukea juttujani. Palaute on ollut ihanaa. Sitä lukiessa olen ollut surullinen: harva uskaltaa kirjoittaa muuta kuin yksityispostia. Nykypäivän työelämä on liian raadollista; mielipiteenvapautta ei juuri ole.

Rakkaudella, Maire

Jo joutui armas aika

Toukokuun loppuviikot kuluivat yo-kirjoitusten tuloksia ihmetellessä. Äidinkielessä kt-opiskelijat menestyivät ihan hyvin. Lähes sadasta kirjoittajasta vain yhden suoritus hylättiin. Opiskelijan näkökulmasta oli ilahduttavaa, ettei muita hylsyjä tullut. Toisaalta ihmetyttää, kuinka heikoilla suorituksilla pääsi läpi. Tuntuu, ettei oikeakielisyydellä ole enää väliä. Lähes käsittämättömästä tekstitaidon vastausmössöstä saa yhden pisteen. Nollia ei kannata antaa.
  Älliä ei ole enää helppoa saada. Kollegani Joutsan lukiosta oli arvioinut monta, monta   suoritusta laudaturiksi - miltei kaikkien pisteet olivat laskeneet ja tuloksena oli eximioita pilvin pimein. Meillä tuli vain yksi ällä - naismuistiin vähiten. Tarjolla olleet olivat laskeneet maagiset viisi pistettä, niin että putosivat alle 87 pisteen, joka on laudaturin rajaksi alhainen.
  Kevätjuhlat järjestetään meillä Paviljongissa. Kolmen yksikön juhlat ovat peräkkäin klo 9, 12 ja 15. Orgaisointi on mallikas: ennalta harjoiteltu kävely estradille, kättelyt, ruusujen ojentamiset ja lakitukset sujuvat nopeasti. Parasta on aina Konservatorion bändin musiikki. Kun kuuntelin laulajia, niin totesin, että he peittoavat mennen tullen akuankkaääniset nasaalit nuoret naiset, jotka vinkuvat radioaalloilla päivittäin. Ammattitaito kuuluu. Suvivirsi oli hienosti sovitettu: ei mitään körttiveisuuta vaan jatsahtavaa kepeää soitantaa ja laulantaa. Juhlan jälkeen parasta on aina halailla komeita nuoria miehiä - ja naisia - Paviljongin aulassa. Skumppalasillisen jälkeenpäin nautimme Akeksandrassa erään uuden ylioppilaan & matkailuvirkailijan vanhempien tarjoamana.
  Mietin, oliko juhla viimeinen kevätjuhlani. Ehkä. Odotan Kevasta tietoa, mikä on lopullinen henkilökohtainen eläkkeellejääntipäiväni. Se ei nimittäin ole selviö. Luulin vuosikausia, että tuo tärkeä päivä on 3.4.2016. Maaliskuussa menin Omat tiedot -sivuille ja hämmästyin: siellä oli päivämäärä muuttunut. Eläkeikäni tulisi täyteen vasta 31.12.2016. Soitin Kevaan, jossa virkailija yritti laskurin avulla selvittää, missä mättää. Ei selvinnyt. Sain toukokuussa paksun nipun papereita ja pahoittelut siitä, että tiedoissani on virhe, jota yritetään etsiä.
  Vielä tätä kirjoittaessani odotan lopullista vahvistusta. Minulla on varasuunnitelma: voin jäädä syyslukukaudeksi osa-aikaeläkkeelle, jolloin minulla olisi vain neljä kurssia. Kun minulla on sekä valtion että kuntien työsuhteita, eläkeiän ja eläkkeen määrän laskeminen pitäisi kuulemma tehdä käsin. Se ilmeisesti tuottaa ongelmia virkailijoille. Laskurit eivät pelitäkään!
  Minulla on tyhjä olo. En osaa oikein ryhtyä mihinkään, kun en tiedä, mitä teen ensi elokuussa. Muutto remontin alta Harjulta Viitaniemeen ei todellakaan houkuta. Alkaa olla sellainen tunne, että tämä oli nyt tässä. Irtisanomisaikani on kuukausi, joten pian pitäisi alkaa saada tietoa, mitä tehdä. Ilmat ovat onneksi sopivan viileitä, joten voin perinteiseen tapaan tehdä odotellessani joulusiivousta. Se on ollut vuosikaudet sopivaa aggressioiden purkamista lukuvuoden päätyttyä.
  Sain tänään luetuksi myös viimeiset kirjallisuusesseet. Yllätyin, että porukka oli ymmärtänyt, mistä on kyse. Suurin osa oli löytänyt jonkin ongelman tai näkökulman, josta käsin eritteli teemaa. Vain muutamalla heikommalla oli juonen selostusta. Minua ilahdutti myös se, että kun "pakottaa" lukemaan edes yhden kirjan, niin suurin osa onkin tykännyt siitä. Lokki Joonatan, Hucleberry Finnin seikkailut, Jekyll & Hide, Ylpeys ja ennakkoluulo, Baskervillen koira, Syvä uni ja jopa Mankellin Riian verikoirat olivat olleet ihan kelvollista luettavaa. Jess! Yritän nyt laskeutua lomatunnelmaan. Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Siitä kerron seuraavassa postauksessani.
  

