Meillä opettajilla on onni saada työnantajan tarjoamaa koulutusta viisi päivää vuodessa. Kun rahaa ei ole, ei saa enää mennä oman alan koulutuksiin. On tyydyttävä siihen, mitä ylhäältä annetaan. Menneinä vuosina Äidinkielen opettajain liiton foorumi ja talvipäivät olivat juuri sitä yhteisöllistä ja korkeatasoista koulutusta, josta nautin. Sain kuunnella maan eturivin kirjailijoita, yliopistojen johtavia pedagogeja ja media-alan vaikuttajia: Reetta Rätyä, Risto Uimosta, Kirsi Kunnasta, Rosa Liksomia, Heidi Köngästä, Minna-Riitta Luukkaa, Aino Suholaa, Riitta Uosukaista... Parasta antia olivat keskustelut illanvietoissa kollegojen kanssa. Oli niin lohdullista tajuta, että painimme samojen ongelmien kanssa arjen koulutyössä. Se oli parasta mentorointia, mitä tiedän.
Tänään olin oman kouluni kehittämispäivässä. Olin päättänyt, etten suutani avaa, mutta ihan lopuksi oli pakko. Hillitsin sentään itseni koko päivän, ja tilaisuuden viimeinen kysymys oli minun. Se oli ihan "sairaan siisti" - käyttääkseni viimeisen esiintyjän omia sanoja.
Lukioissa käytössä olevan äidinkielen ja kirjallisuuden Särmä-kirjasarjan parin kurssivihkon lopussa on yhden aukeaman levyinen termien kooste. Esimerkiksi kakkoskurssin vihossa on Kielioppitaivas. Siinä tähtien joukossa on esimerkiksi referointi, sidossuhde, morfeemi, pohjateksti, kongruenssi, koheesio, linqua franca, sosiaalinen murre, nollapersoona, rektio jne. Tänään minä tein esityksiä kuunnellessani Kehityspäivän termitaivaan.
digitalisaatio * robotiikka * esineiden internet * IHA * SOTE * reformi * dialogi * perusprosessien tehostaminen * passion * dösä * loppupeleissä * pedagoginen tulokulma * what ever * lähtökohtaisesti * push * pull * yksilöllinen polku * fieldi * reflektointi * stressi * mentorointi * osaamisperustaisuus * knowing * doing * behaving * metakognitiivinen * polarisointi * analyyttinen päättelykyky * x + y mallit * asiakas * kärkihanke * mekanismi * todennetun osaamisen rekisteri * TUTKE * Oiva * tulosohjauspilotti * rapautuminen * kysyntälähtöinen * tarjontalähtöinen * Rake-toimenpideohjelma * biotalous * TEM * visio * tuottavuus- ja tehokkuusloikka * tulosalue ajoneuvot * eMaailma * MOOC * PLN * PLE * * * * * * * * * * * * * * * *
Tuon termitykityksen jälkeen olin ihan pyörällä päästäni, samoin moni kollega. On sellainen olo, etten osaa kehittää enää mitään - olen vain surkea ja täysin epäonnistunut opettaja. Kun en ollut syttynyt liekkeihin graafisen yto-ryhmää opettaessani, niin mahalaskuhan siitä tuli. Kurssin sai läpi vain kuusi 22 opiskelijasta. En myöskään ymmärtänyt käydä hakemassa poloisia lapsukaisia kotoa, kun ei heitä oppitunneille ilmaantunut. Täysin väärin toimittu.
Mutta oli siellä jotakin virkistävää ja mieltä ylentävääkin kuultavaa: entisen oppilaani Musa Jallowin & Lauran esitys amisbarometrista (SAKKI RY. ) ja sitten Tekniikan yksikönjohtajan Markku Tarvaisen ja yto-opettajan Katriina Vikströmin kommenttipuheenvuorot.
Voi, kuinka minä kaipaankaan niitä ÄOL:n koulutuksia! Kun Jyväskylä on yliopistokaupunki, niin meillähän olisi kaikki mahdollisuudet kutsua Opettajainkoulutuslaitoksen didaktikkoja ja pedagojeja sekä eri alojen professoreita kertomaan kukin oman alansa uusimmista tutkimuksista ja käytännön sovelluksista. Aamulla voisi olla se pakollinen ajankohtaiskatsaus säästöistä, muutoksista ja uhkakuvista. Sitten jakaannuttaisiin aineryhmittäin ja ammattialoittain kuulemaan uusinta evankeliumia. Varattaisiin aikaa keskustelulle - siitähän se kaivattu yhteisöllisyyskin voisi alkaa versoa.
Kun opiskelijat tekevät viitoskurssilla elokuva-arvostelun, lähes jokainen panee loppuun, kuinka monta tähteä antaisi filmille. Minä suon kokonaisen yhden tähden * siitä, mitä tänään jäi käteen.
maanantai 25. tammikuuta 2016
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Työn orjat sorron yössä (Mihin AY-liikettä tarvitaan, osa 2)
Sanotaan, että maailma muuttuu, eivätkä kaikki pysy muutoksessa mukana. On kuitenkin asioita, jotka eivät ikinä muutu. Ammattikoulumaailmassa yksi kiveen hakattu asia on opettajien palkkaliitteet. Vuoden 1996 jälkeen ei ole ollut olemassa Keski-Suomen keskusammattikoulua, mutta meille 1980-luvulla taloon työhön otetuille opettajille maksetaan palkka edelleen opettajien virkaehtosopimuksen nelosliitteen mukaan, vaikka osalla työtehtävät ovat muuttuneet.
Tyhmyydestä sakotetaan. Kun me yli-innokkaat lehtorit vuonna 2001 lupauduimme kahden tutkinnon opettajiksi, emme juuri palkkaamme kyselleet - eikä meille myöskään työnantaja tarjonnut lukiokurssien opettamisesta korkeampaa palkkaa. Kun EU-rahoitteinen kokeilu loppui, ja kaksoitutkintojärjestelmä vakiintui pysyväksi käytänteeksi, heräsimme Ruususen unesta. Aloimme kysellä, miksi emme saa samaa palkkaa kuin lukioissa.
Otimme yhteyttä luottamusmiehiin ja teimme aloitteita OAJ:n alaiseen AO:hon (Ammatilliset opettajat ry.) Minä kirjoittelin Keskisuomalaisen mielipidepalstalle kipakoita tekstejä, joista ay-aktiivitoverit kimpaantuivat. Keskustelimme, keskustelimme ja keskustelimme. Mitään ei tapahtunut. "Voi, voi, kun teille maksetaan juuri oikeaa OVTES:n mukaista palkkaa! Ei voi mitään!" Työnantaja ja luottamusmiehemme olivat samaa mieltä. Jopa silloinen OAJ Keski-Suomen puheenjohtaja nuhteli vastineessaan mielipidekirjoitukseeni Ksml:ssa meitä tyhmiä opettajia. Hänen mukaansa "ei olisi pitänyt suostua tehtävään ennen palkasta sopimista."
Kaksoistutkintolaisten opettaminen on ollut meistä kaikista haasteellista, mukavaa ja palkitsevaa. Emme ole katuneet päätöstämme. Ehkä juuri työn mielekkyyden vuoksi olemme jaksaneet uupumatta tässä hullunmyllyssä. Mikäli emme tuolloin olisi ryhtyneet työhön, olisivat lukiot kyllä kaapanneet opiskelijat. Silloin työnantajan olisi pitänyt maksaa lukioliitteen mukaista palkkaa kaikille, ja nuo nyt noin 400 opiskelijan tunnit olisivat ammattiopistolta pois. Meidän matalapalkkaisten hölmöläisten selkänahasta työnantaja on netonnut vuosina 2010 - 2015 satojatuhansia euroja!
Vuonna 2010 Jyväskylän lukiot liitettiin koulutuskuntayhtymään. Tuolloin meillä oli sama työnantaja, sama pätevyys, sama työ - mutta eri palkka. Yritimme toki neuvotella asiasta useita kertoja - ilman tulosta. Eniten meitä on järkytti se, että eräs tuolloinen luottamushenkilö oli samaa mieltä työnantajan kanssa. Hän saapui kutsumatta neuvotteluumme ja ojensi KKY:n johtajalle paperin, jossa todisteltiin, että OVTES:n mukainen palkka on meille juuri oikea. Tuohon eleeseen päättyi yksi vaihe taistelussamme. Kun huomasimme, ettei apua tule edes omilta, kantelimme kollegani kanssa asiasta oikeuskanslerille. Vastaus saapui 11.9.2014, ja se oli meille myönteinen. Kyse oli ilmiselvästä syrjinnästä: Opettajan sijoituspaikka ei voi olla palkkauksen peruste, vaan palkka määräytyy työtehtävän mukaan. On olemassa niin sanottua pakottavaa oikeutta, joka ylittää OVTES:n määräykset. Työnantajan olisi pitänyt korjata palkkaero kohtuullisessa ajassa siitä tiedon saatuaan.
Helmikuussa 2015 työnantaja ryhtyi vastatoimiin. Pyytämättä ja tilaamatta meidän viiden kt-opettajan palkka siirrettiin lukioliitteeseen. Sitten työnantaja tempaisi tuulesta 50 %:n säännön: vain niille opettajille maksetaan lukion palkkaa, joilla on yli puolet opetuksesta lukion kursseja. Tiesimme heti, miten käy. Tänä lukuvuonna meistä vain neljälle maksetaan lukion palkkaa. Hajoita ja hallitse -periaate tietää sitä, että ensi lukuvuonna lukion kursseja joutuvat opettamaan kaikki kynnelle kykenevät! Se merkitsee, että vuosisuunnittelu vaikeutuu. Opettajat juoksevat kieli vyön alla neljän eri toimipisteen välillä. Eniten säännöstä kärsivät opiskelijat: joka kurssilla vaihtuu opettaja. Kyse on ilmeisesti vain sarvikuonomaisesta työntekijöiden kyykyttämisestä. Opiskelijan etu näkyy vain juhlapuheissa ja strategisissa fraaseissa.
Paljon on virrannut vettä Tourujoessa, mutta palkkakiista on vielä vaiheessa. Apulaisoikeuskanslerin ratkaisujen jälkeen OAJ neuvotteli jälleen asiasta - tuloksetta. Meidän odottavien aika on välillä käynyt pitkäksi. On tuntunut siltä, ettei asia etene eikä mitään tapahdu. Vihdoin kaksi viikkoa sitten asianajotoimisto lähetti työnantajalle kanteen. Yksi etappi on saavutettu.
Tätä kirjoittaessani olen kuullut puskaradiosta, että palkkariitamme menee käräjäoikeuteen. Työnantaja ei suostu sovitteluun. Niinpä edessä on vuosien oikeuskäsittely valituksineen. Veronmaksajien rahoja voisi ehkä käyttää kky:ssä hyödyllisemminkin - vaikkapa opetukseen. Olen lukenut FINLEXIÄ näinä vuosina paljon. Kuntalaissa sanotaan, että myös kuolinpesä on oikeutettu takautuviin palkkasaataviin. Niinpä olen ilmoittanut lapsilleni, että jos kupsahdan, ennen kuin ylimmän oikeusasteen päätös on tullut, niin "muistakaa, että teillä on saatavia koulutuskuntayhtymästä!" Saman sanoin kky:n johtajallekin. Hän ei kommentoinut.
Kevät keikkuen tulevi. Näillä mennään kohti raastupaa. Päätän kunniakkaasti urani oikeudessa. Luotan kuitenkin siihen, että OAJ ja hyvä asianajaja kääntävät jutun meidän voitoksemme! Vai voiko oikeuskansleri olla väärässä?
Tyhmyydestä sakotetaan. Kun me yli-innokkaat lehtorit vuonna 2001 lupauduimme kahden tutkinnon opettajiksi, emme juuri palkkaamme kyselleet - eikä meille myöskään työnantaja tarjonnut lukiokurssien opettamisesta korkeampaa palkkaa. Kun EU-rahoitteinen kokeilu loppui, ja kaksoitutkintojärjestelmä vakiintui pysyväksi käytänteeksi, heräsimme Ruususen unesta. Aloimme kysellä, miksi emme saa samaa palkkaa kuin lukioissa.
Otimme yhteyttä luottamusmiehiin ja teimme aloitteita OAJ:n alaiseen AO:hon (Ammatilliset opettajat ry.) Minä kirjoittelin Keskisuomalaisen mielipidepalstalle kipakoita tekstejä, joista ay-aktiivitoverit kimpaantuivat. Keskustelimme, keskustelimme ja keskustelimme. Mitään ei tapahtunut. "Voi, voi, kun teille maksetaan juuri oikeaa OVTES:n mukaista palkkaa! Ei voi mitään!" Työnantaja ja luottamusmiehemme olivat samaa mieltä. Jopa silloinen OAJ Keski-Suomen puheenjohtaja nuhteli vastineessaan mielipidekirjoitukseeni Ksml:ssa meitä tyhmiä opettajia. Hänen mukaansa "ei olisi pitänyt suostua tehtävään ennen palkasta sopimista."
Kaksoistutkintolaisten opettaminen on ollut meistä kaikista haasteellista, mukavaa ja palkitsevaa. Emme ole katuneet päätöstämme. Ehkä juuri työn mielekkyyden vuoksi olemme jaksaneet uupumatta tässä hullunmyllyssä. Mikäli emme tuolloin olisi ryhtyneet työhön, olisivat lukiot kyllä kaapanneet opiskelijat. Silloin työnantajan olisi pitänyt maksaa lukioliitteen mukaista palkkaa kaikille, ja nuo nyt noin 400 opiskelijan tunnit olisivat ammattiopistolta pois. Meidän matalapalkkaisten hölmöläisten selkänahasta työnantaja on netonnut vuosina 2010 - 2015 satojatuhansia euroja!
Vuonna 2010 Jyväskylän lukiot liitettiin koulutuskuntayhtymään. Tuolloin meillä oli sama työnantaja, sama pätevyys, sama työ - mutta eri palkka. Yritimme toki neuvotella asiasta useita kertoja - ilman tulosta. Eniten meitä on järkytti se, että eräs tuolloinen luottamushenkilö oli samaa mieltä työnantajan kanssa. Hän saapui kutsumatta neuvotteluumme ja ojensi KKY:n johtajalle paperin, jossa todisteltiin, että OVTES:n mukainen palkka on meille juuri oikea. Tuohon eleeseen päättyi yksi vaihe taistelussamme. Kun huomasimme, ettei apua tule edes omilta, kantelimme kollegani kanssa asiasta oikeuskanslerille. Vastaus saapui 11.9.2014, ja se oli meille myönteinen. Kyse oli ilmiselvästä syrjinnästä: Opettajan sijoituspaikka ei voi olla palkkauksen peruste, vaan palkka määräytyy työtehtävän mukaan. On olemassa niin sanottua pakottavaa oikeutta, joka ylittää OVTES:n määräykset. Työnantajan olisi pitänyt korjata palkkaero kohtuullisessa ajassa siitä tiedon saatuaan.
Helmikuussa 2015 työnantaja ryhtyi vastatoimiin. Pyytämättä ja tilaamatta meidän viiden kt-opettajan palkka siirrettiin lukioliitteeseen. Sitten työnantaja tempaisi tuulesta 50 %:n säännön: vain niille opettajille maksetaan lukion palkkaa, joilla on yli puolet opetuksesta lukion kursseja. Tiesimme heti, miten käy. Tänä lukuvuonna meistä vain neljälle maksetaan lukion palkkaa. Hajoita ja hallitse -periaate tietää sitä, että ensi lukuvuonna lukion kursseja joutuvat opettamaan kaikki kynnelle kykenevät! Se merkitsee, että vuosisuunnittelu vaikeutuu. Opettajat juoksevat kieli vyön alla neljän eri toimipisteen välillä. Eniten säännöstä kärsivät opiskelijat: joka kurssilla vaihtuu opettaja. Kyse on ilmeisesti vain sarvikuonomaisesta työntekijöiden kyykyttämisestä. Opiskelijan etu näkyy vain juhlapuheissa ja strategisissa fraaseissa.
Paljon on virrannut vettä Tourujoessa, mutta palkkakiista on vielä vaiheessa. Apulaisoikeuskanslerin ratkaisujen jälkeen OAJ neuvotteli jälleen asiasta - tuloksetta. Meidän odottavien aika on välillä käynyt pitkäksi. On tuntunut siltä, ettei asia etene eikä mitään tapahdu. Vihdoin kaksi viikkoa sitten asianajotoimisto lähetti työnantajalle kanteen. Yksi etappi on saavutettu.
Tätä kirjoittaessani olen kuullut puskaradiosta, että palkkariitamme menee käräjäoikeuteen. Työnantaja ei suostu sovitteluun. Niinpä edessä on vuosien oikeuskäsittely valituksineen. Veronmaksajien rahoja voisi ehkä käyttää kky:ssä hyödyllisemminkin - vaikkapa opetukseen. Olen lukenut FINLEXIÄ näinä vuosina paljon. Kuntalaissa sanotaan, että myös kuolinpesä on oikeutettu takautuviin palkkasaataviin. Niinpä olen ilmoittanut lapsilleni, että jos kupsahdan, ennen kuin ylimmän oikeusasteen päätös on tullut, niin "muistakaa, että teillä on saatavia koulutuskuntayhtymästä!" Saman sanoin kky:n johtajallekin. Hän ei kommentoinut.
Kevät keikkuen tulevi. Näillä mennään kohti raastupaa. Päätän kunniakkaasti urani oikeudessa. Luotan kuitenkin siihen, että OAJ ja hyvä asianajaja kääntävät jutun meidän voitoksemme! Vai voiko oikeuskansleri olla väärässä?
perjantai 1. tammikuuta 2016
Minä suvakki
Olen ollut suvakki jo ennen, kuin tuo uudissana ilmaantui suomen kieleen vuonna 2015. Koska olen lempeä anarkisti ja kapinallinen, en ole ikinä voinut suvaita minkäänlaista syrjintää. Iisalmen tyttölyseo omalta osaltaan lietsoi kapinahenkeäni: kun koulun aatemaailma oli äärioikeistolainen, se nostatti vastarintaa. Kaikki muut paitsi Maalaisliitto ja Kokoomus olivat ei-toivottuja aatesuuntia. Kirkkoon kuuluminen oli selviö. Me teinikunnassa yritimme revitellä ja herättää kohua - tosin kovin iisisti. Aina meidät ruotuun saatiin - jos ei muuten, niin uhattiin koulusta erottamisella.
Neekereihin tutustuin jo 1950-luvulla. Luit ihan oikein: neekereihin! Kansakoulussa eka luokan lukukirjana oli Martti Haavion Kultainen Aapinen. Teoksessa on n-kirjaimen kohdalla kuva sysimustasta miehestä, joka lähteen ääreessä huuhtelee kasvojaan ja alla on teksti "Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan." Myöhemmin kirjassa on runo Heikki ja neekeri, jossa kerrotaan, miten silloin kun Heikillä on yö, niin neekeri hyppii palmupuussa ja banaaneita syö. Minulle neekeri-sana muuttui kielteiseksi vasta 1990-luvulla, kun siitä minua muistutettiin. Joskus sanoin ihaillen katukahvilassa niin Jyväskylässä kuin Ingolstadtissakin:"Hui, miten komea neekeri!" Tällöin seurassani olleet lapset, miniä tai jopa lapsenlapset hyssyttivät minut hiljaiseksi.
Keski-Suomen keskusammattikoulussa oli 1980-luvulla namibialaisia opiskelijoita - ihan oikeita neekereitä. Heidät oli valtion kustannuksella roudattu Suomeen opiskelemaan puhelinasentajiksi. Pojat asuivat Kristillisellä opistolla ja saivat pientä päivärahaa, joka muistaakseni oli 500 markkaa kuussa. Kun eka raha tuli, kaikki kolme marssivat kultakaupaan ja ostivat koko rahalla kellot. Naisten parissa noilla opiskelijoilla oli niin hyvä menekki, etteivät he ehtineet opiston iltaseuroihinkaan - vaikka olisi pitänyt. Olisihan entisten pakanoiden tullut osoittaa kiitollisuuttaan käännyttäjilleen. Nuo pojat olivat iloisia velikultia ja tasoittivat osaltaan tietä erilaisten opiskelijoiden kohtaamiseen.