Ei korppi korpin silmää noki

Eräs entinen esimieheni sanoi minulle kerran:"Sinä olet sellainen ihminen, jolle kaikki kertovat kaiken!" Ei tuo varmasti ihan pidä paikkaansa, mutta kuitenkin. Mietin, että minun pitäminen Leelian lepotuolina johtunee siitä, että minuun voi luottaa. En ikinä kerro asioita eteenpäin, jos ystävä niin vannottaa. Lisäksi minut tunnetaan työtoverina, joka yrittää kriisitilanteissa neuvoa, kenelle kannattaa valittaa. Olen valittamisen mestari.

Kiperimpiä tilanteita työpaikalla ovat olleet kiusaamiset. Esimieskin voi olla kiusaaja. Jouduin vuosia sitten osalliseksi tapahtumaan, jota en ikinä unohda. Työtoverini soitti ja pyysi saada tavata minut. Hän tuli toisesta toimipisteestä luokseni ja puhkesi puhumaan. Tarinaa riitti yli tunnin. Itkun lomassa Jari kertoi, että hän on päättänyt irtisanoutua. Hän ei jaksa enää jatkuvaa esimiehen kiusaamista.

Jari oli joutunut esimiehensä vainon kohteeksi. Hän oli kokenut työn mitätöimistä, uhkailua, eristämistä, työn vaikeuttamista, juoruilua...Muutaman kerran esimies oli ollut aamulla odottamassa, tuleeko Jari töihin ajoissa. Hän oli yrittänyt selvittää asiaa esimiehen esimiehen kanssa - ilman tulosta. "Mitä sinä tekisit tässä tilanteessa?" Jari kysyi. Vastasin, etten ainakaan sanoisi itseäni irti, sillä sitähän tuo kiusaaja juuri toivoo. Tein nopean päätöksen: soitin siitä paikasta työyhteisön ylimmälle "bossille", selostin tilanteen ja annoin Jarin itsensä kertoa loput.

Jarin tarinalla oli happy end. En tiedä enkä haluakaan tietää, miten asia sen jälkeen eteni, mutta kiusaaminen loppui. Ystäväni on edelleen työtoverini ja on edennyt urallaan hienosti. Sama esimies kiusasi myös toista työntekijää, joka oli puhunut asiasta eräälle rehtorille. Tuo fiksu ihminen pelasti kiusatun siirtämällä hänet omaan yksikköönsä.

Olen itsekin joutunut kiusatuksi. Olen juuri sopiva tyyppi kiusaamisen kohteeksi: hoidan työni niin hyvin, ettei siitä löydy moitteen sijaa. Kun teen virheitä, tunnustan ne heti ja pyydän anteeksi. Olen itsevarma ja suorasanainen,  kyseenalaistan asioita. Pahin kiusaajani oli ay-aktiivi, joka tuli kollegani kanssa kesken oppitunnin oppilaiden kuullen luokkaan minua haukkumaan. Tuolloin lopetin kaiken kommunikoinnin miehen kanssa. En tervehtinyt, en sanonut hänelle sanaakaan. Lopetin myös yhteisissä virkistystilaisuuksissa käymisen. Muutaman kerran oli pakko puhutella häntä: kokouksen puheenjohtajana minun oli annettava hänelle puheenvuoroja. Tiedän, että psykologien mielestä minun olisi pitänyt selvittää asia. Mutta tiedän myös, ettemme olisi yksimielisyyteen päässeet. Miksi siis tuhlata aikaa jonninjoutavaan keskusteluun?

Lievempiä kiusaamistapauksiakin on ollut, mutta olen ohittanut ne. Kun esimerkiksi tulee kahvihuoneeseen ja puhe katkeaa äkkiä, kyseessä on Agatha Christien erään dekkarin mukaan "enkeli lensi ohi" -tilanne. Työpaikalla puskaradio on paras viestintäväline. Olen saanut lukemattomia kertoja kuulla, mitä se ja se minusta siellä ja siellä sanoi. Olen melkein aina antanut juorun mennä ohi korvien. Jos jonkun mielestä kuusikymppinen lehtori ei saisi värjäyttää violetteja raitoja, ottaa tatuointia tai lävistystä, niin so what? "Ei paska pöyhien parane", totesi legendaarinen Norssin lehtori kerran erään harjoittelijan tunnista. Nykypäivänä tuosta palautteesta joutuisi varmasti esimiehen puhutteluun!

Tänä viimeisenä työvuotenani olen aistinut entistä enemmän työilmapiirin heikkenemistä. Ammattikoulu-uudistus ja SSS-hallituksen leikkaukset syövät naista ja miestä. Tulevaisuus on uhkaava: seuraava reformi odottaa, eikä sen sisällöstä ole mitään tietoa. Onko yhteisten aineiden opetusta amiksissa enää lainkaan? Varmuutta työpaikasta ei enää ole. Se ruokkii konflikteja, jotka pitäisi selvittää. Kuitenkin tuntuu, että työpaikkakiusaaminen on tabu. Esimiehet välttelevät ongelman kohtaamista ainakin silloin, jos kiusaajana on toinen esimies tai suosikkialainen. Ei haluta nostaa kissaa pöydälle, kun se on niin painava. Emme osaa olla olla korrektisti eri mieltä. Monesti kunnon riita puhdistaisi ilmapiiriä paremmin kuin hyssyttely ja hynnelöinti.

Loppuun lainaan lempirunoilijaani Helvi Hämäläistä (Valitut runot, 1987). Jokainen tulkisee runon itsestään käsin.

Joku sanoo:Tässä on aita.
Sen aidan ylitse menen.
Joku sanoo: Tässä on muuri.
Sen muurin murskaan.
Joku sanoo: Tässä on taivas.
Niin taivaaseen minä menen.
Minä taivaaseen menen.
Joku sanoo: Et ylitse mene, tässä on tuonenvirta.

Otan kovan elämäni kiviä ja ylitse menen.
Niin: ylitse menen ja murran muurin
           ja taivaaseen menen.
Kovan elämäni kiviä pitkin yli tuonelan virran menen.

  

Äidinkielestä äitienpäivänä

Tyttäreni sai työpaikan viestintätoimistosta. Hän kertoi olevansa communications assistant. "Mutta mitä sinä siellä oikeasti teet?" kysyin. Hän sanoi toimivansa sisällöntuottajana: eri yritykset tilaavat sisältöjä kaikkiin mahdollisiin sosiaalisiin medioihin, ja tyttäreni tekee niitä. Jos uraputki aukeaa, niin ehkäpä hän istahtaa joskus creativen pallille! Taas kerran mammaparka sai niellä karvasta anglismien kalkkia. Lisää on luvassa: tyttäreni valmistuu medianomiksi. Onneksi ei sentään estenomiksi eikä vestonomiksi! Paikanhakuilmoituksissa vilisevät software developerit ja  management consultantit. Odotan, milloin haetaan fitness instructoria. Fitnessohjaajahan on vain ohjaaja.

Meille suomalaisille tittelit ovat tärkeitä. Muistan, kuinka kasari- ja ysärivuosikymmenellä olin vanhempana mukana poikani jääkiekkojoukkueen tukitoiminnassa. Sitä pöyhkeämpiä isät olivat, mitä korkeamman tittelin he junnujoukkeen hierarkiassa saivat: joukkueenjohtaja, huoltopäällikkö, päävalmentaja... Onneksi nuo nimitykset sentään olivat suomenkielisiä. Puhuttaneenko nyt directeur sportifeista, carereista ja coacheista?