Myöhemmin minulla on ollut huikea kirjo eri aatteita tunnustavia opiskelijoita. Itse erosin kirkosta 1977 enkä koskaan ole kuulunut mihinkään poliittiseen puolueeseen. Niinpä olen saanut hulvattomasti haukkua kaikkia - ja sen olen tehnyt. Vaalien aikaan on ollut erityisen mieluista käsitellä lukion neloskurssilla vaikuttavaa kielenkäyttöä vaalimainonnan avulla. Opiskelijat innostuivat aiheesta esimerkiksi keväällä 2015 niin, että käytimme argumentaatioanalyysiin paljon enemmän aikaa, kuin olin suunnitellut. Paljastui, etteivät nykypäivän 17 - 18-vuotiaat ole kovin kiinnostuneita politiikasta. Kotitehtävänä vaalimainonnan seuraaminen kuitenkin sai monen edes vähän ajattelemaan asioita. Huomattiin vaikkapa se, miten paljon yhteistä eri puolueiden ohjelmissa on. Kaikki haluavat kaikille kaikkea hyvää! Opettajan havainto oli, että nuorelle äänestäjälle tärkeämpää on ehdokkaan tunnettuus kuin ideologia. Sääli.
Pidän luottamuksen osoituksena sitä, että opiskelijat hyvin avoimesti kirjoittavat teksteissään intiimeistäkin asioista. Viime talvena kaksi transseksuaalia kertoi ensimmäisenä minulle erilaisuudestaan. Toinen kirjoitti pitkän kirjeen ja kyseli neuvoja, miten hän ilmaisi asian muille opettajille. Rohkaisin tyttöä ja sitten totesin:" Uskalsithan sinä minullekin avautua." Opiskelija vastasi:"No, kun sinusta tietää, ettet sä kauhistu vaan ymmärrät." Parempaa palautetta tuskin voisin saada.
Opiskelijoiden kirjoitelmista usein paljastuu kotitausta: joku on demarikodista, toinen kunnon kepulainen ja kolmas viherpiipertäjä. Vakaumukseni on ehdoton: en ikinä paljasta omaa kantaani, vaikka kuinka persut pelottavat ja kokkarit kauhistuttavat. Annan hylsyjä ja kiitettäviä suoritusten mukaan - en vähennä pisteitä mielipiteistä. Muutaman kerran olen joutunut antamaan palautetta: kannattaa ehkä miettiä, ennen kuin kirjoittaa yo-kokeessa ihailevansa yli kaiken Hitleriä ja toivovansa samanlaista messiasta ratkaisemaan esimerkiksi pakolaisongelmaa!
Joskus opiskelijat ovat kysyneet, ketä äänestin. Olen ihan rehellisesti vastannut:"Tottakai vasemmistoa. Sydämeni on vasemmalla puolella!" Reaktio on yleensä ihmetys. Moni on luullut minun olevan oikeistolainen. Perusteluna on se, etten "näytä" vassarilta. Kun kysyn, miksi en, saan vastaukseksi ulkonäköön liittyviä kommentteja:"Sä meikkaat. Sullon rakennekynnet. Sullon hienoja vaatteita. Sä matkustelet ulkomailla." Pitäisikö vasemmistolaisen ihmisen olla säkkiin ja tuhkaan pukeutuva spurgu, joka hoilottaa kaiken aikaa Kansainvälistä? Arvot liittyvät ihan muihin asioihin kuin ulkoiseen habitukseen.
Uskonnolliset ideologiat ovat joskus vaikea pala. Viime keväänä lestadiolaistyttö säntäsi ulos luokasta, kun kerroin näyttäväni tunnin lopuksi pari pätkää Pohjantähdestä. Neito odotti minua käytävässä tunnin jälkeen ja sanoi:"Voin lukea sen kirjan, mutta en voi katsoa elokuvaa!" Kysyin "miksi" enkä saanut vastausta - kuten en kolmeenkymmeneen vuoteen. Onneksi näitä ahdistuneita nuoria on yhä vähemmän. Lähes kaikki lestadiolaisnuoret hyväksyvät koulun opetukseen kuuluvat mediatekstit. Hyvä näin, sillä uudessa äikän yo-kokeessa saattaa tulla tehtävä, jossa on analysoitava esimerkiksi draaman katkelmaa. Silloin on ihan pakko katsoa se klippi - oikotietä onneen ei ole.
Minulle erittäin tärkeä kirja on ollut Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Se on huikeaa lyyristä kerrontaa, jossa sisältö puhuu puolestaan. Kyynelehdin, kun luin nuoren äidin ahdistuksesta monien raskauksien keskellä. Minulla on ollut useita tuskin aikuistuneita tyttöjä, jotka ovat suorittaneet yo-kokeet synnytysten ohessa tai heti jälkeen. Olen aina yrittänyt ymmärtää - mutta vaikeaa se on ollut. Miksi uskonto alistaa naisen synnytyskoneeksi? Mielipiteistäni huolimatta olen vaiennut ja yrittänyt rohkaista suorittamaan opinnot loppuun. On ollut masentavaa joskus parin vuoden kuluttua tavata yo-kotiäiti työntämässä kahta lasta rattaissa vatsa pystyssä.
Homoja ja lesboja olen tuntenut aina, joten hyväksyminen ei ole tuottanut vaikeuksia. Jo omassa kotikylässäni körttiläisen Ylä-Savon sydämessä eli miespari. Yhtäkkiä vain Joonan - yksinäisen vanhanpojan - huusholliin ilmaantui työmies ja jäi pysyvästi. Mummot kuiskuttelivat ja varmaan paheksuivatkin, mutta ääneen en muista kenenkään heitä moitiskelleen. Lyyti-mummo totesi:"Jokkaene on aatuas uskossaan!" Sanonta koski kaikkia aatteita. Ehkä sieltä sain ymmärryksen hyväksyä ihmiset sellaisina, kuin he ovat vikoineen ja puutteineen.
Olen monta kertaa saanut maksaa rehellisyydestäni. Minua on valistettu, ettei Pekka Haavisto ole sopiva presidentiksi, pakolaisia ei tänne tarvita eikä uskonnottomuus ole hyve. Tuomitsijoina ovat olleet sievistelevät hupsut ja hurskastelevat hirviöt. He ovat niitä ihmisiä, jotka tietävät, miten kuuluu oikeaoppisesti elää. On pysyttävä kiltisti kulissien takana ja oltava samaa mieltä keskustelukumppanin kanssa. Kaikki poikkeva on pelottavaa: eri rodut, sukupuolinen suuntautuminen, uskonnot, poliittiset aatteet. Nykypäivän ihmisiltä ovat elämänarvot kadoksissa. Vai mistä kertoo se, että yksi muodikkaimmista uusista ammateista on life coach eli elämätapavalmentaja? Olisi kiinnostavaa tietää, mitä tuollainen tyyppi oikeasti tekee. Entä keitä ovat ne, joiden on turvauduttava valmentajien apuun, jotta osaisivat elää?
Vuonna 2016 me suomalaiset joudumme yhä enemmän suvaitsemaan. Emme voi piilottaa päätä pensaaseen, vaikka kuinka mieli tekisi. Jokainen kohtaa päiväkodissa, koulussa, työpaikalla ja ihan naapurissa erilaisia ihmisiä. Uskallanko toivoa, että asenteemme suvakoituvat? Avuksi suosittelen jälleen kirjallisuutta. Umayya Abu-Hannan teos Alienin silmin kertoo, miltä me näytämme maahanmuuttajan silmin. Kirja järkyttää ja koskettaa; siitä saa taatusti parempaa elämäntapavalmennusta kuin life coachilta - ja ihan ilmaiseksi! Onnellista uutta vuotta meille kaikille!
Neekereihin tutustuin jo 1950-luvulla. Luit ihan oikein: neekereihin! Kansakoulussa eka luokan lukukirjana oli Martti Haavion Kultainen Aapinen. Teoksessa on n-kirjaimen kohdalla kuva sysimustasta miehestä, joka lähteen ääreessä huuhtelee kasvojaan ja alla on teksti "Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan." Myöhemmin kirjassa on runo Heikki ja neekeri, jossa kerrotaan, miten silloin kun Heikillä on yö, niin neekeri hyppii palmupuussa ja banaaneita syö. Minulle neekeri-sana muuttui kielteiseksi vasta 1990-luvulla, kun siitä minua muistutettiin. Joskus sanoin ihaillen katukahvilassa niin Jyväskylässä kuin Ingolstadtissakin:"Hui, miten komea neekeri!" Tällöin seurassani olleet lapset, miniä tai jopa lapsenlapset hyssyttivät minut hiljaiseksi.
Keski-Suomen keskusammattikoulussa oli 1980-luvulla namibialaisia opiskelijoita - ihan oikeita neekereitä. Heidät oli valtion kustannuksella roudattu Suomeen opiskelemaan puhelinasentajiksi. Pojat asuivat Kristillisellä opistolla ja saivat pientä päivärahaa, joka muistaakseni oli 500 markkaa kuussa. Kun eka raha tuli, kaikki kolme marssivat kultakaupaan ja ostivat koko rahalla kellot. Naisten parissa noilla opiskelijoilla oli niin hyvä menekki, etteivät he ehtineet opiston iltaseuroihinkaan - vaikka olisi pitänyt. Olisihan entisten pakanoiden tullut osoittaa kiitollisuuttaan käännyttäjilleen. Nuo pojat olivat iloisia velikultia ja tasoittivat osaltaan tietä erilaisten opiskelijoiden kohtaamiseen.
Myöhemmin minulla on ollut huikea kirjo eri aatteita tunnustavia opiskelijoita. Itse erosin kirkosta 1977 enkä koskaan ole kuulunut mihinkään poliittiseen puolueeseen. Niinpä olen saanut hulvattomasti haukkua kaikkia - ja sen olen tehnyt. Vaalien aikaan on ollut erityisen mieluista käsitellä lukion neloskurssilla vaikuttavaa kielenkäyttöä vaalimainonnan avulla. Opiskelijat innostuivat aiheesta esimerkiksi keväällä 2015 niin, että käytimme argumentaatioanalyysiin paljon enemmän aikaa, kuin olin suunnitellut. Paljastui, etteivät nykypäivän 17 - 18-vuotiaat ole kovin kiinnostuneita politiikasta. Kotitehtävänä vaalimainonnan seuraaminen kuitenkin sai monen edes vähän ajattelemaan asioita. Huomattiin vaikkapa se, miten paljon yhteistä eri puolueiden ohjelmissa on. Kaikki haluavat kaikille kaikkea hyvää! Opettajan havainto oli, että nuorelle äänestäjälle tärkeämpää on ehdokkaan tunnettuus kuin ideologia. Sääli.
Pidän luottamuksen osoituksena sitä, että opiskelijat hyvin avoimesti kirjoittavat teksteissään intiimeistäkin asioista. Viime talvena kaksi transseksuaalia kertoi ensimmäisenä minulle erilaisuudestaan. Toinen kirjoitti pitkän kirjeen ja kyseli neuvoja, miten hän ilmaisi asian muille opettajille. Rohkaisin tyttöä ja sitten totesin:" Uskalsithan sinä minullekin avautua." Opiskelija vastasi:"No, kun sinusta tietää, ettet sä kauhistu vaan ymmärrät." Parempaa palautetta tuskin voisin saada.
Opiskelijoiden kirjoitelmista usein paljastuu kotitausta: joku on demarikodista, toinen kunnon kepulainen ja kolmas viherpiipertäjä. Vakaumukseni on ehdoton: en ikinä paljasta omaa kantaani, vaikka kuinka persut pelottavat ja kokkarit kauhistuttavat. Annan hylsyjä ja kiitettäviä suoritusten mukaan - en vähennä pisteitä mielipiteistä. Muutaman kerran olen joutunut antamaan palautetta: kannattaa ehkä miettiä, ennen kuin kirjoittaa yo-kokeessa ihailevansa yli kaiken Hitleriä ja toivovansa samanlaista messiasta ratkaisemaan esimerkiksi pakolaisongelmaa!
Joskus opiskelijat ovat kysyneet, ketä äänestin. Olen ihan rehellisesti vastannut:"Tottakai vasemmistoa. Sydämeni on vasemmalla puolella!" Reaktio on yleensä ihmetys. Moni on luullut minun olevan oikeistolainen. Perusteluna on se, etten "näytä" vassarilta. Kun kysyn, miksi en, saan vastaukseksi ulkonäköön liittyviä kommentteja:"Sä meikkaat. Sullon rakennekynnet. Sullon hienoja vaatteita. Sä matkustelet ulkomailla." Pitäisikö vasemmistolaisen ihmisen olla säkkiin ja tuhkaan pukeutuva spurgu, joka hoilottaa kaiken aikaa Kansainvälistä? Arvot liittyvät ihan muihin asioihin kuin ulkoiseen habitukseen.
Uskonnolliset ideologiat ovat joskus vaikea pala. Viime keväänä lestadiolaistyttö säntäsi ulos luokasta, kun kerroin näyttäväni tunnin lopuksi pari pätkää Pohjantähdestä. Neito odotti minua käytävässä tunnin jälkeen ja sanoi:"Voin lukea sen kirjan, mutta en voi katsoa elokuvaa!" Kysyin "miksi" enkä saanut vastausta - kuten en kolmeenkymmeneen vuoteen. Onneksi näitä ahdistuneita nuoria on yhä vähemmän. Lähes kaikki lestadiolaisnuoret hyväksyvät koulun opetukseen kuuluvat mediatekstit. Hyvä näin, sillä uudessa äikän yo-kokeessa saattaa tulla tehtävä, jossa on analysoitava esimerkiksi draaman katkelmaa. Silloin on ihan pakko katsoa se klippi - oikotietä onneen ei ole.
Minulle erittäin tärkeä kirja on ollut Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Se on huikeaa lyyristä kerrontaa, jossa sisältö puhuu puolestaan. Kyynelehdin, kun luin nuoren äidin ahdistuksesta monien raskauksien keskellä. Minulla on ollut useita tuskin aikuistuneita tyttöjä, jotka ovat suorittaneet yo-kokeet synnytysten ohessa tai heti jälkeen. Olen aina yrittänyt ymmärtää - mutta vaikeaa se on ollut. Miksi uskonto alistaa naisen synnytyskoneeksi? Mielipiteistäni huolimatta olen vaiennut ja yrittänyt rohkaista suorittamaan opinnot loppuun. On ollut masentavaa joskus parin vuoden kuluttua tavata yo-kotiäiti työntämässä kahta lasta rattaissa vatsa pystyssä.
Homoja ja lesboja olen tuntenut aina, joten hyväksyminen ei ole tuottanut vaikeuksia. Jo omassa kotikylässäni körttiläisen Ylä-Savon sydämessä eli miespari. Yhtäkkiä vain Joonan - yksinäisen vanhanpojan - huusholliin ilmaantui työmies ja jäi pysyvästi. Mummot kuiskuttelivat ja varmaan paheksuivatkin, mutta ääneen en muista kenenkään heitä moitiskelleen. Lyyti-mummo totesi:"Jokkaene on aatuas uskossaan!" Sanonta koski kaikkia aatteita. Ehkä sieltä sain ymmärryksen hyväksyä ihmiset sellaisina, kuin he ovat vikoineen ja puutteineen.
Olen monta kertaa saanut maksaa rehellisyydestäni. Minua on valistettu, ettei Pekka Haavisto ole sopiva presidentiksi, pakolaisia ei tänne tarvita eikä uskonnottomuus ole hyve. Tuomitsijoina ovat olleet sievistelevät hupsut ja hurskastelevat hirviöt. He ovat niitä ihmisiä, jotka tietävät, miten kuuluu oikeaoppisesti elää. On pysyttävä kiltisti kulissien takana ja oltava samaa mieltä keskustelukumppanin kanssa. Kaikki poikkeva on pelottavaa: eri rodut, sukupuolinen suuntautuminen, uskonnot, poliittiset aatteet. Nykypäivän ihmisiltä ovat elämänarvot kadoksissa. Vai mistä kertoo se, että yksi muodikkaimmista uusista ammateista on life coach eli elämätapavalmentaja? Olisi kiinnostavaa tietää, mitä tuollainen tyyppi oikeasti tekee. Entä keitä ovat ne, joiden on turvauduttava valmentajien apuun, jotta osaisivat elää?
Vuonna 2016 me suomalaiset joudumme yhä enemmän suvaitsemaan. Emme voi piilottaa päätä pensaaseen, vaikka kuinka mieli tekisi. Jokainen kohtaa päiväkodissa, koulussa, työpaikalla ja ihan naapurissa erilaisia ihmisiä. Uskallanko toivoa, että asenteemme suvakoituvat? Avuksi suosittelen jälleen kirjallisuutta. Umayya Abu-Hannan teos Alienin silmin kertoo, miltä me näytämme maahanmuuttajan silmin. Kirja järkyttää ja koskettaa; siitä saa taatusti parempaa elämäntapavalmennusta kuin life coachilta - ja ihan ilmaiseksi! Onnellista uutta vuotta meille kaikille!
lauantai 19. joulukuuta 2015
Lukemisen lumo
En voisi kuvitella elämää ilman kirjoja. Olen lukenut siitä lähtien, kun opin lukemaan. Oppikouluun pääsy avasi samalla ovet Iisalmen kaupunginkirjastoon. Kerralla sai lainata vain muutaman kirjan lasten ja nuorten osastolta. Onneksi kirjastonhoitaja sattui olemaan fiksu ja antoi minun siirtyä aikuisten puolen lainaajaksi, kun hän näki lukuintoni. Ahmin kirjoja niin, että koulunkäynti takkusi. Lomat olivat ihania aikoja, kun sai lukea itseään syyllistämättä aamusta iltaan.
"Miksi pitäisi lukea kirjoja, kun kaiken löytää täältä?" kysyi eräs tyttö äskettäin äikän ykköskurssin eka tunnilla ja naputti pinkkiä kännykkäänsä. Niinpä. Mitä elämyksiä älypuhelin tarjoaa? Raskasta metallia, aikuisviihdettä, höpö höpö -humppaa, Wikipedian kapea-alaista pintatietoa, shoppailua ja somekoukutusta. Pyysin kahta ykköskurssin ryhmää (60 opiskelijaa) kirjoittamaan nimettömänä paperille, mitä he toivovat ja pelkäävät lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelussa. Ensimmäistä kertaa urani aikana noin neljäsosa ilmoitti pelkäävänsä, että joutuu lukemaan pitkiä romaaneja ja kirjoittamaan pitkiä aineita. "Olen hidas lukija. En vain jaksa keskittyä kirjoihin. Ne on niin tylsiä. Niissä ei tapahdu mitään." ja "Miks pitää vääntää monta sivua tekstiä jostain ihan tyhmästä aiheesta kun vaikka ilmastonmuutos?"
Muutama poika ja tyttö oikein kehuskeli sillä, ettei ole ikinä lukenut ainuttakaan kirjaa - eikä aio lukea. Yläkoulun lukemisesta he olivat selvinneet Wikipediasta kopioimallaan juonitiivistelmällä. Vain muutama sanoi tutustuneensa jollakin tavalla (elokuvaklippi, opettajan lukema katkelma) Seitsemään veljekseen ja Kalevalaan. Monet yläkoulun opettajakollegat vahvistavat asian. Heidän mukaansa on käytettävä kaikki mahdolliset motivointikeinot, jotta nuoret tarttuisivat kirjaan. Olemme lukion opettajien kanssa pitäneet kiinni kirja/kurssi-suunnitelmasta. Tuntuu, että tuo tavoite alkaa pian karata käsistä. Kuusi opiskelijaa lopetti ykköskurssilla yhdistelmäopinnot; epäilen syyksi kirjakammoa. Kun romaanien esittelypäivä läheni, väki väheni.