Omalla työpaikallani määrättiin muutama vuosi sitten, että jokaiselle opettajalle painetaan henkilökorttiin vain sana opettaja. Myönnän ihan reilusti, että itsekin tykkään omasta tittelistäni: minulla luki aiemmassa kortissa FM, äidinkielen lehtori. Aion pitää sen eläkkeelle asti ja varastaa vielä muistoksi. Lehtori-nimike tarkoitti aikoinaan yliopiston loppututkinnon suorittanutta opettajaa, esimerkiksi saksan kielen lehtoria. Sittemmin ammattikouluihin siepattiin tuo titteli tarkoittamaan ketä tahansa opettajaa, jolla oli virka. Esimerkiksi kirjansitojan ammattikoulutuksen käynyt ja opettajaopiston suorittanut oli viestinnän lehtori. Niin, eihän kukaan saa erottua joukosta. Tasa-arvo rulettaa.

Eräs kielitaitoinen ystäväni ihmetteli taannoin, mikä keskussairaalassa on "triangeli." Hän oli saanut sinne lähetteen eikä ymmärtänyt, mihin pitäisi mennä. Me ystävät valistimme Facebookissa, että kyse on triagesta. Se tarkoittaa päivystysvastaanottoa, jossa sisään pyrkivät potilaat luokitellaan kirjaimilla A - E. Kokemukseni mukaan A tarkoittaa kuollutta ja E luulosairasta. Kerran olen saanut B-luokituksen, kun heittäydyin ensimmäiseen vapaaseen sänkyyn ja näyttelin kuollutta. Ei tuonen tupa kai kovin kaukana ollut, kun minut kiidätettiin ambulanssilla suoraan osastolle keuhkokuumeen takia.

Kun koulutusta taasen kerran uudistettiin, ambulanssin hoitohenkilöstö olisi halunnut ammattinimikkeekseen paramedik. Onneksi joku älysi kysyä Kielitoimiston mielipidettä asiasta. Sieltä ehdotettiin ensihoitajaa, joka on mielestäni hyvä ja kuvaava nimike. Kyllä Suomessa pitää edellyttää omakielisiä nimikkeitä.

Mutta miksi sitten pitää olla triage? Ei Pihtiputaan dementoitunut mummo ymmärrä, mihin hän joutuu, kun eivät tolkuissaan olevat työikäisetkään. Voisiko vastaanoton nimetä Ensihoitoyksiköksi? Siinähän seulotaan potilaat voinnin mukaan ja lähetetään eteenpäin. Tampereen yliopistosairaala joutui muutama vuosi sitten muuttamaan yksikkönsä nimen suomenkieliseksi, kun joku potilas kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle (Aamulehti 3.6.2010). Yksikkö oli nimeltään Stroke Unit. Koska Suomen kansalliskieli ei ole latina, niin Tays joutui kiltisti vaihtamaan nimeksi Aivoverenkiertoyksikkö.

Miksi oma äidinkieli ei aina kelpaa? Olen pohtinut asiaa tunneilla opiskelijoiden kanssa. Heidän mielestään englanninkieliset sanat ovat vain "niin cool, hienomman kuulosia". Lisäperusteluna on usein se, että kaikkihan englantia osaavat. Osaavatko? Epäilen. Myös koulujen nimet ovat opiskelijoiden mielestä tylsiä. Pitäisi voida opiskellla akatemiassa tai instituutissa. Kysyn aina kurssin alussa: "Missä koulussa te opiskelette?" Nyt täsmätieto on alkanut levitä, mutta vain noin puolet osaa koko litanian, esimerkiksi Jyväskylän koulutuskuntayhtymän Lukiot-liikelaitoksen Schildtin lukion Voionmaan toimipiste. Keskisuomalaisessa päätoimittaja Mervola irvaili ihanasti KKY:n koulujen nimistä - ja tapansa mukaan oli oikeassa (Ksml 21.1.2015). Hänen mukaansa viranomaiskieli pyrkii neutraloimaan kielen sellaiseksi, että sanojen alkuperäinen merkitys hämärtyy. Niinpä. Kapulakielestä on tullut suorastaan tavoiteltava asia.

Kyllä ne taitavat olla enimmäkseen miehiä ja isiä, jotka pullistelevat hienoilla titteleillään. Ei ole isänkieltä, vaikka meillä on isänmaa. Onneksi on ainakin yksi mieskirjailija - Pentti Saarikoski - joka on kiteyttänyt runoonsa äidinkielen tärkeyden. "Suomen kieli on minulle ikkuna ja talo. Minä asun tässä kielessä. Se on minun ihoni."
  