Minulle lukeminen on aina liittynyt elämään. Muistan, miten poikaani imettäessäni luin Laila Hietamiehen Viipuri-sarjan, Christien dekkarit ensimmäisen yliopistovuoden syksyllä, venäläisiä klassikoita olen annostellut kepeämpien kirjojen väliin ja Doris Lessingin ajoittanut kesään. Viime kesäni urakoin Donna Tarttin Tiklin. Mieleni minun tekisi viettää useampia kuukausia etelän lämmössä - sitten eläkkeellä. Mutta mitä minä tekisin ilman kirjoja? Eräs kaunokirjallisuutta harrastava ystäväni oli lähes kaksi kuukautta Aurinkorannikolla. Hän kertoi, että pelastus olivat olleet E-kirjat. Niitä kuulemma alkaa olla saatavilla ihan hyvä valikoima.
Laskin, että yöpöydälläni on 11 kirjaa. Luen useaa kirjaa yhtä aikaa. Heidi Köngäksen Hertta ei oikein sytytä - kehuista huolimatta. Sen sijaan Eeva Joenpellon elämänkerta oli huikea, samoin Guilloun Sillanrakentajat-sarjan ensimmäiset osat. Riemastuttavin uutuus on ollut Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi. Siinä kerrotaan vanhusten rakkaudesta, rakastumisesta ja yhdessäolosta seitsenkymppisinä. Kun lähipiirissäni sattuu olemaan juuri samankaltainen kyyhkyläispari, on kuin seuraisin heidän tarinaansa ensin livenä ja sitten vielä kirjasta. Jouluksi olen säästänyt viime vuoden Finlandia-voittajan. Haluan perehtyä Valtosen teokseen rauhassa, pitkän kaavan mukaan nautiskellen. Tämänvuotinen voittajateos sekä Oksasen Norma jo odottavat.
Olen miettinyt, miten saisin lukiolaiset innostumaan kaunokirjallisuudesta. Oma kirjallisuuskiihkoni ei riitä, vaikka kuinka yritän perustella. Iloitsen aina, kun nuoret kertovat positiivisista lukukokemuksistaan. Onneksi heitäkin on, ja he ovat useimmiten tyttöjä. Viime vuosilta mieleen tulevat esimerkiksi Pirkko Saision Punainen erokirja (yllätys), Oksasen Puhdistus, Lehtolaisen dekkarit, Kyrön Mielensäpahoittajat, Hotakaisen novellit ja tietysti Potterit, joita on kiitetty. Eräs ryhmä valitsi luettavaksi Maria Peuran On rakkautes ääretön. He kuvasivat lukukokemusta inhottavaksi, raskaaksi ja vaikeaksi. "Mutta kun sellaista oikeesti tapahtuu, niin nyt tajuaa, miten väärin sellainen on." kommentoi yksi tytöistä. Insestistä kertova romaani oli ollut tunteisiin vahvasti vaikuttava, jopa raivoa herättänyt teos.
Työssäni näen yhä selvemmin lukemisen ja kirjoittamisen yhteyden. Ne, jotka lukevat kaunokirjallisuutta, menestyvät äidinkielen yo-kokeessa paremmin kuin "lukemattomat". Ei tunneilla ehdi koskaan analysoida kirjallisuutta niin paljon, kuin mieli tekisi. Maailma on muuttunut. Itse lukiolaisena luin paitsi pakolliset teokset, myös kaikki ne kirjat, joita opettajamme Lea Nikkinen osti ja toi meille kiertoon. Emmekä lukeneet vain kaunoa, kohuttu Pursiaisen Uusin testamenttikin kuuluin valikoimaan, Saarikosken runoista puhumattakaan. Mitä tapahtuu todella? kysyn nyt jouluna 2015. Jos lukeminen ei enää houkuta eikä lumoa, aika moni jää paljosta paitsi. Kirjallisuus on minulle ollut elämän tukipilari. Se on vienyt läpi vaikeiden aikojen - ja tuonut lisäarvoa hyviin aikoihin.
Hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta, blogini lukijat!
Rakkaudella, Maire
"Miksi pitäisi lukea kirjoja, kun kaiken löytää täältä?" kysyi eräs tyttö äskettäin äikän ykköskurssin eka tunnilla ja naputti pinkkiä kännykkäänsä. Niinpä. Mitä elämyksiä älypuhelin tarjoaa? Raskasta metallia, aikuisviihdettä, höpö höpö -humppaa, Wikipedian kapea-alaista pintatietoa, shoppailua ja somekoukutusta. Pyysin kahta ykköskurssin ryhmää (60 opiskelijaa) kirjoittamaan nimettömänä paperille, mitä he toivovat ja pelkäävät lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelussa. Ensimmäistä kertaa urani aikana noin neljäsosa ilmoitti pelkäävänsä, että joutuu lukemaan pitkiä romaaneja ja kirjoittamaan pitkiä aineita. "Olen hidas lukija. En vain jaksa keskittyä kirjoihin. Ne on niin tylsiä. Niissä ei tapahdu mitään." ja "Miks pitää vääntää monta sivua tekstiä jostain ihan tyhmästä aiheesta kun vaikka ilmastonmuutos?"
Muutama poika ja tyttö oikein kehuskeli sillä, ettei ole ikinä lukenut ainuttakaan kirjaa - eikä aio lukea. Yläkoulun lukemisesta he olivat selvinneet Wikipediasta kopioimallaan juonitiivistelmällä. Vain muutama sanoi tutustuneensa jollakin tavalla (elokuvaklippi, opettajan lukema katkelma) Seitsemään veljekseen ja Kalevalaan. Monet yläkoulun opettajakollegat vahvistavat asian. Heidän mukaansa on käytettävä kaikki mahdolliset motivointikeinot, jotta nuoret tarttuisivat kirjaan. Olemme lukion opettajien kanssa pitäneet kiinni kirja/kurssi-suunnitelmasta. Tuntuu, että tuo tavoite alkaa pian karata käsistä. Kuusi opiskelijaa lopetti ykköskurssilla yhdistelmäopinnot; epäilen syyksi kirjakammoa. Kun romaanien esittelypäivä läheni, väki väheni.
Minulle lukeminen on aina liittynyt elämään. Muistan, miten poikaani imettäessäni luin Laila Hietamiehen Viipuri-sarjan, Christien dekkarit ensimmäisen yliopistovuoden syksyllä, venäläisiä klassikoita olen annostellut kepeämpien kirjojen väliin ja Doris Lessingin ajoittanut kesään. Viime kesäni urakoin Donna Tarttin Tiklin. Mieleni minun tekisi viettää useampia kuukausia etelän lämmössä - sitten eläkkeellä. Mutta mitä minä tekisin ilman kirjoja? Eräs kaunokirjallisuutta harrastava ystäväni oli lähes kaksi kuukautta Aurinkorannikolla. Hän kertoi, että pelastus olivat olleet E-kirjat. Niitä kuulemma alkaa olla saatavilla ihan hyvä valikoima.
Laskin, että yöpöydälläni on 11 kirjaa. Luen useaa kirjaa yhtä aikaa. Heidi Köngäksen Hertta ei oikein sytytä - kehuista huolimatta. Sen sijaan Eeva Joenpellon elämänkerta oli huikea, samoin Guilloun Sillanrakentajat-sarjan ensimmäiset osat. Riemastuttavin uutuus on ollut Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi. Siinä kerrotaan vanhusten rakkaudesta, rakastumisesta ja yhdessäolosta seitsenkymppisinä. Kun lähipiirissäni sattuu olemaan juuri samankaltainen kyyhkyläispari, on kuin seuraisin heidän tarinaansa ensin livenä ja sitten vielä kirjasta. Jouluksi olen säästänyt viime vuoden Finlandia-voittajan. Haluan perehtyä Valtosen teokseen rauhassa, pitkän kaavan mukaan nautiskellen. Tämänvuotinen voittajateos sekä Oksasen Norma jo odottavat.
Olen miettinyt, miten saisin lukiolaiset innostumaan kaunokirjallisuudesta. Oma kirjallisuuskiihkoni ei riitä, vaikka kuinka yritän perustella. Iloitsen aina, kun nuoret kertovat positiivisista lukukokemuksistaan. Onneksi heitäkin on, ja he ovat useimmiten tyttöjä. Viime vuosilta mieleen tulevat esimerkiksi Pirkko Saision Punainen erokirja (yllätys), Oksasen Puhdistus, Lehtolaisen dekkarit, Kyrön Mielensäpahoittajat, Hotakaisen novellit ja tietysti Potterit, joita on kiitetty. Eräs ryhmä valitsi luettavaksi Maria Peuran On rakkautes ääretön. He kuvasivat lukukokemusta inhottavaksi, raskaaksi ja vaikeaksi. "Mutta kun sellaista oikeesti tapahtuu, niin nyt tajuaa, miten väärin sellainen on." kommentoi yksi tytöistä. Insestistä kertova romaani oli ollut tunteisiin vahvasti vaikuttava, jopa raivoa herättänyt teos.
Työssäni näen yhä selvemmin lukemisen ja kirjoittamisen yhteyden. Ne, jotka lukevat kaunokirjallisuutta, menestyvät äidinkielen yo-kokeessa paremmin kuin "lukemattomat". Ei tunneilla ehdi koskaan analysoida kirjallisuutta niin paljon, kuin mieli tekisi. Maailma on muuttunut. Itse lukiolaisena luin paitsi pakolliset teokset, myös kaikki ne kirjat, joita opettajamme Lea Nikkinen osti ja toi meille kiertoon. Emmekä lukeneet vain kaunoa, kohuttu Pursiaisen Uusin testamenttikin kuuluin valikoimaan, Saarikosken runoista puhumattakaan. Mitä tapahtuu todella? kysyn nyt jouluna 2015. Jos lukeminen ei enää houkuta eikä lumoa, aika moni jää paljosta paitsi. Kirjallisuus on minulle ollut elämän tukipilari. Se on vienyt läpi vaikeiden aikojen - ja tuonut lisäarvoa hyviin aikoihin.
Hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta, blogini lukijat!