Auktoriteetti, asiantuntija ja ihminen

Vuoden 1990 alkupuolella ystäväni - silloinen Norssin "ravustaja"  - Kaija Nukarinen sai mertaansa aika vonkaleen. Hän pyysi minua opettajaharjoittelun ohjaajaksi, ja siltä istumalta suostuin. En tiennyt, mihin pääni panin, mutta tapoihini ei kuulu jahkailu eikä yön yli nukkuminen ennen päätöksentekoa.

Niinpä sitten didaktikko Marja-Leena Koppinen oli kertonut ohjausryhmässään, että osa pääsee ammattikouluun harjoittelemaan. "Miksi me sinne joudutaan? Opetetaanko sielläkin äikkää? Eihän me sinne voida mennä"... Kun harjoittelijat sitten pelokkaina tulivat keskusammattikouluun, sain aluksi kumota aika kummallisia ennakkoluuloja amiksista. Moni oli viimeksi vieraillut ammattikoulussa yläasteella, kun oli ollut pakko käydä tutustumassa eri jatko-opintovaihtoehtoihin. Heidän mielikuvissaan amikset olivat niitä naapurin häirikkökakaroita: tupakoivia, kaljakasseja kilisyttäviä, ikivanhalla karvanoppa-Corollalla kruisailevia jätkiä, jotka tähtäsivät opinnoissaan työkkärin luukulle.

Kun harjoittelivat rohkenivat jalkautua luokkiin seuraamaan opetusta, heidän asenteensa muuttuivat. Opetettavakseen he saivat ravitsemisalan pieniä 16 - 18 opiskelijan ryhmiä. Erityisiä työrauhaongelmia ei ollut, ja äikän opiskelu sujui mallikkaasti yhteisten opintojen jaksoilla. Pian harjoittelijoiden kauhuskenaariot katosivat, ja he suorastaan ihastuivat ammattikouluun. Huomasimme, mitä lisäarvoa ammattikoulukokemus tuleville opettajille toi. Heille amiksen opetussisällöt olivat ihan uutta - mutta hyvin tarpeellista tietoa. Esimerkiksi kirjoitusviestinnän ja kokous- sekä neuvottelutaidon osa-alueita he eivät tunteneet ollenkaan. Niinpä moni istui pitkän illan selvitellessään, kuinka opettaa vaikkapa yksinkertaisen tiedotteen tekemistä tai puheenjohtajana toimimista kokouksessa.

Ulkopuolisesta harjoittelun ohjaamisesta piti tulla Norssille vain tilapäinen apu ruuhkavuosiksi, kun koulutettiin  aineenopettajia suurten ikäluokkien eläköitymisen varalle. Minun kohdallani ohjaamista kesti 19 vuotta - enkä päivääkään vaihtaisi pois. Annoin harjoittelijoille melko vapaat kädet kokeilla erilaisia opetusmetodeja ja rohkaisin heitä löytämään uusia ideoita. Olen hieman huvittuneena seurannut, miten nyt ilmiöpohjainen oppiminen on sitä kuuminta hottia. Kuitenkin harjoittelijat pitivät didaktikkojen pyynnöstä "ilmiötunteja" jo 2000-luvun lopussa. Niinpä ohjaamisen sivutuotteena opin itsekin paljon. Sain hyviä materiaaleja, joita taitaa olla muutama vieläkin tallella. Ainakin Minna Kuutin novellitehtävä ja Ville Rauvolan työhaastatteluohje putkahtavat aina kaappeja siivotessani esiin! Myös OKL:n järjestämät seminaarit, keskustelut ja koulutukset antoivat uutta pontta arjen haasteisiin.

Ohjaajan vuosieni aikana huomasin, miten opiskelu muuttui. Alkuaikoina harjoittelijat paloivat halusta pitää ylimääräisiäkin tunteja ja päästä äkkiä kentälle oikeaan työhön. Sittemmin joukkoon eksyi nuoria, jotka tekivät opeharjoittelun vain varmuuden vuoksi. Unelmissa siinsi toimittajan, draamapedagogin tai viestinnän ammattilaisen työ. Onneksi he kuitenkin klaarasivat harjoittelun kunniallisesti läpi. Opettajan työhön soveltumattomia kohtasin vain muutaman. Jos ihminen on sosiaalisesti kyvytön ottamaan ja saamaan kontaktia 16-vuotiaaseen oppilaaseen, niin ei hyvältä näytä. Joillekin selvisi vasta katederilla, ettei opettajuus ole sittenkään se oma juttu. Hyvä, että selvisi.