Rakkaudella, Maire
lauantai 12. joulukuuta 2015
Ammatillisen koulutuksen alasajo, osa 3
Hihkuin riemusta, kun luin perjantain Ksml:sta (11.12.15) jämsäläisen opiskelijan Tiia Palosen kolumnin Huonot huomataan. Jutussa tyttö sanoo ääneen sen, jonka kaikki tietävät, mutta josta kukaan ei uskalla puhua kuin nurkan takana. Palonen on nähnyt, ettei keisarilla olekaan vaatteita! Amis ei tarjoa tarpeeksi haasteita YTO-aineiden opiskelussa, vaan heikoimpien ehdoilla mennään. Minun ammattikoulun opettajana pitäisi kiirehtiä puolustautumaan, sillä lojaalius työnantajaa kohtaan on ehdotonta. En voi. Valitettavasti Palonen puhuu totta.
Olen ollut yli 30 vuotta ammattikoulun opettajana ja nähnyt, miten olemme joutuneet hunningolle. Vuosien mittaan on kehitys kehittynyt ja on tehty uudistuksia, jotka ovat sekoittaneet koko pakan. Kun opetusministeriö ja Opetushallitus ovat norsunluutorneistaan suihkineet määräyksiään, niin koulutuksenjärjestäjillä ei ole ollut vaihtoehtoja: ota tai jätä!
Ensimmäinen moka oli usko professori Timo Saloviidan harhaoppiin, että jokainen oppilas on erityinen ja hänen on saatava opiskella samassa ryhmässä muiden erityisten kanssa. Niinpä ammattikoulun (nyt myös lukioiden) 20 - 30 opiskelijan ryhmissä saattaa olla enää kolmasosa tavisopiskelijoita, loppuporukalla on oma diagnoosi. Heillä on luki- ja paniikkihäiriöitä, ADHD:tä, dysfasiaa, mielenterveysongelmia, Aspergerin oireyhtymiä, mutismia jne. Monet ovat yläkoulussa opiskelleet pienryhmissä ja tottuneet kädestä pitäen -ohjaukseen. Amiksessa ja lukioissa pienryhmiä ei enää ole, eivätkä opettajat todellakaan ole ihmeidentekijöitä, jotka kykenevät ottamaan yksilöllisesti huomioon joka oppilaan 27:stä.
Tiia Palonen kuuluttaa tasoryhmiä. Miltei päivittäin mietin salaa samaa. Jopa lukion kursseilla on liian heterogeenisia luokkia. Kun opiskelutahti on nopea, heikot putoavat kärryiltä. Tukiopetuskaan ei aina auta. Kuitenkaan ketään ei voi panna pois; sehän vasta olisi diskriminointia. Onneksi yhdistelmäopinnoissa voi kehottaa siirtymään kokonaan ammatilliselle puolelle ja keskittymään ammattitutkinnon suorittamiseen. Sanokoot tutkijat mitä tahansa, mutta erityis- ja tasoryhmät pitäisi palauttaa. Mikäli opiskelijan kyvyt ja taito osoittautuisivat hyviksi, siirtymisen ylemmälle tasolle tulisi olla helppoa.
Toinen moka oli syrjäytymisen ehkäisemiseksi luotu nuorisotakuu. Idea oli loistava, mutta toteutus meni poskelleen. Kukapa tietää 16-vuotiaana, mikä hänestä isona tulee? Nuoret pakotettiin ottamaan vastaan mikä tahansa opiskelupaikka ja siinä tuli pysyä. Kun viime jaksossa opetin yhtä YTO-ryhmää, tunneilla käyneistä muutama sanoi olevansa toivomallaan alalla. Asiaa ei paranna se, että noita nuoria hyysätään antamalla suoritusmerkintöjä ilman näyttöä ja raapimalla tutkinto kokoon keinolla millä hyvänsä. Jos ala ei vain kiinnosta, niin ei työnhakukaan. Tällöin pääsee työkkärikierteeseen, sossun luukulle ja leipäjonoon.
Kolmas moka on opetussuunnitelmauudistus. YTO-aineiden sisällöt ja käytäntö eivät kohtaa. Opsit ovat täynnä unelmahöttöä, joka jää muille paitsi Tiia Palosen kaltaisille hyville opiskelijoille korkealentoiseksi munkkilatinaksi. Kun vielä opetusta laajennetaan uusiin oppimisympäristöihin, esimerkiksi verkkoon, lisää pudokkaita ilmaantuu. Olen ennustajaeukko, noitien sukua, sillä eräs esiäideistäni oli selvännäkijä ja parantaja. Olen sanonut monta kertaa ääneen, että onneksi jään eläkkeelle, ennen kuin ammatillinen koulutus on pohjamudassa. Se tapahtuu silloin, kun tutkintotodistus annetaan opiskelijalle, joka on valittu kouluun ja joka on kolmen vuoden aikana todistettavasti käynyt KELA-kortilla koulun ruokalassa syömässä!
Ei käy kateeksi nuoria kollegoja, jotka tuntevat Tiia Palosen kertoman totuuden, mutta eivät voi kuin leikkiä opettajaa ja olla muka opettavinaan. Itse häpeän viime jakson YTO-äikänkurssia. En kyennyt tarjoamaan edes niille muutamalle, jotka tulivat tunneille, kovin kummoista opetusta! Vika on yksin minun: minulla ei ollut kuutta, seitsemää opetussuunnitelmaa eikä erityisopettajan pätevyyttä.
Rakkaudella, Maire
Olen ollut yli 30 vuotta ammattikoulun opettajana ja nähnyt, miten olemme joutuneet hunningolle. Vuosien mittaan on kehitys kehittynyt ja on tehty uudistuksia, jotka ovat sekoittaneet koko pakan. Kun opetusministeriö ja Opetushallitus ovat norsunluutorneistaan suihkineet määräyksiään, niin koulutuksenjärjestäjillä ei ole ollut vaihtoehtoja: ota tai jätä!
Ensimmäinen moka oli usko professori Timo Saloviidan harhaoppiin, että jokainen oppilas on erityinen ja hänen on saatava opiskella samassa ryhmässä muiden erityisten kanssa. Niinpä ammattikoulun (nyt myös lukioiden) 20 - 30 opiskelijan ryhmissä saattaa olla enää kolmasosa tavisopiskelijoita, loppuporukalla on oma diagnoosi. Heillä on luki- ja paniikkihäiriöitä, ADHD:tä, dysfasiaa, mielenterveysongelmia, Aspergerin oireyhtymiä, mutismia jne. Monet ovat yläkoulussa opiskelleet pienryhmissä ja tottuneet kädestä pitäen -ohjaukseen. Amiksessa ja lukioissa pienryhmiä ei enää ole, eivätkä opettajat todellakaan ole ihmeidentekijöitä, jotka kykenevät ottamaan yksilöllisesti huomioon joka oppilaan 27:stä.
Tiia Palonen kuuluttaa tasoryhmiä. Miltei päivittäin mietin salaa samaa. Jopa lukion kursseilla on liian heterogeenisia luokkia. Kun opiskelutahti on nopea, heikot putoavat kärryiltä. Tukiopetuskaan ei aina auta. Kuitenkaan ketään ei voi panna pois; sehän vasta olisi diskriminointia. Onneksi yhdistelmäopinnoissa voi kehottaa siirtymään kokonaan ammatilliselle puolelle ja keskittymään ammattitutkinnon suorittamiseen. Sanokoot tutkijat mitä tahansa, mutta erityis- ja tasoryhmät pitäisi palauttaa. Mikäli opiskelijan kyvyt ja taito osoittautuisivat hyviksi, siirtymisen ylemmälle tasolle tulisi olla helppoa.
Toinen moka oli syrjäytymisen ehkäisemiseksi luotu nuorisotakuu. Idea oli loistava, mutta toteutus meni poskelleen. Kukapa tietää 16-vuotiaana, mikä hänestä isona tulee? Nuoret pakotettiin ottamaan vastaan mikä tahansa opiskelupaikka ja siinä tuli pysyä. Kun viime jaksossa opetin yhtä YTO-ryhmää, tunneilla käyneistä muutama sanoi olevansa toivomallaan alalla. Asiaa ei paranna se, että noita nuoria hyysätään antamalla suoritusmerkintöjä ilman näyttöä ja raapimalla tutkinto kokoon keinolla millä hyvänsä. Jos ala ei vain kiinnosta, niin ei työnhakukaan. Tällöin pääsee työkkärikierteeseen, sossun luukulle ja leipäjonoon.
Kolmas moka on opetussuunnitelmauudistus. YTO-aineiden sisällöt ja käytäntö eivät kohtaa. Opsit ovat täynnä unelmahöttöä, joka jää muille paitsi Tiia Palosen kaltaisille hyville opiskelijoille korkealentoiseksi munkkilatinaksi. Kun vielä opetusta laajennetaan uusiin oppimisympäristöihin, esimerkiksi verkkoon, lisää pudokkaita ilmaantuu. Olen ennustajaeukko, noitien sukua, sillä eräs esiäideistäni oli selvännäkijä ja parantaja. Olen sanonut monta kertaa ääneen, että onneksi jään eläkkeelle, ennen kuin ammatillinen koulutus on pohjamudassa. Se tapahtuu silloin, kun tutkintotodistus annetaan opiskelijalle, joka on valittu kouluun ja joka on kolmen vuoden aikana todistettavasti käynyt KELA-kortilla koulun ruokalassa syömässä!
Ei käy kateeksi nuoria kollegoja, jotka tuntevat Tiia Palosen kertoman totuuden, mutta eivät voi kuin leikkiä opettajaa ja olla muka opettavinaan. Itse häpeän viime jakson YTO-äikänkurssia. En kyennyt tarjoamaan edes niille muutamalle, jotka tulivat tunneille, kovin kummoista opetusta! Vika on yksin minun: minulla ei ollut kuutta, seitsemää opetussuunnitelmaa eikä erityisopettajan pätevyyttä.
Rakkaudella, Maire
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
Ajatuksia itsenäisyyspäivänä 2015
Aloitin koulunkäynnin Niemisen kylän supistetusta kansakoulusta kuusivuotiaana. Osasin jo lukea, mutta en juuri ollut saanut taitoani käyttää. Maalaistalon kirjakokoelmaan kuului Raamattu, virsikirjoja, hartauskirjoja, eläinlääkintäopas sekä Tuntematon sotilas. Linnan teoksen isäni kävi ostamassa Iisalmen kirjakaupasta heti sen ilmestyttyä joulukuussa 1954. Isäni oli myöhemmin kutsuvieraana Laineen filmin ensi-illassa Helsingissä. Kutsuttiinhan sinne kaikki JR 8:n veteraanit. Tuosta alkoivat myös asevelitapaamiset, joita oli aina muutaman vuoden välein.