Millainen on hyvä opettaja? 1990-luvulta on mieleen jäänyt yksi koulutus, jossa sain tukea käsitykselleni hyvästä opettajuudesta. Jyväskylän yliopiston tutkija Kimmo Jokinen kertoi kokemuksiaan eräästä peruskoulun kasiluokasta. Hän oli kollegansa kanssa seurannut yhtä luokkaa koko lukukauden ajan peräpenkistä. Oppilaiden mielikuva hyvästä opettajasta kiteytyy Jokisen mukaan kolmeen asiaan: Opettaja on auktoriteetti. Opettaja on alansa asiantuntija. Opettaja on ihminen. Allekirjoitan kokemuksesta nuo kaikki teesit.

Vaikka suomalaisessa koulussa tapahtuisi minkälainen digiloikka tahansa, jonkun on johdettava joukkoja edestä - kuten edesmennyt jalkaväen kenraali Ehrnrooth sanoi. Jonkun on pidettävä lankoja tiukasti kädessä. Vähitellen voi höllentää. Jos opettaja ei osaa asiaansa, hän on hukassa. Kerran harjoittelija piti tuntia ja opetti väärin. Kyseessä oli mitätön kieliasia, johon en viitsinyt puuttua. Eräs Pekka sanoi pariin kertaan:"Ei se ole noin!" Harjoittelija ei reagoinut. Sitten Pekka kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Kysytäänpä vaikka tältä vanhalta kotkalta. Enkö olekin oikeassa?" Kyllä Pekka oli oikeassa.

Opettajan on uskallettava myöntää, ettei aina tiedä tai muista. Kukaan ei ole kävelevä kieliopas. Asioita voi nykyään nopeasti tarkistaa älypuhelimesta. Yksi opettajan tärkeimmistä avuista on hulvaton huumorintaju - ennen kaikkea kyky osata nauraa myös itselleen. Monen kinkkisenkin tilanteen saa laukeamaan, kun löytää sopivan läpän. Hienohelmoista hynnelöistä ei opettajiksi ole. Kerran kieltenopettajakollegaltani oli pudonnut hame lattialle kesken tunnin kartoittajapoikien edessä. Hän oli tyynesti nostanut hameen ylös, kiinnittänyt sen hakaneulalla ja jatkanut tuntia. Haavikkoa mukaellen parodiaa ei ole, me teemme sen itse. 

Minun helmasyntini oppitunneilla on eksyä aiheesta. Usein alan kertoa aamulla ensimmäiseksi, mitä ole lehdestä lukenut - tai kommentoin vaikkapa edellisyön pikkuleijonien peliä. "Ai seuraatko sinäkin jääkiekkoa?" joku kysyy hämmästyneenä. Viime viikolla eräs poika uteli, mikä merkki minulla on tatuoituna käsivarteen. Vastasin: "Se on Roosa nauha -tunnus. Otin sen silloin, kun sain terveen paperit rintasyöpähoitojen jälkeen. Haluan viestiä kaikille, että syövästäkin voi parantua." Syvä hiljaisuus. Kukaan ei kommentoinut. Minun ihmisyyteeni kuuluu olla avoin ja kertoa, että minulla on elämä luokan ulkopuolellakin. Usein palautteisiin opiskelijat kirjoittavat, "että sinä kerrot aina hyviä juttuja!"

Tuo 19 vuoden rupeama opettajankouluttajana kehitti työtäni todella paljon. Olen kiitollinen ilmaisesta laadukkaasta koulutuksesta  ja vertaistuesta. Vaikka joskus oli raskasta lukea tuntisuunnitelmia ja käydä pitkiä palautekeskusteluja, jäin kuitenkin voiton puolelle. Eikä ammattikouluharjoittelu karkottanut meiltä opettajia - vaan päinvastoin. Kollegojani KKY:ssä ovat AO:ssa harjoitelleet Heidi, Laurat,Tea-Marisa, Minnat, Tanja, Tuuli, Terhi... On hyvä jäädä joskus eläkkeelle, kun tietää äikänopetuksen olevan hyvissä käsissä.