Kyläkoulussa oli kirjasto: kaksi korkeaa lasiovista kaappia, joissa oli ruskealla voimapaperilla päällystettyjä puhdashenkisiä lasten- ja nuortenkirjoja. Luin ne kaikki. Muistan Anni Svanin tyttökirjat, Tarzanit ja poikien seikkailukirjat. Lyyti-mummo moitti minua lukemisesta ja sanoi: "Mittee se tuo tyttö silimäsä pilloo. Ee muuta tie kun lukkoo. Neolos ies sukkoo, nii oes jottae hyötyä!" Ikinä minusta ei käsityöihmistä tullut, mutta kirjallisuuden rakastaja ja kirjallisuuden maisteri kyllä.
Kesällä ei koulua ollut, joten en voinut kirjastoakaan käyttää. Niinpä seitsenvuotiaana otin Muroman hartauskirjojen vierestä Tuntemattoman sotilaan ja aloin lukea. Kirja vei mennessään - aivan kuin isäni jouluna 1954. Luin yhtä mittaa koko teoksen: ihastuin, järkytyin, elin mukana joka solullani. Tarinat olivat tuttuja: vanhan rajan ylitys, ensimmäiset hyökkäykset ja taistelut, Petroskoin valtaus, Paskamotti... ja juoksu takaisin Karjalasta kesällä 1944. Isän rintamakaveri oli naapurin poika, Ryvän Arvo. Hän kävi meillä kylässä, ja miehet kertasivat sotaretkensä vaiheet aina uudelleen ja uudelleen. Minä kuuntelin ja elin mukana. Ehkä he eivät ihan kaikkea kertoneet - eivät ainakaan tuskallisimpia muistoja aseveljien haavoittumisista ja kaatumisista.
Tuntematon sotilas on minulle kirja ylitse muiden. Luen sen aina uudelleen. Teos on paras johtamistaidon oppikirja, joka pitäisi jokaisen esimiesasemassa olevan tenttiä. Yli kolmenkymmenen työvuoden aikana minulla on ollut hyviä, keskinkertaisia ja kyvyttömiä pomoja. Kun minua ja kollegoitani on ylärappusilta munkkilatinalla komennettu, mieleen ovat tulleet Tuntemattoman suosikkihahmoni Rokan sanat:" - - sie mokoma vähä-älyinen aijot panna miut täällä laittelemaan kiviä siun polkujen pieliin. Ai perkele, luulet sie tosissais jot miun vieter vennyy loputtomiin." Kapinoinut olen, mutta vieterin on ollut pakko venyä. Kun esimiehen itsetunto on heikko, hän purkaa traumansa alaisiin. jotka joutuvat joskus kiertymään kahdeksikolle, jotta työyhteisön rauha palaisi.
Jospa tuo oman työyhteisöni ylin päällystö relaisi joskus, unohtaisi puppusanageneraattorin täydentämisen ja perustaisi vaikkapa kirjallisuuspiirin. Erään kollegani laskujen mukaan meillä on 13 rehtoria, yksiköiden ja liikelaitosten johtajat, koulutuspäälliköt sekä suunnittelijoita ja projektipäälliköitä pilvin pimein. Ehkäpä syventyminen kaunokirjallisuuteen pudottaisi nuo visionäärit edes hetkeksi maan pinnalle. Piirin vetäjäksi voisin suositella Schildtin lukion rehtoria Ari Pokkaa. Tiedän, että hän on kirjallisuuden rakastaja. Ehkäpä Linnan klassikosta löytyisi aineksia johtamisen vaikeaan taitoon. Ei kaikkien tarvitse olla lammioita, tarvittaisiin enemmän koskeloita näinä vaikeina aikoina. Tuntemattomasta voisi bongata niitä kadonneita arvoja, jotka ovat hukkuneet strategioiden suohon ja visioiden viidakkoon. Romaanista voisi löytyä uusi missio, jonka avulla koulujen luotsaaminen yli SSS-hallituksen säästöjen ja vaikeiden aikojen helpottuisi. Kaunokirjallisuus on avain itsetuntemukseen ja toisen ihmisen, alaisenkin, ymmärtämiseen.
Tänään itsenäisyyspäivänä katselen varmaan Tuntematon sotilas -elokuvan ja kohotan maljan ihmisyydelle!
Rakkaudella, Maire
Kyläkoulussa oli kirjasto: kaksi korkeaa lasiovista kaappia, joissa oli ruskealla voimapaperilla päällystettyjä puhdashenkisiä lasten- ja nuortenkirjoja. Luin ne kaikki. Muistan Anni Svanin tyttökirjat, Tarzanit ja poikien seikkailukirjat. Lyyti-mummo moitti minua lukemisesta ja sanoi: "Mittee se tuo tyttö silimäsä pilloo. Ee muuta tie kun lukkoo. Neolos ies sukkoo, nii oes jottae hyötyä!" Ikinä minusta ei käsityöihmistä tullut, mutta kirjallisuuden rakastaja ja kirjallisuuden maisteri kyllä.
Kesällä ei koulua ollut, joten en voinut kirjastoakaan käyttää. Niinpä seitsenvuotiaana otin Muroman hartauskirjojen vierestä Tuntemattoman sotilaan ja aloin lukea. Kirja vei mennessään - aivan kuin isäni jouluna 1954. Luin yhtä mittaa koko teoksen: ihastuin, järkytyin, elin mukana joka solullani. Tarinat olivat tuttuja: vanhan rajan ylitys, ensimmäiset hyökkäykset ja taistelut, Petroskoin valtaus, Paskamotti... ja juoksu takaisin Karjalasta kesällä 1944. Isän rintamakaveri oli naapurin poika, Ryvän Arvo. Hän kävi meillä kylässä, ja miehet kertasivat sotaretkensä vaiheet aina uudelleen ja uudelleen. Minä kuuntelin ja elin mukana. Ehkä he eivät ihan kaikkea kertoneet - eivät ainakaan tuskallisimpia muistoja aseveljien haavoittumisista ja kaatumisista.
Tuntematon sotilas on minulle kirja ylitse muiden. Luen sen aina uudelleen. Teos on paras johtamistaidon oppikirja, joka pitäisi jokaisen esimiesasemassa olevan tenttiä. Yli kolmenkymmenen työvuoden aikana minulla on ollut hyviä, keskinkertaisia ja kyvyttömiä pomoja. Kun minua ja kollegoitani on ylärappusilta munkkilatinalla komennettu, mieleen ovat tulleet Tuntemattoman suosikkihahmoni Rokan sanat:" - - sie mokoma vähä-älyinen aijot panna miut täällä laittelemaan kiviä siun polkujen pieliin. Ai perkele, luulet sie tosissais jot miun vieter vennyy loputtomiin." Kapinoinut olen, mutta vieterin on ollut pakko venyä. Kun esimiehen itsetunto on heikko, hän purkaa traumansa alaisiin. jotka joutuvat joskus kiertymään kahdeksikolle, jotta työyhteisön rauha palaisi.
Jospa tuo oman työyhteisöni ylin päällystö relaisi joskus, unohtaisi puppusanageneraattorin täydentämisen ja perustaisi vaikkapa kirjallisuuspiirin. Erään kollegani laskujen mukaan meillä on 13 rehtoria, yksiköiden ja liikelaitosten johtajat, koulutuspäälliköt sekä suunnittelijoita ja projektipäälliköitä pilvin pimein. Ehkäpä syventyminen kaunokirjallisuuteen pudottaisi nuo visionäärit edes hetkeksi maan pinnalle. Piirin vetäjäksi voisin suositella Schildtin lukion rehtoria Ari Pokkaa. Tiedän, että hän on kirjallisuuden rakastaja. Ehkäpä Linnan klassikosta löytyisi aineksia johtamisen vaikeaan taitoon. Ei kaikkien tarvitse olla lammioita, tarvittaisiin enemmän koskeloita näinä vaikeina aikoina. Tuntemattomasta voisi bongata niitä kadonneita arvoja, jotka ovat hukkuneet strategioiden suohon ja visioiden viidakkoon. Romaanista voisi löytyä uusi missio, jonka avulla koulujen luotsaaminen yli SSS-hallituksen säästöjen ja vaikeiden aikojen helpottuisi. Kaunokirjallisuus on avain itsetuntemukseen ja toisen ihmisen, alaisenkin, ymmärtämiseen.
Tänään itsenäisyyspäivänä katselen varmaan Tuntematon sotilas -elokuvan ja kohotan maljan ihmisyydelle!
Rakkaudella, Maire
lauantai 28. marraskuuta 2015
Mihin AY-liikettä tarvitaan? Osa 1
Menin ensimmäiseen työpaikkaan syksyllä 1977. Pääsin epäpäteväksi sijaiseksi Jyväskylän ammattikouluun opettamaan VA-LE-HI- ja VA-SÄ-luokkia. Nuo kummalliset lyhenteet tarkoittivat väliaikaisen ammattikoulutuksen levyseppä-hitsaajan sekä sähköasentajan tutkintoa suorittavia poikaluokkia. Tuolloin oli pulaa ammattimiehistä ja kunnat saivat valtiolta rahaa kouluttaa lisää osaajia.
Heti toisella viikolla puheilleni tuli opettajayhdistyksen luottamusmies Topi Kangasaho, joka sanoi, että "kyllä sinun Maire pitää liittyä ammattiyhdistykseen." Tottahan toki liityin, ja jäsenyydestä oli hyötyäkin. Tein opintojani loppuun ja olin lyhyitä jaksoja työttömänä. Sain ansiosidonnaista päivärahaa.
Urani AY-liikkeessä jatkui ensin Jyväskylän Tekussa ja sitten Keski-Suomen keskusammattikoulussa. Olin jopa opettajayhdistyksen sihteerinä viisi vuotta. Sitten jäin äitiyslomalle, ja kun seuraajanikin jäi äitiyslomalle, tehtävään valittiin mies - Mäksä. Varmuuden vuoksi: hänellä ei ollut vaaraa tulla raskaaksi! Lapsia hänelle kuitenkin syntyi.
Koska olin ammattikoulun opettaja, kuuluin AOL:oon, jossa valtaa pitivät insinööri-ammatinopettajat. He jyräsivät itselleen joka neuvotteluissa palkankorotuksia. Meille jäivät ne murut, joita ukkojen pöydiltä tipahteli. Me Kakolan "yleiset naiset" (= kaikille yhteisten aineiden opettajat) aloimme kyseenalaistaa koko ay-toimintaa. Miksi maksaa jäsenmaksua, kun rahalle ei saanut vastinetta? Olimme käärmeissämme myös siitä, ettei palkkaa maksettu koulutuksen mukaan. Me olimme maistereita, miehet opistoinsinöörejä tai teknikoita. Yksi graafisen ammattiaineiden opettaja oli naispuolinen diplomi-insinäööri. Suurin osa kollegoista urputti mutta ei eronnut liitosta. Minä 70-lukulainen kapinallinen erosin.
Liityin Opettajien työttömyyskassaan, ja maksoin vuodessa noin 300 markan suuruista jäsenmaksua. Olin ihan tyytyväinen, mutta miespuoliset kollegani eivät. Minut yritettiin sulkea koko yhteisön ulkopuolelle - olinhan luopio, toisten siivelläeläjä. Joskus noihin aikoihin oli tulossa opettajien lakko. Jouduin yhden järjestöjyrän hampaisiin ja työpaikkakiusatuksi. Minua uhattiin, etten saa alkaa rikkuriksi. No, ongelma poistui, kun lakko peruuntui. Kuinka opettajien ammattijärjestö nyt lakkoon ryhtyisi? Opettajathan ovat fiinimpää väkeä - vain känsäkouraduunarit iskevät perseet penkkiin. Kiusaaminen jatkui, enkä saanut edes vapaaehtoisena osallistua yhteisten tapahtumien järjestelyihin.
Yhdessä lukemattomista organisaatiouudistuksista Kakola kunnallistettiin, yhdistettiin toisilleen sopivat koulutusalat ja perustettiin uudet oppilaitokset. Minä jouduin Jypoliin eli Jyväskylän palvelualojen oppilaitokseen. Alkuvuodet olivat yhtä hurmaa ja kuherruskuukautta. Olimme niin helvetin yhteisöllisiä ja meillä meni hienosti. Oikeasti työpaikan ilmapiiri oli hyvä. Sitten taas uudistettiin, ja sain esimiehen, joka järkytti maailmaani. En muista, että olisin pelännyt ikinä ketään ihmistä, mutta tuota ihmistä pelkäsin. Aloin pelätä työpaikkani puolesta, sillä hajoita ja hallitse -johtamisjärjestelmässä jouduin ihan alimmalle rottakannelle. En osannut tehdä mitään oikein. Tällöin hätäpäissäni liityin takaisin ammattiliittoon - nyt OAJ:hin.
Kun en malta pitää koskaan suutani kiinni, jouduin jälleen opettajayhdistyksen hallitukseen. Varsin pian huomasin, miten maailma oli muuttunut. Valtataistelua käytiin myös ay-liikkeessä. Ammatilliset opettajat olivat vain pieni osanen suurta keskusjärjestöä, eikä sananvaltaa juuri ollut. Olin kuvitellut, että solidaarisuus on voimaa ja että yhdessä taistelemme etujemme puolesta. Huomasin varsin pian, ettei näin ollut: ammattijärjestö oli muuttunut edunvalvontajärjestöstä huvitoimikunnaksi. Tärkeintä oli päästä valtakunnallisiin luottamustoimiin, OAJ-risteilyille ja mielellään Erkin, myöhemmin Ollin, pöytään istumaan illallisilla.
Nyt elämme vuotta 2015. Maksoin viime kuussa OAJ:n jäsenmaksua eli mafian suojelurahaa 51,75 euroa. Jokainen voi laskea, kuinka paljon tuosta kertyy vuodessa. Entä 30 - 40 työvuodessa? Edelleen kysyn: mitä saan vastineeksi? Ehkä saan vastauksen kysymykseeni sitten, kun OAJ on vienyt läpi oikeusjutun palkkakiistassamme. Nyt odottavan olo on aika apea. Haaveilen kuulumisesta lennonjohtajien, ahtaajien tai logistiikka-alan liittoihin. Paperimiehet eivät enää kiinnosta. SSS-miesten hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen puuhastelua seuratessa usko ay-liikkeen voimaan hiipuu entisestään. Mitä nuo hampaattomat edunvalvojamme saavat aikaan?
Rakkaudella, Maire
Heti toisella viikolla puheilleni tuli opettajayhdistyksen luottamusmies Topi Kangasaho, joka sanoi, että "kyllä sinun Maire pitää liittyä ammattiyhdistykseen." Tottahan toki liityin, ja jäsenyydestä oli hyötyäkin. Tein opintojani loppuun ja olin lyhyitä jaksoja työttömänä. Sain ansiosidonnaista päivärahaa.
Urani AY-liikkeessä jatkui ensin Jyväskylän Tekussa ja sitten Keski-Suomen keskusammattikoulussa. Olin jopa opettajayhdistyksen sihteerinä viisi vuotta. Sitten jäin äitiyslomalle, ja kun seuraajanikin jäi äitiyslomalle, tehtävään valittiin mies - Mäksä. Varmuuden vuoksi: hänellä ei ollut vaaraa tulla raskaaksi! Lapsia hänelle kuitenkin syntyi.
Koska olin ammattikoulun opettaja, kuuluin AOL:oon, jossa valtaa pitivät insinööri-ammatinopettajat. He jyräsivät itselleen joka neuvotteluissa palkankorotuksia. Meille jäivät ne murut, joita ukkojen pöydiltä tipahteli. Me Kakolan "yleiset naiset" (= kaikille yhteisten aineiden opettajat) aloimme kyseenalaistaa koko ay-toimintaa. Miksi maksaa jäsenmaksua, kun rahalle ei saanut vastinetta? Olimme käärmeissämme myös siitä, ettei palkkaa maksettu koulutuksen mukaan. Me olimme maistereita, miehet opistoinsinöörejä tai teknikoita. Yksi graafisen ammattiaineiden opettaja oli naispuolinen diplomi-insinäööri. Suurin osa kollegoista urputti mutta ei eronnut liitosta. Minä 70-lukulainen kapinallinen erosin.
Liityin Opettajien työttömyyskassaan, ja maksoin vuodessa noin 300 markan suuruista jäsenmaksua. Olin ihan tyytyväinen, mutta miespuoliset kollegani eivät. Minut yritettiin sulkea koko yhteisön ulkopuolelle - olinhan luopio, toisten siivelläeläjä. Joskus noihin aikoihin oli tulossa opettajien lakko. Jouduin yhden järjestöjyrän hampaisiin ja työpaikkakiusatuksi. Minua uhattiin, etten saa alkaa rikkuriksi. No, ongelma poistui, kun lakko peruuntui. Kuinka opettajien ammattijärjestö nyt lakkoon ryhtyisi? Opettajathan ovat fiinimpää väkeä - vain känsäkouraduunarit iskevät perseet penkkiin. Kiusaaminen jatkui, enkä saanut edes vapaaehtoisena osallistua yhteisten tapahtumien järjestelyihin.
Yhdessä lukemattomista organisaatiouudistuksista Kakola kunnallistettiin, yhdistettiin toisilleen sopivat koulutusalat ja perustettiin uudet oppilaitokset. Minä jouduin Jypoliin eli Jyväskylän palvelualojen oppilaitokseen. Alkuvuodet olivat yhtä hurmaa ja kuherruskuukautta. Olimme niin helvetin yhteisöllisiä ja meillä meni hienosti. Oikeasti työpaikan ilmapiiri oli hyvä. Sitten taas uudistettiin, ja sain esimiehen, joka järkytti maailmaani. En muista, että olisin pelännyt ikinä ketään ihmistä, mutta tuota ihmistä pelkäsin. Aloin pelätä työpaikkani puolesta, sillä hajoita ja hallitse -johtamisjärjestelmässä jouduin ihan alimmalle rottakannelle. En osannut tehdä mitään oikein. Tällöin hätäpäissäni liityin takaisin ammattiliittoon - nyt OAJ:hin.
Kun en malta pitää koskaan suutani kiinni, jouduin jälleen opettajayhdistyksen hallitukseen. Varsin pian huomasin, miten maailma oli muuttunut. Valtataistelua käytiin myös ay-liikkeessä. Ammatilliset opettajat olivat vain pieni osanen suurta keskusjärjestöä, eikä sananvaltaa juuri ollut. Olin kuvitellut, että solidaarisuus on voimaa ja että yhdessä taistelemme etujemme puolesta. Huomasin varsin pian, ettei näin ollut: ammattijärjestö oli muuttunut edunvalvontajärjestöstä huvitoimikunnaksi. Tärkeintä oli päästä valtakunnallisiin luottamustoimiin, OAJ-risteilyille ja mielellään Erkin, myöhemmin Ollin, pöytään istumaan illallisilla.
Nyt elämme vuotta 2015. Maksoin viime kuussa OAJ:n jäsenmaksua eli mafian suojelurahaa 51,75 euroa. Jokainen voi laskea, kuinka paljon tuosta kertyy vuodessa. Entä 30 - 40 työvuodessa? Edelleen kysyn: mitä saan vastineeksi? Ehkä saan vastauksen kysymykseeni sitten, kun OAJ on vienyt läpi oikeusjutun palkkakiistassamme. Nyt odottavan olo on aika apea. Haaveilen kuulumisesta lennonjohtajien, ahtaajien tai logistiikka-alan liittoihin. Paperimiehet eivät enää kiinnosta. SSS-miesten hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen puuhastelua seuratessa usko ay-liikkeen voimaan hiipuu entisestään. Mitä nuo hampaattomat edunvalvojamme saavat aikaan?
Rakkaudella, Maire
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)